Hevosala elää työntekijöiden rakkaudesta lajiin. Omistautumista käytetään myös räikeästi väärin.

17.10.2018

Hevosen­hoita­ja Mar­jon pitäisi työe­htosopimus­ta varovais­es­ti tulkiten tien­ata reilut yhdek­sän euroa tun­nil­ta. Se ei ole paljon, mut­ta Mar­jon kor­vaan se on yli­maalli­nen sum­ma. Hän ei ole koskaan kuul­lut ken­estäkään hevosen­hoita­jas­ta, joka tien­aisi niin paljon.

Mar­jo on ollut töis­sä use­al­la tallil­la, näh­nyt alaa mon­elta kan­til­ta kymme­nen vuo­den ajan ja suorit­tanut alan tutkin­non. Hänen tun­tipalkkansa on ollut korkeim­mil­laan 7,5 euroa.

Mar­jo ei ole koskaan saanut sun­nun­taiko­r­vauk­sia, eikä hänelle ole koskaan mak­set­tu ylitöistä. Hän ei tunne hevos­alal­ta ketään, jolle olisi.

Hän on ollut lukuisat ker­rat sairaana töis­sä, oksen­tanutkin töi­den lomas­sa, sil­lä sairaslo­mia ei kat­so­ta hyväl­lä. Ruokatauko­ja voi peri­aat­teessa pitää, mut­ta jos jotain jää tauon takia tekemät­tä, se pitää tehdä työpäivän päälle.

– Ei monel­la tallil­la edes ole tarkkaa työaikaa. On vain tehtäviä, jot­ka pitää ehtiä tehdä. Ker­ran, kun yksi hevo­nen sairas­tui, työaikani oli joka päivä kel­lo 6.30–17. Sain minä siitä kiitok­sen, Mar­jo sanoo.

”TODELLA VAIKEA ALA”

Mar­jon tari­na ei ole hevos­alal­la harv­inainen. Samankaltaisi­in ovat tör­män­neet niin Teol­lisu­us­li­iton sopimusasiantun­ti­ja Riik­ka Vasama kuin Hevos­alan ammat­tiosas­ton puheen­jo­hta­ja Lau­ra Repo­nen.

– Tämä on todel­la vaikea ala, Repo­nen huokaa.

Repo­nen on parhail­laan töis­sä tallil­la, jos­sa asi­at on hoidet­tu hyvin. Palk­ka on kun­nolli­nen ja työa­jat sitä, mitä on sovit­tu. Hän on kuitenkin näh­nyt omako­htais­es­ti alan toisen puolen: ali­palkkauk­sen, ongel­mat ylitöi­den kor­vaamises­sa, jopa lomista syyl­listämisen.

Vasama puolestaan käsit­telee hevos­alal­la työsken­tele­vien Teol­lisu­us­li­iton jäsen­ten esi­in tuo­mia ongel­mat­a­pauk­sia. Hän kuvailee niitä härskeik­si.

– On ollut selkeää ali­palkkaus­ta, on vaa­dit­tu ole­maan aina töis­sä ja yli­työko­r­vauk­sia on jätet­ty mak­samat­ta. Todel­la pie­nil­lä palkoil­la venytään usko­mat­tomi­in suorituk­si­in. Esimerkik­si hyvin vaa­tivia ja vas­tu­ullisia töitä saate­taan teet­tää alim­man vaa­tivu­us­ryh­män pal­ka­lla.

Ongelmia on tul­lut vas­taan myös työ­suo­jeluhallinnon teke­mis­sä tarkas­tuk­sis­sa.

Vuosi­na 2017–2018 hevos­alan yri­tyk­si­in tehti­in yhteen­sä 12 tarkas­tus­ta. Niis­sä annet­ti­in kaikki­aan 42 toim­intao­hjet­ta ja 12 keho­tus­ta hevos­alan työ­nan­ta­jille eli keskimäärin 3,5 toim­intao­hjet­ta ja 1 keho­tus per tarkas­tus. Se on selvästi enem­män kuin tarkas­tuk­sis­sa keskimäärin.

Puut­tei­ta oli esimerkik­si työ­suo­jelun yhteis­toimin­nas­sa, työym­päristössä, työn vaaro­jen ja hait­to­jen arvioin­nis­sa ja henkilö­suo­jaimis­sa.

”AINA LÖYTYY SE JOKU”

Se, että juuri hevos­alalle on pesiy­tynyt niin paljon ongelmia, ei ole sat­tumaa. Tal­li ei ole ihan tavalli­nen työ­paik­ka.

Kun tyyp­illi­nen nuori iloit­see ensim­mäisen kesä­työ­paikkansa tuo­mas­ta palka­s­ta, tallil­la lan­taa lap­pavalle nuorelle raha on sivu­seik­ka. Pääa­sia ovat hevoset. Jo niiden seu­ra käy palka­s­ta, puhu­mat­takaan mah­dol­lisu­ud­es­ta rat­sas­taa ja päästä val­men­nuk­si­in.

Näin alkoi myös Mar­jon ura.

– En kuvitel­lut, että tämä olisi nor­maali ala. Tiesin, että päivät ovat ympäripyöre­itä ja rahaa tulee vähän. Mut­ta ei sil­loin nuore­na vielä tajun­nut, että se hait­taisi. Vietin sil­loin vapaa-aikanikin tallil­la ja ajat­telin, että mihin minä sitä rahaa muka tarvit­sisin, Mar­jo ker­too.

Aikuise­na rahalle alkaa löy­tyä tarpei­ta, mut­ta sil­loin asioi­ta on enää vaikea muut­taa.

Kun työn­tek­i­jä alkaa kysel­lä oikeuk­sien­sa perään, työ­nan­ta­jan silmään se näyt­tää vain yhtäkkiä herän­neeltä jous­ta­mat­to­muudelta. Palkoista puhut­taes­sa tallinpitäjä saat­taa muis­tut­taa, miten paljon työn­tek­i­jä on saanut ilmaisia val­men­nuk­sia. Har­ras­tuk­sen ja työn ohut raja muut­tuu taakak­si.

Samaan aikaan tallille tulee koko ajan uusia innokkai­ta nuo­ria.

– Aina löy­tyy se joku, joka tekee vaik­ka ihan sil­lä pal­ka­lla, että saa rat­sas­taa. Tiedän esimerkik­si paikko­ja, jois­sa leiri­avus­ta­ja tekee viikon ajan yhden ihmisen työt ja saa siitä 50 euroa, Lau­ra Repo­nen ker­too.

Eikä työn­tek­i­jöi­den rakkaus lajia ja hevosia kohtaan katoa aikuise­nakaan. Siihen työ­nan­ta­jan on help­po vedo­ta, kun työpäivä lähe­nee lop­puaan ja hevoset ovat vielä juot­ta­mat­ta. Lähde­tkö koti­in ja annat hevosten olla janois­saan?

– Sitou­tu­mi­nen ja kiin­nos­tus alaa kohtaan on niin super­vah­vaa. Se saa ihmiset taipumaan hur­ji­in suorituk­si­in, Vasama sanoo.

TYÖEHDOT PIKAOPPAASEEN?

Mikä sit­ten pelas­taisi hevos­alan työn­tek­i­jät?

Mar­jo, Riik­ka Vasama ja Lau­ra Repo­nen nos­ta­vat kaik­ki esi­in saman asian: tiedon. Innokkail­la nuo­ril­la, jot­ka alalle tule­vat, ei ole mon­esti aav­is­tus­takaan siitä, mil­laisia oikeuk­sia heille kuu­luu. Osa ongelmista voisi ratke­ta jo pelkästään tietoa lisäämäl­lä.

– Työe­hdoista pitäisi olla saatavil­la tietoa lyhyessä help­polukuises­sa muo­dos­sa, jota voisi jakaa, Mar­jo ehdot­taa.

Toinen tärkeä keino paran­taa hevos­alan työn­tek­i­jöi­den olo­ja on jär­jestäy­tymi­nen. Oikeuk­sien puo­lus­tamiseen tarvi­taan joukkovoimaa ja ammat­tili­iton tukea. Hevos­alan pie­nil­lä työ­paikoil­la tieto jäsenyy­destä ja sen hyödy­istä ei kuitenkaan kul­je samal­la taval­la itses­tään kuin monil­la suuril­la.

Repo­nen ker­too, että tästä syys­tä Hevos­alan ammat­tiosas­to on pyrkinyt lisäämään näkyvyyt­tään eri­tyis­es­ti nuorten kesku­udessa. Mar­jo puolestaan toivoo Teol­lisu­us­li­itol­ta lisää ihan suo­raa main­os­tus­ta.

– Mon­et tutut täl­lä alal­la eivät edes tiedä, mihin liit­toon he voisi­vat kuu­lua, hän sanoo.

TIETÄISIVÄTPÄ ASIAKKAAT

Mar­jon mielestä hevos­alan työn­tek­i­jöi­den olo­ja pohdit­taes­sa on tärkeää nähdä alan kokon­aisu­us. Hän ei halua syyt­tää työn­tek­i­jöi­den kohtelus­ta yksi­no­maan tallinpitäjiä.

Tallin pyörit­tämi­nen ei Suomes­sa ole kum­moinen bisnes. Moni tal­liyrit­täjä elää itsekin jak­samisen ja pär­jäämisen rajoil­la, lap­paa lan­taa paper­i­hom­mien ja opet­tamisen ohel­la ja yrit­tää säästää viimeiset pen­nit hevosten laadukkaaseen hoitoon.

Mar­jo halu­aa ker­toa tari­nansa ennen kaikkea, jot­ta ihmiset tietäi­sivät. Hän toivoo, että hevos­alan työn­tek­i­jät aktivoi­tu­isi­vat puo­lus­ta­maan oikeuk­si­aan ja että tal­lien asi­akkaat kiin­nos­tu­isi­vat kysymään, miten työn­tek­i­jät voivat.

– Minä olen ajatel­lut niin, että nyt joko teen oman osani sen eteen, että tämä min­ulle rakas ala muut­tuu, tai sit­ten vai­h­dan alaa.

Näennäisyrittäjyys pisteenä iin päällä

Mon­et hevosen­hoita­jat ja rat­sas­tuk­senopet­ta­jat tekevät töitään toi­min­imiyrit­täjinä. Osalle se sopii hyvin: yrit­täjä voi myy­dä osaamis­taan moni­in eri paikkoi­hin, vali­ta työaikansa ja ehkä päästä palkkatyötä parem­mille ansioillekin.

Alal­la on kuitenkin myös yrit­täjiä, jot­ka eivät ole valin­neet ase­maansa itse.

– On aika yleistä, että tallinpitäjät pyrkivät saa­maan kaik­ki työn­tek­i­jän­sä yrit­täjik­si. Se on kätevää: kun joku sairas­tuu, ote­taan vain toinen, eikä sairas­tuneelle tarvitse mak­saa, hevosen­hoita­ja Mar­jo ker­too.

Mar­jon ja Lau­ra Reposen tiedos­sa on tapauk­sia, jois­sa hevos­alan työ­nan­ta­ja ilmoit­taa, ettei enää palkkaa ketään, vaan hom­mi­in pääsee vain toi­min­imel­lä. Työn­tek­i­jöille jää sil­loin niukasti valin­nan­varaa: joko perus­taa yri­tys tai yrit­tää etsiä töitä muual­ta. Myös Riik­ka Vasama on kuul­lut ilmiöstä.

Pakol­la tai puoli­pakol­la yrit­täjik­si joutuneet ovat työ­markki­noil­la kur­jas­sa ase­mas­sa. He kan­ta­vat yrit­tämisen riskiä, mut­ta eivät nau­ti sen eduista. Mon­esti hei­dän ase­mansa ei edes muis­tu­ta oikeaa yrit­tämistä, ja sik­si työ­markki­nakeskustelu­un onkin syn­tynyt sana näen­näisyrit­täjä.

Mar­jo ker­too, että hevos­alan näen­näisyrit­täjille saate­taan esimerkik­si antaa työvuoroli­s­tat aivan samaan tapaan kuin palka­nsaa­jille. Ne on otet­ta­va mukise­mat­ta vas­taan, tai töitä ei enää tar­jo­ta. Palka­nsaa­jas­ta näen­näisyrit­täjän erot­taa vain se, ettei hänel­lä ole tur­vanaan työe­htosopimus­ta.

Myös näen­näisyrit­täjille mak­set­ta­vat kor­vauk­set ovat olemat­toman pieniä suh­teessa yrit­täjyy­den kus­tan­nuk­si­in. Esimerkik­si Face­bookissa pyörii ilmoituk­sia, jois­sa tal­li- tai ope­tustöitä tekevälle yrit­täjälle luvataan mak­saa 15 euroa tun­nil­ta.

– 25 euroa on eniten, mis­tä olen kuul­lut. 15 euroa on ihan nor­maali, Mar­jo vahvis­taa.

15 000 TYÖPAIKKAA

• Hevos­ala työl­listää Suomes­sa koko- tai osa-aikaises­ti 15 000 henkilöä.
• Alan yri­tyk­siä on noin 3 000. Ne ovat yleen­sä pieniä, ja vain joka neljän­nel­lä yri­tys­tallil­la on palkat­tu­ja työn­tek­i­jöitä. Suurim­mil­la talleil­la voi olla läh­es kymme­nen työn­tek­i­jää.
• Hevos­alan yri­tyk­set tar­joa­vat esimerkik­si hevosten kas­va­tus­ta, rat­sas­tus­palvelui­ta, ravi­val­men­nus­ta, hevosten kuntou­tus­ta ja eläi­navusteisia sosi­aali- ja ter­veyspalvelui­ta.
• Rat­sas­tus­palvelu­ja tar­joav­il­la talleil­la ja ravi­val­men­nustalleil­la liike­vai­h­to on keskimäärin reilut 100 000 euroa.
• Ala kas­vaa. Viimeis­ten kymme­nen vuo­den aikana rat­su­tal­lien määrä on kaksinker­tais­tunut. Hevosten määrän ennuste­taan Suomes­sa kas­va­van nykyis­es­tä 75 000:sta 90 000:een vuo­teen 2030 men­nessä.

Lähde: Hevos­alan osaamiskeskus Hip­po­lis

TEKSTI TUA ONNELA
KUVAT JUHA METSO

Lue myös Taru Aal­lon blo­gi: Kun työai­ka päät­tyy, har­ras­t­a­mi­nen alkaa