Emeri­tus­pro­fes­sori Markku Ojanen, tutki­ja­toh­tori Frank Martela ja tutki­ja­toh­tori Tiina Saari kerto­vat näke­myk­sis­tään ihmi­sar­vosta, yhteis­kun­nasta, demo­kra­tiasta, tulon­jaosta ja työelämästä.

Aktii­vi­malli – sokeaa taitamattomuutta

”Meillä on psyko­lo­giassa valta­vasti tutki­musta siitä, miten huonosti rankai­se­mi­nen toimii. Kuuluuko pakot­ta­mi­nen nyky-yhteis­kun­taan? Pakot­ta­mi­nen on osoi­tus sokeu­desta, taita­mat­to­muu­desta ja hävyt­tö­myy­destä”, sanoo emeri­tus­pro­fes­sori Markku Ojanen työt­tö­mien aktiivimallista.

Markku Ojanen on Tampe­reen yliopis­ton eläk­keellä oleva psyko­lo­gian profes­sori. Emeri­tus­pro­fes­sori kirjoit­taa ja osal­lis­tuu yhteis­kun­nal­li­seen keskus­te­luun edel­leen ahke­rasti. Parhai­ten hänet ehkä tunne­taan onnel­li­suus­tut­ki­muk­sis­taan. Hänellä on valta­vasti tutki­mus­tie­toa siitä, miten tulon­jaol­taan tasai­sim­mat yhteis­kun­nat ovat paitsi toimi­vim­pia, myös onnel­li­sim­pia yhteiskuntia.

Suoma­lai­sia työt­tö­miä rankai­seva aktii­vi­malli sotii Ojasen mukaan kaik­kea sitä vastaan, mitä ihmis­mie­lestä ylipäänsä tiedetään.

– Rankaisu johtaa vain keinot­te­luun, temp­pui­luun ja silmän­pal­von­taan. Jos haluamme akti­voida työt­tö­miä, kaikki pitää tehdä myön­tei­syy­den kautta. Anne­taan aktii­vi­suu­desta lisää rahaa tai myön­ne­tään muita kannus­ti­mia. Ja minä muis­tu­tan, miten tavat­to­man pitkä­ai­kai­sia vaiku­tuk­sia myön­tei­sellä kannus­ta­mi­sella ihmi­selle on. Me tiedämme, että esimer­kiksi työpai­koilla keski­näi­nen kannus­ta­mi­nen saa ihmeitä aikaan.

– Nyt luodaan hirveä valvon­ta­ko­neisto, kun ei luoteta ihmi­seen, vaikka pitäisi tarjota työtä ja pois­taa esteitä työpaik­ko­jen luomiseen.

Ojanen kuvaa, että aktii­vi­mal­lin takana täytyy olla jokin ”kierou­tu­nut idea” ihmisestä.

– Tässä yhteis­kun­nassa on kovuutta, joka pelot­taa. Pehmeässä maail­massa anne­taan ja jaetaan tasan, anne­taan jopa lahjaksi. Kovassa maail­massa puhu­taan kyllä kauniisti ihmi­sar­vosta. Todel­li­suu­dessa ihmi­sen arvo raken­ne­taan saavu­tus­ten ja tulok­sel­li­suu­den mukaan.

”HERÄÄ, VASEMMISTO”

– Olen odot­ta­nut vasem­mis­tolta tiukem­paa otetta. Ammat­ti­liit­to­jen pitäisi lyödä nyrk­kiä pöytään ja haas­taa kilpai­lu­ky­ky­mantra, Ojanen vaatii.

– Tuhoi­sin yhteis­kunta on se, missä usko­taan, että vain vahvat voit­ta­vat. Trickle down ‑teoria on täyttä roskaa. Sillä rikkaat vain perus­te­le­vat omia kohtuut­to­mia etuuk­si­aan. Siellä takana on täysin tyhjä ihmiskuva.

Ojasen mainit­sema trickle down –teoria kuvit­te­lee, että kunhan rikkaim­pien pöytiin kasa­taan riit­tä­vän paljon mehuk­kaim­pia pais­teja, parhaim­pia viinejä ja herkul­li­sim­pia leivon­nai­sia, lopulta sieltä sitten vari­see jotain suuhun­pan­ta­vaa alas­kin päin eli köyhille. Tuo Reaga­nin-Thatc­he­rin talous­teo­rioista tuttu murus­te­luil­miö ei vain tunnu Suomes­sa­kaan toteu­tu­van. Päin­vas­toin, rikkaat ovat rikas­tu­neet, sillä vero­tuk­sen progres­siota on höllen­netty ja taval­lis­ten työn­te­ki­jöi­den tahtia on samaan aikaan kiris­tetty ja työai­kaa pidennetty.

– On tietysti helppo mennä mukaan tähän mark­ki­na­kes­kei­seen, elitis­ti­seen, kilpai­lu­ky­kyä koros­ta­vaan ihmis­kä­si­tyk­seen. Ammat­tiyh­dis­tys­liik­kees­sä­kin on kasvun odotusta. Kyllä asiat korjaan­tu­vat, kunhan vain kasvua tulee lisää. En kaipaa jatku­vaa tais­te­lua, mitä taka­vuo­sina oli. Mutta näin paljon ei pitäisi antaa periksi. Tässä on 10 vuotta odotettu, että hyvää syntyisi talous­kas­vusta. Mutta jotkut ovat saaneet vain lisää hommia, vaikka työtä pitäisi päin­vas­toin jakaa paljon nykyistä enem­män. Minä olen valmis nosta­maan vero­tuk­sen progres­sii­vi­suutta ja pois­ta­maan varak­kailta etuja.

– Mate­ria­lis­ti­nen kilpai­lu­kult­tuuri on mennyt siihen, että olisi ihan oikein, että johta­jien ja osak­kee­no­mis­ta­jien osuu­den pitäisi kasvaa. Palk­kae­ro­jen pitäisi kasvaa ja että se kannus­taa ihmisiä.

Jo kreik­ka­lai­nen filo­sofi Platon vaati, että rikkaan tulot saisi­vat olla vain nelin­ker­tai­set köyhään verrat­tuna, Ojanen muistuttaa.

– Sen yli kaikki muu on turhaa. Suomes­sa­kin on osat­to­mia ihmi­siä, joilla ei ole etuja eikä oikeuk­sia. Ja suhteel­li­nen köyhyys alen­taa onnel­li­suutta. Ihmistä kuor­mit­taa valta­vasti, jos hän joutuu koko ajan miet­ti­mään, riit­tä­vätkö rahat.

Vasem­mis­ton pitäisi puhkaista rikkai­den helli­mät ajatus­kuplat siitä, miten he ovat ihan itse olleet oman hyvän osansa seppiä. Näin psyko­lo­gian profes­sori selit­tää sitä, miten kulta­lusikka suussa synty­neet ihmi­set selit­tä­vät kohtuut­to­mia tulo­jaan ja etuuksiaan.

– Ihmi­sellä on mielet­tö­män hyvä taito selit­tää asiat itsensä kannalta parhain päin. Näin rikkaat selit­tä­vät omia etuuk­si­aan: ”Minä olen saanut tämän aikaan.” Mutta ovat­ko­han he nyt sitten niin älyk­käitä ja lahjak­kaita? Onko koskaan edes tutkittu kunnolla, mitä on lahjak­kuus? Tämä on rikkaille vain keino pönkit­tää omaa arvok­kuut­taan, Ojanen painottaa.

YKSILÖÄ PIINAA ”MINUUDEN KIROUS”

– Onnel­li­sena on muka­vampi elää. Onnel­li­sen ihmi­sen kanssa on muka­vampi elää ja tehdä työtä, niin kiteyt­tää Ojanen sen, miksi onnel­li­suu­della on merkitystä.

Mutta onnen tavoit­telu ei missään nimessä tarkoita samaa kuin onnel­li­suus. Yksilö- ja yhtei­sö­kes­keistä ihmis­kä­si­tystä on usein kuvattu länti­sen ja itäi­sen kult­tuu­ri­pii­rin eroilla. Suomi istuu tässä asiassa lujasti lännessä.

Yksi­lö­kes­kei­suus tuo vapautta ja itse­näi­syyttä. Siitä ovat kummun­neet jokai­sen yksi­lön jaka­mat­to­man ihmi­sar­von käsite, samoin tasa-arvon ja demo­kra­tian ihanteet.

– Mutta yksi­lö­kes­kei­syy­dellä on kään­tö­puo­lensa. Siitä seuraa oman minuu­den pohdin­taa. Vaikka peri­aat­teessa julis­te­taan jokai­sen yksi­lön arvoa, ihmi­nen joutuu koko ajan kyse­le­mään ja punnit­se­maan omaa arvo­aan verrat­tuna muihin, Ojanen toteaa.

– Uskon, että monet psyyk­ki­set ongel­mat johtu­vat siitä, että yksi­lö­kes­kei­nen yhteis­kunta on hirmui­sen vaativa. Ihmi­sen pitäisi koko ajan olla esiin­tuo­massa lahjak­kuut­taan. Pitäisi taitaa, osata ja hank­kia oma arvo jatku­vasti uudestaan.

HUOLENPIDON KORVASI ”LUKUMAGIA”

Ojanen alle­vii­vaa moneen kertaan sitä, että tutki­mus­ten mukaan ihmi­set voivat parhai­ten sellai­sissa yhteis­kun­nissa, jotka perus­tu­vat yhteis­toi­min­taan, keski­näi­seen huolen­pi­toon ja yhtei­sen hyvän jaka­mi­seen. Hänellä on vuosi­kym­me­nien koke­mus siitä, miten Suomessa on sosi­aali- ja tervey­den­hoi­dossa siir­rytty huolen­pi­dosta kohti ”luku­ma­giaa”.

– Kilpai­lu­tus­idea on lyönyt läpi koko yhteis­kun­nan, ja siihen ovat menneet mukaan myös kunnat ja kaupun­git. Raha painot­tuu. Kaikki perus­tuu ideo­lo­gi­seen luku­ma­gi­aan, jonka mukaan kaikki laske­taan. Sääs­tää pitäisi koko ajan, mutta tämä tulee lopulta meille kovin kalliiksi.

– Kaunista puhetta on niin paljon, mutta poli­tiikka ei millään lailla vastaa tekoja, esimerk­kinä sote. Sotessa joko laatu huono­nee tai hoito maksaa enem­män. Vanhus­ten hoidosta pitäisi sääs­tää miljardi euroa. Nyt jo vanhus­ten hoidosta tulee syytin­ki­mum­mot mieleen, joten jo ajatuk­sena sääs­tä­mi­nen on pöyristyttävä.

–Meiltä on hämär­ty­nyt asioi­den tärkeys­jär­jes­tys.  Syrjäy­ty­mis­vaa­rassa olevien tuke­mi­nen pitäisi olla meillä etusi­jalla, siihen pitäisi aina löytyä rahaa. On kunnia-asia pitää heikom­mista huolta.

Yhteis­kun­nal­li­sen eriar­voi­suu­den kasvu huolet­taa Ojasta erit­täin paljon. Hän muis­tut­taa vaka­vana, että tutki­muk­set osoit­ta­vat, miten tuloe­rot muren­ta­vat luot­ta­muk­sen ja turval­li­suu­den ilma­pii­riä. Hän mainit­see tutki­muk­sen, jossa oli erit­täin edus­tava otanta ja jossa suoma­lai­silta kysyt­tiin oikeudenmukaisuudesta.

– Mitä pienem­mät tulot, sitä epäoi­keu­den­mu­kai­sem­maksi yhteis­kunta koet­tiin. Mitä suurem­mat tulot, sitä oikeu­den­mu­kai­sem­malta yhteis­kunta näyt­tää. Tulos oli täysin line­aa­ri­nen. Raha luo kuvan siitä, että elämä on itses­tään selvää ja oikeudenmukaista.

– Tämä tutki­mus­tu­los on otet­tava vaka­vasti, se on uskot­tava. Me näemme muualta maail­masta, että epäoi­keu­den­mu­kai­suus johtaa lopulta väki­val­lan lisääntymiseen.

Kansa­lai­nen turvaa demo­kra­tian – ei talous

”Demo­kraat­ti­sen yhteis­kun­nan yllä­pi­tä­mi­seksi on hirveän tärkeää, että ihmi­nen pystyy kriit­ti­seen ajat­te­luun. Tämä jää tuot­ta­vuusa­jat­te­lun jalkoi­hin”, filo­sofi Frank Martela toteaa.

Aalto-yliopis­ton tutki­ja­toh­tori Frank Martela perää uusia näkö­kul­mia koko julki­seen keskusteluun.

– Koulu­tuk­sesta puhut­taessa keski­ty­tään aivan liikaa siihen, miten ihmi­sistä saadaan tuot­ta­via kansa­lai­sia. Tämä edus­taa hyvin kapeaa ihmiskuvaa.

– Sitä saa, mitä mita­taan. Poliit­ti­sissa päätök­sissä koros­tu­vat talou­del­li­set vaiku­tuk­set, vaikka pitäisi katsoa, mitkä ovat niiden yhteis­kun­nal­li­set vaiku­tuk­set. Talou­desta on tullut päämäärä ja itsei­sarvo, ei väline.

Martela on kriti­soi­nut esimer­kiksi työt­tö­mien aktiivimallia.

– Malli vaikut­taa kansa­lai­suu­den koke­muk­seen. Poliit­ti­set päätök­set pitäisi tehdä niin, että kaikki tunte­vat olevansa osa tätä yhteis­kun­taa. Yhteis­kun­nan legi­ti­mi­teet­tiä on pidet­tävä yllä.

Legi­ti­mi­tee­tillä tarkoi­te­taan sitä, miten hyväk­syt­tä­vällä ja oikeu­den­mu­kai­sella tavalla yhteis­kunta näyt­tää toimi­van kansa­lais­ten mielestä. Kasvu ilman oikeutta johtaa demo­kra­tian romah­duk­seen. Tästä on Marte­lan mielestä jo näyttöä.

– Trum­pin valinta Yhdys­val­tain presi­den­tiksi on oire yhteis­kun­nan epäon­nis­tu­mi­sesta. Talous­kasvu ei enää palvele kaik­kia kansa­lai­sia. Rikkau­det pääty­vät vain hyvin pienen elii­tin käsiin. Kun keski­ty­tään vain talous­kas­vuun, osalle Yhdys­val­tain kansa­lai­sista yhteis­kun­nasta on tullut hyvin haas­tava. Heidän elino­lonsa ovat kuin suoraan kehitysmaista.

– Elii­tin ja kansa­lais­ten vastak­kai­na­set­telu johtaa demo­kra­tian romah­ta­mi­seen. Yhdys­val­lat on tästä räikein esimerkki, mutta Euroo­pas­sa­kin näkyy hyvin huoles­tut­ta­via kehi­tys­kul­kuja, Unkari esimerkkinä.

”PIENI MAA TARVITSEE JOKAISENSA”

– Syrjäy­ty­mi­sen ennal­taeh­käisy on useim­mi­ten halvem­paa kuin se, että jo syvälle kuop­paan sysät­tyä ihmistä yrite­tään nostaa sieltä ylös. Ennal­taeh­käi­syssä ongelma on usein se, että krii­sien hoita­mi­sen ja ennal­taeh­käi­syn budje­tit ovat pirs­ta­loi­tu­neita. Pitäisi ajatella pitkä­jän­tei­sesti ja antaa rahoi­tus sinne, missä siitä on eniten hyötyä jo enna­kolta. Järke­viä keinoja syrjäy­ty­mi­sen ehkäi­syyn kyllä tunne­taan. Ei niin, että kukin saa vartioida omaa budjet­ti­aan ja että insti­tuu­tiot toimi­vat niin, että hanka­lat tapauk­set siir­re­tään taas eteen­päin jolle­kin toiselle insti­tuu­tiolle pois omaa budjet­tia rasittamasta.

Martela muis­tut­taa, että vielä Suomessa luot­ta­mus vierai­siin ihmi­siin on aivan Euroo­pan ykkös­luok­kaa. Kyse­lyistä tiede­tään, että suoma­lai­set maksa­vat myös veronsa hyvin mielel­lään. Kaikille annet­tava koulu­tus on keskei­siä palve­luita, joita vero­va­roilla kustan­ne­taan. Hyvin­voin­ti­val­tion legi­ti­mi­teetti on siis vielä hyvällä tolalla.

– Suomen kaltai­sella pienellä maalla ei ole varaa hukata osaa­ji­aan. On ehdot­to­masti huoleh­dit­tava siitä, että kaikilla on mahdol­li­suus koulut­tau­tua koti­taus­tasta huolimatta.

Mitä tapah­tuu, kun yhteis­työ­hön ja yhtei­söl­li­syy­teen perus­tuva ihmis­kuva laite­taan yltiöyk­si­löl­listä ihmis­ku­vaa vastaan? Parem­muu­desta ei ole Marte­lalle epäselvyyttä.

Tämä paljas­tuu, kun pyydän Marte­lalta komment­tia ”aynran­di­lai­sesta” maail­man­ku­vasta. Tällaista ääriyk­si­löl­listä filo­so­fiaa kannat­taa esimer­kiksi Björn Wahl­roos. Hän kertoo saaneensa elämänsä tärkeim­piin kuulu­vat vaikut­teet yhdys­val­ta­lai­sen Ayn Randin pääteok­sesta Kun maailma järk­kyi. Järkä­le­mäi­sessä, 1500-sivui­sessa Randin romaa­nissa ihmis­kun­nan pelas­ta­vat jalo­muo­toi­set, nerok­kaat ja valkoi­set valio­yk­si­löt. Wahl­roo­sin voi aina­kin todeta luke­neen sangen kehnoa kaunokirjallisuutta.

– Niin, Disney­kin jää Randille toiseksi musta­val­koi­suu­dessa. Rand on aika extreme-tapaus, sillä voit­ta­jat ovat kaikissa asioissa hyviä. He ovat komeita ja kaunii­ta­kin, kaikki muut ovat rumia ja kaikin puolin iljettäviä.

Randi­lai­nen maail­man­kuva on paitsi nauret­tava, myös väärä. Martela painot­taa hänkin, että yhteis­työ ja niin sano­tusti yhteen hiileen puhal­ta­mi­nen on aina paitsi inhi­mil­listä myös kaik­kein tuottavinta.

– Yrityk­set, joissa pysty­tään elimi­noi­maan keski­näi­nen kilpailu ja sisäi­nen poli­ti­kointi, menes­ty­vät kaik­kein parhai­ten. Suoma­lais­ten pelia­lan yritys­ten menes­tystä selit­tää osal­taan juuri se, että ne jaka­vat tietoa keske­nään ja spar­raa­vat toisi­aan … ja että eri yritys­ten työn­te­ki­jät käyvät yhdessä kaljalla, Martela naurahtaa.

Kannus­tus ja yhteis­työ kanta­vat Suomea eteen­päin, sitä mieltä on Martelakin.

– Moti­vaa­tion kannalta kilpailu on tuhoi­saa. Ajatel­laan vaikka koulun perin­teistä liikun­nan opetusta. Koulussa hyvä tavoite olisi saada vähi­ten liik­ku­vat oppi­laat liik­ku­maan. Mutta jos mittail­laan vain tulok­sia ja kohdis­te­taan kaikki huomio parhaim­piin, tavoite ei onnistu. Ei siitä kovin myön­tei­siä muis­toja jää. Kaik­kia pitäisi auttaa löytä­mään oma tapansa liik­kua. Lapsia pitää lait­taa mahdol­li­sim­man vähän järjestykseen.

– Ihmi­sarvo on jaka­ma­ton, summaa Martela ihmiskäsityksensä.

”Ihmi­nen haluaa olla luot­ta­muk­sen arvoinen”

”Lähtö­koh­tai­sesti ihmi­nen haluaa aina olla hänelle osoi­te­tun luot­ta­muk­sen arvoi­nen. Kun työnan­taja luot­taa työn­te­ki­jään, hän kyllä vastaa siihen”, toteaa tutki­ja­toh­tori Tiina Saari.

Tampe­reen yliopis­ton työelä­män tutki­mus­kes­kuk­sessa työs­ken­te­levä Tiina Saari on pereh­ty­nyt niin sanot­tuun työnan­ta­jan ja työn­tekijän psyko­lo­gi­seen sopimukseen.

– Psyko­lo­gi­nen sopi­mus kuvaa työn­tekijän käsi­tystä hänen työsuh­tee­seensa kuulu­vista oikeuk­sista ja velvol­li­suuk­sista. ”Teen työt niin hyvin kuin pystyn, niin työnan­taja pitää minusta huolta.” Mutta nyt tämä sopi­mus­malli on haper­tu­massa, Saari toteaa.

Nykyis­ten silppu- ja pätkä­töi­den epävar­muu­dessa työn­tekijän pitää olla ikään kuin koko ajan varuillaan.

– ”Teen täällä hommani hyvin, mutta opet­te­len samalla uusia malleja tai taitoja, jotta työl­lis­tyn myös jatkossa.”

Raadol­li­sinta on, jos työnan­ta­jat ryhty­vät pitä­mään ihmistä vain väli­neenä tai koneis­ton osana, jonka voi aina vuorol­laan korvata uudella. Saarelle tämä on myös yrityk­sen näkö­kul­masta sangen lyhytnäköistä.

– Työn­tekijän arvos­tus näkyy aina työtu­lok­sessa ja myöhem­min työhy­vin­voin­nin kasvuna. Jos ihmi­sen anne­taan olla ylpeä työs­tään ja häntä kohdel­laan hyvin, häntä ei tarvitse valvoa tai rangaista.

Työelä­mässä on myös aiem­paa enem­pää yksi­löl­lis­ty­mistä, jopa henkilöbrändäystä.

– Työn­tekijä pistää siis koko persoo­nal­li­suu­tensa likoon. Pitää olla työn­tekijä ²⁴⁄₇, Saari kuvaa.

– Mutta rikkooko tämä psyko­lo­gi­sen sopi­muk­sen, kun työ tunkee kaik­kialle? Saanko tästä työstä niin paljon, että minun kannat­taa olla firman mies koko ajan? Tämä voi olla psyko­lo­gi­sesti tavat­to­man rasit­ta­vaa, Saari kuvailee.

”ÄLLISTYTTÄVÄÄ TOUHUA”

– Aika ällis­tyt­tä­vää tämä touhu välillä on! Kun ihmi­nen on ollut hyvä ja luotet­tava työn­tekijä, olipa hän millä alalla tahansa, hänestä tulee­kin työt­tö­mänä yht´äkkiä epäluo­tet­tava, suoras­taan vaaral­li­nen yksilö, jota on koko ajan valvot­tava, Saari kuvaa työt­tö­mien aktiivimallia.

Tälle­kään tutki­jalle aktii­vi­mal­lin takaa väijyvä ihmis­kuva ei edusta mitään ratio­naa­lista tapaa hoitaa asioita.

– Kannus­ta­mi­nen ja mahdol­li­suuk­sien anta­mi­nen on vaih­tu­nut valvon­taan ja pakkoon. Tämä ei ole resurs­sien kannalta lain­kaan järke­vää. Suurin osa työt­tö­mistä haluaa työl­lis­tyä, mutta tämä malli perus­tuu kaik­kien työt­tö­mien niput­ta­mi­seen ja kaik­kien rankaisemiseen.

Tutkija haluaa muis­tut­taa, että suoma­lai­nen työelämä on monilla euroop­pa­lai­silla mitta­reilla mitat­tuna laadu­kasta ja että työn­te­ki­jät voivat hyvin. Mutta tutkija kriti­soi median välit­tä­mää kuvaa itse työn tekemisestä.

– Mediassa anne­taan kauhean kapea kuva nyky­ajan työn­te­ki­jästä. Ikään kuin kaikki olisi­vat it-työläi­siä, jotka hengai­le­vat iloi­sina kahvi­loissa ja teke­vät läppä­ril­lään töitä. Heillä on vapaat työajat ja he vaih­ta­vat työnan­ta­jaa ihan lennossa.

Todel­li­suus on hyvin kaukana tästä. Ensin­nä­kin hyvin osa suoma­lai­sista tekee edel­leen aivan taval­li­sia töitä. Valmis­ta­vat tuot­teita tehtaissa, katta­vat pöytiä ravin­to­loissa, auraa­vat teitä, siivoa­vat toimis­toja, pitä­vät huolta lapsista ja vanhuk­sista, opet­ta­vat ekaluok­ka­lai­sia lukemaan…

Toisek­seen­kin, vapautta on jaossa vain harvoille, eikä halu sitou­tua työhön ole Saaren mukaan kadon­nut minne­kään. Ihmi­sellä on perus­ta­van­laa­tui­nen tarve turval­li­suu­teen. Ihmi­nen halua­vat varmuutta ja mahdol­li­suutta suun­ni­tella tule­vai­suutta, ja vaki­tui­nen työ tuo juuri­kin sellaista varmuutta. Saarelle ei ole yllä­tys se, että Suomen laske­vien synty­vyys­lu­ku­jen takana väijyy myös nykyis­ten työmark­ki­noi­den epävarmuus.

Ja sitten on se alustatalous.

– Uberit ja Voltit ja muut digia­lus­to­jen kautta keik­ka­työtä välit­tä­vät yrityk­set, olen kiin­nos­tuk­sella seuran­nut niiden leviä­mistä. Niis­sä­hän ei ole edes työnan­ta­jaa, eikä kellään ole myös­kään työnan­ta­ja­vel­vol­li­suuk­sia. Työn­te­ki­jät ovat ikään kuin yrit­tä­jiä. Mutta keik­kaa teke­mällä ei usein­kaan ole edes mahdol­li­suutta ansaita sään­nöl­listä elan­toa, Saari toteaa.

Vaikka vuokra­työn­te­ki­jöitä tai näitä muka-itse­näi­siä yrit­tä­jiä onkin edel­leen vähem­mistö työväes­töstä, Saari kehot­taa muis­ta­maan jokai­selle kuulu­vat, tasa-arvoi­set oikeudet.

– Ketään ei saa unoh­taa. Joil­le­kuille nämä työt ovat todel­li­suutta. Ei saa syntyä ajatusta, että kyllä­hän ”ne muut” voivat tehdä töitä huonoin ehdoin, kunhan se ei kolahda omalle kohdalle.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI

Lue tästä Mihin katosi duuna­rin arvo? ‑juttu­pa­ke­tin osa 1, missä Teol­li­suus­lii­ton aktii­vit toivo­vat, että nyky-yhteis­kun­nan ihmis­kä­si­tyk­seen tulisi kylmyy­den sijalle arvostus.
Lue tästä Mihin katosi duuna­rin arvo? ‑juttu­pa­ke­tin osa 3, missä liiton toimit­si­jat pohti­vat ihmis­kä­si­tyk­sen käsi­tettä ja sen merki­tystä liiton toiminnassa.