Pääkirjoitus
Epätyypillisyys hallintaan
Epätyypilliset työsuhteet ovat tulleet jäädäkseen. Työntekijöiden näkökulmasta olennaista on samalla tavalla kuin tyypillisissäkin työsuhteissa se, miten niitä säädellään ja miten sääntelyä noudatetaan. Toinen tärkeä seikka on, miten yhteiskunnan palvelut tukevat epätyypillisten töiden tekemistä.
Katse on kohdistettava ennen muuta sinne, missä epäkohtia on päässyt syntymään. Esimerkiksi se, että joidenkin ihmisten elämäntilanteeseen epätyypilliset työt sopivat hyvin ei tarkoita sitä, että ne sopisivat ongelmitta kaikille. Kyky ja mahdollisuus toimia työnantajan asettamalla epäsäännöllisellä aikataululla ja sen mukaisella ailahtelevalla tulotasolla vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Yksinelävällä opiskelijalla joustonvara ainakin aikataulujen suhteen on todennäköisesti suurempi kuin lapsiperheiden vanhemmilla, joiden arki ohjautuu paitsi lasten myös yhteiskunnan tarjoamien palvelujen mukaan. Jos työmarkkinat halutaan todella saada pelaamaan, on elämäntilanne pystyttävä ottamaan nykyistä paremmin huomioon työn tarjonnassa ja yhteiskunnan palveluissa, kuten esimerkiksi päiväkotien käytettävyydessä.
Epätyypillisiin työsuhteisiin liittyvä jossain määrin korostunut kielteinen piirre on ollut työntekijän arvon kiistäminen, pelkän välinearvon näkeminen. Siinä on havaittavissa kaksi toteutumistapaa. Ensimmäinen on viesti siitä, että jos töitä ei ota vastaan silloin kuin työnantaja niitä tarjoaa, ei toista tarjousta tule. Toinen on työsuhteen aineellisista ehdoista, kuten palkasta ja muista korvauksista, luistaminen ja laatuun liittyvistä tekijöistä, kuten tauoista, tinkiminen. Hyväksikäytölle ei työelämässä ole sijaa. Siksi sääntelyllä pitää pystyä puuttumaan epäkohtiin tehokkaasti.
Oma lukunsa ovat niin kutsutut nollatuntisopimukset. On vähintään kyseenalaista, ovatko ne sopimuksia lainkaan, kun velvoittavuus ja sitoutumisen tarve koskee vain toista osapuolta eli työntekijää. Teollisuuden nuorten esittämä 18 tunnin työtuntiminimi viikkoa kohden on edelleen kelpo keskustelunavaus nollatuntisopimusten historiaan siirtämiseksi. Tyhjän saa pyytämättäkin.
Epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen käynnistyi 1990-luvun alkupuolen lamasta. Se oli samalla päätepiste Suomen teollistumisen ja modernisoitumisen myötä toteutuneelle kahdeksasta neljään työskentelyn yleistymiselle. Epätyypillisyys ei kuitenkaan ole lisääntynyt niin paljon kuin sen kasvun alkuvaiheissa enimmillään ennustettiin. Silti kysymyksessä on kehityskaari, joka on tuonut mukanaan ongelmia ja lieveilmiöitä työntekijöille ja työmarkkinoille.
Työn teettämisen ja tekemisen muodot muuttuvat ja uudistuvat edelleen. Parasta kehitystä olisi se, että muutos ei toisi mukanaan uusia väliinputoajia. Kokemus puolestaan osoittaa, että harras toive ei riitä. Työehdoista kiinni pitäminen ja niiden kehittäminen edellyttävät tehokasta edunvalvontaa.
PETTERI RAITO
Päätoimittaja
