Epätyy­pil­li­syys hallintaan

Epätyy­pil­li­set työsuh­teet ovat tulleet jäädäk­seen. Työn­te­ki­jöi­den näkö­kul­masta olen­naista on samalla tavalla kuin tyypil­li­sis­sä­kin työsuh­teissa se, miten niitä säädel­lään ja miten sään­te­lyä nouda­te­taan. Toinen tärkeä seikka on, miten yhteis­kun­nan palve­lut tuke­vat epätyy­pil­lis­ten töiden tekemistä.

Katse on kohdis­tet­tava ennen muuta sinne, missä epäkoh­tia on pääs­syt synty­mään. Esimer­kiksi se, että joiden­kin ihmis­ten elämän­ti­lan­tee­seen epätyy­pil­li­set työt sopi­vat hyvin ei tarkoita sitä, että ne sopi­si­vat ongel­mitta kaikille. Kyky ja mahdol­li­suus toimia työnan­ta­jan aset­ta­malla epäsään­nöl­li­sellä aika­tau­lulla ja sen mukai­sella ailah­te­le­valla tulo­ta­solla vaih­te­lee elämän­ti­lan­teen mukaan. Yksi­ne­lä­vällä opis­ke­li­jalla jous­ton­vara aina­kin aika­tau­lu­jen suhteen on toden­nä­köi­sesti suurempi kuin lapsi­per­hei­den vanhem­milla, joiden arki ohjau­tuu paitsi lasten myös yhteis­kun­nan tarjoa­mien palve­lu­jen mukaan. Jos työmark­ki­nat halu­taan todella saada pelaa­maan, on elämän­ti­lanne pystyt­tävä otta­maan nykyistä parem­min huomioon työn tarjon­nassa ja yhteis­kun­nan palve­luissa, kuten esimer­kiksi päivä­ko­tien käytettävyydessä.

Epätyy­pil­li­siin työsuh­tei­siin liit­tyvä jossain määrin koros­tu­nut kiel­tei­nen piirre on ollut työn­tekijän arvon kiis­tä­mi­nen, pelkän väli­near­von näke­mi­nen. Siinä on havait­ta­vissa kaksi toteu­tu­mis­ta­paa. Ensim­mäi­nen on viesti siitä, että jos töitä ei ota vastaan silloin kuin työnan­taja niitä tarjoaa, ei toista tarjousta tule. Toinen on työsuh­teen aineel­li­sista ehdoista, kuten palkasta ja muista korvauk­sista, luis­ta­mi­nen ja laatuun liit­ty­vistä teki­jöistä, kuten tauoista, tinki­mi­nen. Hyväk­si­käy­tölle ei työelä­mässä ole sijaa. Siksi sään­te­lyllä pitää pystyä puut­tu­maan epäkoh­tiin tehokkaasti.

Oma lukunsa ovat niin kutsu­tut nolla­tun­ti­so­pi­muk­set. On vähin­tään kysee­na­laista, ovatko ne sopi­muk­sia lain­kaan, kun velvoit­ta­vuus ja sitou­tu­mi­sen tarve koskee vain toista osapuolta eli työn­te­ki­jää. Teol­li­suu­den nuor­ten esit­tämä 18 tunnin työtun­ti­mi­nimi viik­koa kohden on edel­leen kelpo keskus­te­lu­na­vaus nolla­tun­ti­so­pi­mus­ten histo­ri­aan siir­tä­mi­seksi. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Epätyy­pil­lis­ten työsuh­tei­den lisään­ty­mi­nen käyn­nis­tyi 1990-luvun alku­puo­len lamasta. Se oli samalla pääte­piste Suomen teol­lis­tu­mi­sen ja moder­ni­soi­tu­mi­sen myötä toteu­tu­neelle kahdek­sasta neljään työs­ken­te­lyn yleis­ty­mi­selle. Epätyy­pil­li­syys ei kuiten­kaan ole lisään­ty­nyt niin paljon kuin sen kasvun alku­vai­heissa enim­mil­lään ennus­tet­tiin. Silti kysy­myk­sessä on kehi­tys­kaari, joka on tuonut muka­naan ongel­mia ja lieveil­miöitä työn­te­ki­jöille ja työmarkkinoille.

Työn teet­tä­mi­sen ja teke­mi­sen muodot muut­tu­vat ja uudis­tu­vat edel­leen. Parasta kehi­tystä olisi se, että muutos ei toisi muka­naan uusia väliin­pu­toa­jia. Koke­mus puoles­taan osoit­taa, että harras toive ei riitä. Työeh­doista kiinni pitä­mi­nen ja niiden kehit­tä­mi­nen edel­lyt­tä­vät teho­kasta edunvalvontaa.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja

LUE MYÖS: Nuoren työ on usein pätkää, vuokra­työtä ja nolla­tun­ti­so­pi­muk­sia – epätyy­pil­li­nen työ haas­taa edun­val­von­nan (13.11.2019)