Emeri­tus­pro­fes­sori Markku Ojanen, tutki­ja­toh­tori Frank Martela ja tutki­ja­toh­tori Tiina Saari kertovat näkemyk­sis­tään ihmisar­vosta, yhteis­kun­nasta, demokra­tiasta, tulon­jaosta ja työelämästä.

Aktii­vi­malli – sokeaa taitamattomuutta

”Meillä on psyko­lo­giassa valta­vasti tutki­musta siitä, miten huonosti rankai­se­minen toimii. Kuuluuko pakot­ta­minen nyky-yhteis­kun­taan? Pakot­ta­minen on osoitus sokeu­desta, taita­mat­to­muu­desta ja hävyt­tö­myy­destä”, sanoo emeri­tus­pro­fes­sori Markku Ojanen työttö­mien aktiivimallista.

Markku Ojanen on Tampe­reen yliopiston eläkkeellä oleva psyko­lo­gian profes­sori. Emeri­tus­pro­fes­sori kirjoittaa ja osallistuu yhteis­kun­nal­li­seen keskus­te­luun edelleen ahkerasti. Parhaiten hänet ehkä tunne­taan onnel­li­suus­tut­ki­muk­sis­taan. Hänellä on valta­vasti tutki­mus­tietoa siitä, miten tulon­jaol­taan tasai­simmat yhteis­kunnat ovat paitsi toimi­vimpia, myös onnel­li­simpia yhteiskuntia.

Suoma­laisia työttömiä rankai­seva aktii­vi­malli sotii Ojasen mukaan kaikkea sitä vastaan, mitä ihmis­mie­lestä ylipäänsä tiedetään.

– Rankaisu johtaa vain keinot­te­luun, temppui­luun ja silmän­pal­von­taan. Jos haluamme aktivoida työttömiä, kaikki pitää tehdä myöntei­syyden kautta. Annetaan aktii­vi­suu­desta lisää rahaa tai myönne­tään muita kannus­timia. Ja minä muistutan, miten tavat­toman pitkä­ai­kaisia vaiku­tuksia myöntei­sellä kannus­ta­mi­sella ihmiselle on. Me tiedämme, että esimer­kiksi työpai­koilla keski­näinen kannus­ta­minen saa ihmeitä aikaan.

– Nyt luodaan hirveä valvon­ta­ko­neisto, kun ei luoteta ihmiseen, vaikka pitäisi tarjota työtä ja poistaa esteitä työpaik­kojen luomiseen.

Ojanen kuvaa, että aktii­vi­mallin takana täytyy olla jokin ”kierou­tunut idea” ihmisestä.

– Tässä yhteis­kun­nassa on kovuutta, joka pelottaa. Pehmeässä maail­massa annetaan ja jaetaan tasan, annetaan jopa lahjaksi. Kovassa maail­massa puhutaan kyllä kauniisti ihmisar­vosta. Todel­li­suu­dessa ihmisen arvo raken­ne­taan saavu­tusten ja tulok­sel­li­suuden mukaan.

”HERÄÄ, VASEMMISTO”

– Olen odottanut vasem­mis­tolta tiukempaa otetta. Ammat­ti­liit­tojen pitäisi lyödä nyrkkiä pöytään ja haastaa kilpai­lu­ky­ky­mantra, Ojanen vaatii.

– Tuhoisin yhteis­kunta on se, missä uskotaan, että vain vahvat voittavat. Trickle down ‑teoria on täyttä roskaa. Sillä rikkaat vain perus­te­levat omia kohtuut­tomia etuuk­siaan. Siellä takana on täysin tyhjä ihmiskuva.

Ojasen mainit­sema trickle down –teoria kuvit­telee, että kunhan rikkaim­pien pöytiin kasataan riittävän paljon mehuk­kaimpia paisteja, parhaimpia viinejä ja herkul­li­simpia leivon­naisia, lopulta sieltä sitten varisee jotain suuhun­pan­tavaa alaskin päin eli köyhille. Tuo Reaganin-Thatc­herin talous­teo­rioista tuttu murus­te­luilmiö ei vain tunnu Suomes­sa­kaan toteu­tuvan. Päinvas­toin, rikkaat ovat rikas­tu­neet, sillä verotuksen progres­siota on höllen­netty ja taval­listen työnte­ki­jöiden tahtia on samaan aikaan kiris­tetty ja työaikaa pidennetty.

– On tietysti helppo mennä mukaan tähän markki­na­kes­kei­seen, elitis­ti­seen, kilpai­lu­kykyä koros­ta­vaan ihmis­kä­si­tyk­seen. Ammat­tiyh­dis­tys­liik­kees­säkin on kasvun odotusta. Kyllä asiat korjaan­tuvat, kunhan vain kasvua tulee lisää. En kaipaa jatkuvaa taistelua, mitä takavuo­sina oli. Mutta näin paljon ei pitäisi antaa periksi. Tässä on 10 vuotta odotettu, että hyvää syntyisi talous­kas­vusta. Mutta jotkut ovat saaneet vain lisää hommia, vaikka työtä pitäisi päinvas­toin jakaa paljon nykyistä enemmän. Minä olen valmis nosta­maan verotuksen progres­sii­vi­suutta ja poista­maan varak­kailta etuja.

– Materia­lis­tinen kilpai­lu­kult­tuuri on mennyt siihen, että olisi ihan oikein, että johta­jien ja osakkee­no­mis­ta­jien osuuden pitäisi kasvaa. Palkkae­rojen pitäisi kasvaa ja että se kannustaa ihmisiä.

Jo kreik­ka­lainen filosofi Platon vaati, että rikkaan tulot saisivat olla vain nelin­ker­taiset köyhään verrat­tuna, Ojanen muistuttaa.

– Sen yli kaikki muu on turhaa. Suomes­sakin on osattomia ihmisiä, joilla ei ole etuja eikä oikeuksia. Ja suhteel­linen köyhyys alentaa onnel­li­suutta. Ihmistä kuormittaa valta­vasti, jos hän joutuu koko ajan mietti­mään, riittä­vätkö rahat.

Vasem­miston pitäisi puhkaista rikkaiden hellimät ajatus­kuplat siitä, miten he ovat ihan itse olleet oman hyvän osansa seppiä. Näin psyko­lo­gian profes­sori selittää sitä, miten kulta­lusikka suussa synty­neet ihmiset selit­tävät kohtuut­tomia tulojaan ja etuuksiaan.

– Ihmisellä on mielet­tömän hyvä taito selittää asiat itsensä kannalta parhain päin. Näin rikkaat selit­tävät omia etuuk­siaan: ”Minä olen saanut tämän aikaan.” Mutta ovatkohan he nyt sitten niin älykkäitä ja lahjak­kaita? Onko koskaan edes tutkittu kunnolla, mitä on lahjak­kuus? Tämä on rikkaille vain keino pönkittää omaa arvok­kuut­taan, Ojanen painottaa.

YKSILÖÄ PIINAA ”MINUUDEN KIROUS”

– Onnel­li­sena on mukavampi elää. Onnel­lisen ihmisen kanssa on mukavampi elää ja tehdä työtä, niin kiteyttää Ojanen sen, miksi onnel­li­suu­della on merkitystä.

Mutta onnen tavoit­telu ei missään nimessä tarkoita samaa kuin onnel­li­suus. Yksilö- ja yhtei­sö­kes­keistä ihmis­kä­si­tystä on usein kuvattu läntisen ja itäisen kulttuu­ri­piirin eroilla. Suomi istuu tässä asiassa lujasti lännessä.

Yksilö­kes­kei­suus tuo vapautta ja itsenäi­syyttä. Siitä ovat kummun­neet jokaisen yksilön jakamat­toman ihmisarvon käsite, samoin tasa-arvon ja demokra­tian ihanteet.

– Mutta yksilö­kes­kei­syy­dellä on kääntö­puo­lensa. Siitä seuraa oman minuuden pohdintaa. Vaikka periaat­teessa julis­te­taan jokaisen yksilön arvoa, ihminen joutuu koko ajan kysele­mään ja punnit­se­maan omaa arvoaan verrat­tuna muihin, Ojanen toteaa.

– Uskon, että monet psyyk­kiset ongelmat johtuvat siitä, että yksilö­kes­keinen yhteis­kunta on hirmuisen vaativa. Ihmisen pitäisi koko ajan olla esiin­tuo­massa lahjak­kuut­taan. Pitäisi taitaa, osata ja hankkia oma arvo jatku­vasti uudestaan.

HUOLENPIDON KORVASI ”LUKUMAGIA”

Ojanen alleviivaa moneen kertaan sitä, että tutki­musten mukaan ihmiset voivat parhaiten sellai­sissa yhteis­kun­nissa, jotka perus­tuvat yhteis­toi­min­taan, keski­näi­seen huolen­pi­toon ja yhteisen hyvän jakami­seen. Hänellä on vuosi­kym­me­nien kokemus siitä, miten Suomessa on sosiaali- ja tervey­den­hoi­dossa siirrytty huolen­pi­dosta kohti ”lukuma­giaa”.

– Kilpai­lu­tus­idea on lyönyt läpi koko yhteis­kunnan, ja siihen ovat menneet mukaan myös kunnat ja kaupungit. Raha painottuu. Kaikki perustuu ideolo­gi­seen lukuma­giaan, jonka mukaan kaikki laske­taan. Säästää pitäisi koko ajan, mutta tämä tulee lopulta meille kovin kalliiksi.

– Kaunista puhetta on niin paljon, mutta politiikka ei millään lailla vastaa tekoja, esimerk­kinä sote. Sotessa joko laatu huononee tai hoito maksaa enemmän. Vanhusten hoidosta pitäisi säästää miljardi euroa. Nyt jo vanhusten hoidosta tulee syytin­ki­mummot mieleen, joten jo ajatuk­sena säästä­minen on pöyristyttävä.

–Meiltä on hämär­tynyt asioiden tärkeys­jär­jestys.  Syrjäy­ty­mis­vaa­rassa olevien tukeminen pitäisi olla meillä etusi­jalla, siihen pitäisi aina löytyä rahaa. On kunnia-asia pitää heikom­mista huolta.

Yhteis­kun­nal­lisen eriar­voi­suuden kasvu huolettaa Ojasta erittäin paljon. Hän muistuttaa vakavana, että tutki­mukset osoit­tavat, miten tuloerot muren­tavat luotta­muksen ja turval­li­suuden ilmapiiriä. Hän mainitsee tutki­muksen, jossa oli erittäin edustava otanta ja jossa suoma­lai­silta kysyt­tiin oikeudenmukaisuudesta.

– Mitä pienemmät tulot, sitä epäoi­keu­den­mu­kai­sem­maksi yhteis­kunta koettiin. Mitä suuremmat tulot, sitä oikeu­den­mu­kai­sem­malta yhteis­kunta näyttää. Tulos oli täysin lineaa­rinen. Raha luo kuvan siitä, että elämä on itses­tään selvää ja oikeudenmukaista.

– Tämä tutki­mus­tulos on otettava vakavasti, se on uskot­tava. Me näemme muualta maail­masta, että epäoi­keu­den­mu­kai­suus johtaa lopulta väkivallan lisääntymiseen.

Kansa­lainen turvaa demokra­tian – ei talous

”Demokraat­tisen yhteis­kunnan ylläpi­tä­mi­seksi on hirveän tärkeää, että ihminen pystyy kriit­ti­seen ajatte­luun. Tämä jää tuotta­vuusa­jat­telun jalkoihin”, filosofi Frank Martela toteaa.

Aalto-yliopiston tutki­ja­toh­tori Frank Martela perää uusia näkökulmia koko julki­seen keskusteluun.

– Koulu­tuk­sesta puhut­taessa keski­ty­tään aivan liikaa siihen, miten ihmisistä saadaan tuottavia kansa­laisia. Tämä edustaa hyvin kapeaa ihmiskuvaa.

– Sitä saa, mitä mitataan. Poliit­ti­sissa päätök­sissä koros­tuvat talou­del­liset vaiku­tukset, vaikka pitäisi katsoa, mitkä ovat niiden yhteis­kun­nal­liset vaiku­tukset. Talou­desta on tullut päämäärä ja itsei­sarvo, ei väline.

Martela on kriti­soinut esimer­kiksi työttö­mien aktiivimallia.

– Malli vaikuttaa kansa­lai­suuden kokemuk­seen. Poliit­tiset päätökset pitäisi tehdä niin, että kaikki tuntevat olevansa osa tätä yhteis­kuntaa. Yhteis­kunnan legiti­mi­teettiä on pidet­tävä yllä.

Legiti­mi­tee­tillä tarkoi­te­taan sitä, miten hyväk­syt­tä­vällä ja oikeu­den­mu­kai­sella tavalla yhteis­kunta näyttää toimivan kansa­laisten mielestä. Kasvu ilman oikeutta johtaa demokra­tian romah­duk­seen. Tästä on Martelan mielestä jo näyttöä.

– Trumpin valinta Yhdys­val­tain presi­den­tiksi on oire yhteis­kunnan epäon­nis­tu­mi­sesta. Talous­kasvu ei enää palvele kaikkia kansa­laisia. Rikkaudet päätyvät vain hyvin pienen eliitin käsiin. Kun keski­ty­tään vain talous­kas­vuun, osalle Yhdys­val­tain kansa­lai­sista yhteis­kun­nasta on tullut hyvin haastava. Heidän elino­lonsa ovat kuin suoraan kehitysmaista.

– Eliitin ja kansa­laisten vastak­kai­na­set­telu johtaa demokra­tian romah­ta­mi­seen. Yhdys­vallat on tästä räikein esimerkki, mutta Euroo­pas­sakin näkyy hyvin huoles­tut­tavia kehitys­kul­kuja, Unkari esimerkkinä.

”PIENI MAA TARVITSEE JOKAISENSA”

– Syrjäy­ty­misen ennal­taeh­käisy on useim­miten halvempaa kuin se, että jo syvälle kuoppaan sysättyä ihmistä yrite­tään nostaa sieltä ylös. Ennal­taeh­käi­syssä ongelma on usein se, että kriisien hoita­misen ja ennal­taeh­käisyn budjetit ovat pirsta­loi­tu­neita. Pitäisi ajatella pitkä­jän­tei­sesti ja antaa rahoitus sinne, missä siitä on eniten hyötyä jo ennakolta. Järkeviä keinoja syrjäy­ty­misen ehkäi­syyn kyllä tunne­taan. Ei niin, että kukin saa vartioida omaa budjet­tiaan ja että insti­tuu­tiot toimivat niin, että hankalat tapaukset siirre­tään taas eteen­päin jollekin toiselle insti­tuu­tiolle pois omaa budjettia rasittamasta.

Martela muistuttaa, että vielä Suomessa luottamus vierai­siin ihmisiin on aivan Euroopan ykkös­luokkaa. Kyselyistä tiede­tään, että suoma­laiset maksavat myös veronsa hyvin mielel­lään. Kaikille annet­tava koulutus on keskeisiä palve­luita, joita verova­roilla kustan­ne­taan. Hyvin­voin­ti­val­tion legiti­mi­teetti on siis vielä hyvällä tolalla.

– Suomen kaltai­sella pienellä maalla ei ole varaa hukata osaajiaan. On ehdot­to­masti huoleh­dit­tava siitä, että kaikilla on mahdol­li­suus koulut­tautua kotitaus­tasta huolimatta.

Mitä tapahtuu, kun yhteis­työhön ja yhtei­söl­li­syy­teen perus­tuva ihmis­kuva laite­taan yltiöyk­si­löl­listä ihmis­kuvaa vastaan? Parem­muu­desta ei ole Marte­lalle epäselvyyttä.

Tämä paljastuu, kun pyydän Marte­lalta kommenttia ”aynran­di­lai­sesta” maail­man­ku­vasta. Tällaista ääriyk­si­löl­listä filoso­fiaa kannattaa esimer­kiksi Björn Wahlroos. Hän kertoo saaneensa elämänsä tärkeim­piin kuuluvat vaikut­teet yhdys­val­ta­laisen Ayn Randin pääteok­sesta Kun maailma järkkyi. Järkä­le­mäi­sessä, 1500-sivui­sessa Randin romaa­nissa ihmis­kunnan pelas­tavat jalomuo­toiset, nerok­kaat ja valkoiset valio­yk­silöt. Wahlroosin voi ainakin todeta lukeneen sangen kehnoa kaunokirjallisuutta.

– Niin, Disneykin jää Randille toiseksi musta­val­koi­suu­dessa. Rand on aika extreme-tapaus, sillä voittajat ovat kaikissa asioissa hyviä. He ovat komeita ja kaunii­takin, kaikki muut ovat rumia ja kaikin puolin iljettäviä.

Randi­lainen maail­man­kuva on paitsi nauret­tava, myös väärä. Martela painottaa hänkin, että yhteistyö ja niin sanotusti yhteen hiileen puhal­ta­minen on aina paitsi inhimil­listä myös kaikkein tuottavinta.

– Yritykset, joissa pysty­tään elimi­noi­maan keski­näinen kilpailu ja sisäinen politi­kointi, menes­tyvät kaikkein parhaiten. Suoma­laisten pelialan yritysten menes­tystä selittää osaltaan juuri se, että ne jakavat tietoa keske­nään ja sparraavat toisiaan … ja että eri yritysten työnte­kijät käyvät yhdessä kaljalla, Martela naurahtaa.

Kannustus ja yhteistyö kantavat Suomea eteen­päin, sitä mieltä on Martelakin.

– Motivaa­tion kannalta kilpailu on tuhoisaa. Ajatel­laan vaikka koulun perin­teistä liikunnan opetusta. Koulussa hyvä tavoite olisi saada vähiten liikkuvat oppilaat liikku­maan. Mutta jos mittail­laan vain tuloksia ja kohdis­te­taan kaikki huomio parhaim­piin, tavoite ei onnistu. Ei siitä kovin myönteisiä muistoja jää. Kaikkia pitäisi auttaa löytä­mään oma tapansa liikkua. Lapsia pitää laittaa mahdol­li­simman vähän järjestykseen.

– Ihmisarvo on jakamaton, summaa Martela ihmiskäsityksensä.

”Ihminen haluaa olla luotta­muksen arvoinen”

”Lähtö­koh­tai­sesti ihminen haluaa aina olla hänelle osoitetun luotta­muksen arvoinen. Kun työnan­taja luottaa työnte­ki­jään, hän kyllä vastaa siihen”, toteaa tutki­ja­toh­tori Tiina Saari.

Tampe­reen yliopiston työelämän tutki­mus­kes­kuk­sessa työsken­te­levä Tiina Saari on pereh­tynyt niin sanot­tuun työnan­tajan ja työntekijän psyko­lo­gi­seen sopimukseen.

– Psyko­lo­ginen sopimus kuvaa työntekijän käsitystä hänen työsuh­tee­seensa kuulu­vista oikeuk­sista ja velvol­li­suuk­sista. ”Teen työt niin hyvin kuin pystyn, niin työnan­taja pitää minusta huolta.” Mutta nyt tämä sopimus­malli on haper­tu­massa, Saari toteaa.

Nykyisten silppu- ja pätkä­töiden epävar­muu­dessa työntekijän pitää olla ikään kuin koko ajan varuillaan.

– ”Teen täällä hommani hyvin, mutta opettelen samalla uusia malleja tai taitoja, jotta työllistyn myös jatkossa.”

Raadol­li­sinta on, jos työnan­tajat ryhtyvät pitämään ihmistä vain välineenä tai koneiston osana, jonka voi aina vuorol­laan korvata uudella. Saarelle tämä on myös yrityksen näkökul­masta sangen lyhytnäköistä.

– Työntekijän arvostus näkyy aina työtu­lok­sessa ja myöhemmin työhy­vin­voinnin kasvuna. Jos ihmisen annetaan olla ylpeä työstään ja häntä kohdel­laan hyvin, häntä ei tarvitse valvoa tai rangaista.

Työelä­mässä on myös aiempaa enempää yksilöl­lis­ty­mistä, jopa henkilöbrändäystä.

– Työntekijä pistää siis koko persoo­nal­li­suu­tensa likoon. Pitää olla työntekijä ²⁴⁄₇, Saari kuvaa.

– Mutta rikkooko tämä psyko­lo­gisen sopimuksen, kun työ tunkee kaikkialle? Saanko tästä työstä niin paljon, että minun kannattaa olla firman mies koko ajan? Tämä voi olla psyko­lo­gi­sesti tavat­toman rasit­tavaa, Saari kuvailee.

”ÄLLISTYTTÄVÄÄ TOUHUA”

– Aika ällis­tyt­tävää tämä touhu välillä on! Kun ihminen on ollut hyvä ja luotet­tava työntekijä, olipa hän millä alalla tahansa, hänestä tuleekin työttö­mänä yht´äkkiä epäluo­tet­tava, suoras­taan vaaral­linen yksilö, jota on koko ajan valvot­tava, Saari kuvaa työttö­mien aktiivimallia.

Tälle­kään tutki­jalle aktii­vi­mallin takaa väijyvä ihmis­kuva ei edusta mitään ratio­naa­lista tapaa hoitaa asioita.

– Kannus­ta­minen ja mahdol­li­suuk­sien antaminen on vaihtunut valvon­taan ja pakkoon. Tämä ei ole resurs­sien kannalta lainkaan järkevää. Suurin osa työttö­mistä haluaa työllistyä, mutta tämä malli perustuu kaikkien työttö­mien niput­ta­mi­seen ja kaikkien rankaisemiseen.

Tutkija haluaa muistuttaa, että suoma­lainen työelämä on monilla euroop­pa­lai­silla mitta­reilla mitat­tuna laadu­kasta ja että työnte­kijät voivat hyvin. Mutta tutkija kritisoi median välit­tämää kuvaa itse työn tekemisestä.

– Mediassa annetaan kauhean kapea kuva nykyajan työnte­ki­jästä. Ikään kuin kaikki olisivat it-työläisiä, jotka hengai­levat iloisina kahvi­loissa ja tekevät läppä­ril­lään töitä. Heillä on vapaat työajat ja he vaihtavat työnan­tajaa ihan lennossa.

Todel­li­suus on hyvin kaukana tästä. Ensin­näkin hyvin osa suoma­lai­sista tekee edelleen aivan taval­lisia töitä. Valmis­tavat tuotteita tehtaissa, kattavat pöytiä ravin­to­loissa, auraavat teitä, siivoavat toimis­toja, pitävät huolta lapsista ja vanhuk­sista, opettavat ekaluok­ka­laisia lukemaan…

Toisek­seenkin, vapautta on jaossa vain harvoille, eikä halu sitoutua työhön ole Saaren mukaan kadonnut minne­kään. Ihmisellä on perus­ta­van­laa­tuinen tarve turval­li­suu­teen. Ihminen haluavat varmuutta ja mahdol­li­suutta suunni­tella tulevai­suutta, ja vakituinen työ tuo juurikin sellaista varmuutta. Saarelle ei ole yllätys se, että Suomen laske­vien synty­vyys­lu­kujen takana väijyy myös nykyisten työmark­ki­noiden epävarmuus.

Ja sitten on se alustatalous.

– Uberit ja Voltit ja muut digia­lus­tojen kautta keikka­työtä välit­tävät yritykset, olen kiinnos­tuk­sella seurannut niiden leviä­mistä. Niissähän ei ole edes työnan­tajaa, eikä kellään ole myöskään työnan­ta­ja­vel­vol­li­suuksia. Työnte­kijät ovat ikään kuin yrittäjiä. Mutta keikkaa tekemällä ei usein­kaan ole edes mahdol­li­suutta ansaita säännöl­listä elantoa, Saari toteaa.

Vaikka vuokra­työn­te­ki­jöitä tai näitä muka-itsenäisiä yrittäjiä onkin edelleen vähem­mistö työväes­töstä, Saari kehottaa muista­maan jokai­selle kuuluvat, tasa-arvoiset oikeudet.

– Ketään ei saa unohtaa. Joille­kuille nämä työt ovat todel­li­suutta. Ei saa syntyä ajatusta, että kyllähän ”ne muut” voivat tehdä töitä huonoin ehdoin, kunhan se ei kolahda omalle kohdalle.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI

Lue tästä Mihin katosi duunarin arvo? ‑juttu­pa­ketin osa 1, missä Teolli­suus­liiton aktiivit toivovat, että nyky-yhteis­kunnan ihmis­kä­si­tyk­seen tulisi kylmyyden sijalle arvostus.
Lue tästä Mihin katosi duunarin arvo? ‑juttu­pa­ketin osa 3, missä liiton toimit­sijat pohtivat ihmis­kä­si­tyksen käsitettä ja sen merki­tystä liiton toiminnassa.