KOKIJA: Työllistynyt Kari Rauhala: ”Olen onnekas”

teollisuusliitto

”Tuli sellainen raskas fiilis, että tämä kuvio ei pääty hyvin. Piti vain purra hammasta!” Näin mietti lopputilin saanut Kari Rauhala, 59, jonka työnhakuyritykset kilpistyivät viimeistään silloin, kun hän kertoi ikänsä. Elämä kirkastui yhdestä puhelinsoitosta.

Nuoresta pitäen kirjapainoalalla työskennellyt Kari Rauhala jäi työttömäksi 56-vuotiaana kirjapainon irtisanottua kaikki työntekijät. Hän sai kokea, miten toivottoman vaikea ikääntyneen on saada työpaikkaa.

Myöskään sairauseläkettä ei työelämän veteraanille haluttu myöntää huolimatta työn loppuun kuluttamista olkapäistä, rikkinäisestä selästä ja yleiskuntoa alentavista sydämen rytmihäiriöistä.

Aikansa eläkettä yritettyään hän luovutti, koska eläkeprosessissa asiantuntijalääkäreitä kiertäessään ja lausuntoja hakiessaan hän tunsi olevansa ”hamsteri rullassa, joka juoksee ympyrää, joka ei johda mihinkään”.

MIES HUUSI JIPPIITÄ

Rauhala sai 500 päivää ansiosidonnaista työttömyyskorvausta ja kolme kuukautta työmarkkinatukea. Turhaan työpaikkaa etsineen mieli oli jo maassa, kunnes Mäntsälän kunta tarjosi hänelle kuuden kuukauden palkkatyötä syrjäytymisuhan alla olevien nuorten ohjaajana ja mentorina.

– Huusin jippiitä ja olin mehuissa, että ”vihdoinkin”, kun Mäntsälän kunnan koordinaattori soitti.

Rauhalalle työ on todella tärkeä asia.

– Duuni on se, mitä leivän ohella ihminen kaipaa. Työnteko tekee mielelle hyvää. Ihmisen pitää tehdä jotakin. Huomasin sen ihan konkreettisesti.

Rauhala kertoo tarinansa kannustaakseen kohtalokumppaneitaan.

– Heille, jotka joutuvat työttömiksi haluan sanoa, että pitäkää mieli korkealla. Ei kannata vaipua kaikkein paskimman ojan pohjalle. Minäkin olin aika lähellä sitä. Toivon, että tämä on kannustustarina siitä, miten homma voi muuttua.

JO ALAIKÄISENÄ KIRJAPAINOON

Rauhala ehti työskennellä kirjapainoalalla 39 vuotta, pääosan siitä ajasta fyysisesti raskaassa leikkaajan ammatissa.

Leikkaaminen on kuluttavaa olkapäille. Näin Rauhala kuvaa työn luonnetta:

– Jos muijan kanssa tamppaat mattoja 39 vuotta joka päivä, niin sitten voi kysyä, että miltä tuntuu olkapäässä. Paperi on painavaa. Työpäivän aikana nostettiin tuhansia kiloja paperia ja ilmattiin se. Nostettiin koneeseen ja nostettiin koneesta pois. Se on raskas, kuluttava ammatti, minkä myöntävät lääkäritkin, tyyliin ”voi, voi”. Ja sitten sanovat, että etsi joku vaihtoehtoinen ammatti.

Rauhala aloitti kirjapainotyön nuorena.

– Menin Herttoniemeen kirjapaino Yhteistyöhön vuonna 1977, aluksi varastoon, koska en alaikäisenä päässyt painosaliin. Teimme vuorotöitä. Kun täytin 18, pääsin painokoneelle apulaiseksi. Ensin käytiin rotaatiokoneet läpi, sitten nelivärikoneet ja kaksivärikoneet, ja lopulta päädyin leikkuriin.

– Kävin armeijan ja sain oppisopimuksen. Leikkaajan paikka oli ainoa, mikä oli vapaana. Siinä menivät vuodet: leikkasin paperia.

Vuonna 1999 kokenut ammattimies ostettiin Erweko-nimiseen huippukirjapainoon.

– Se oli Suomen paras paikka olla töissä. Ne maksoivat hyvin. Siellä tehtiin paljon ja loistavaa duunia. Kaksi äijää omisti sen. Heillä eläkeikä lähestyi.

AMMATTILAISET LÖYSÄÄN HIRTEEN

Hyvää työelämää kirjapainossa kesti Rauhalan mukaan noin vuoteen 2010 saakka, jolloin omistajien eläköityessä kirjapaino myytiin yrittäjille, jotka ostivat menestyvän kilpailijan pois markkinoilta.

– Siitä alkoi alasajo ja yyteet. Ne jatkuivat hamaan tappiin. Vuonna 2015 jaettiin viimeiset irtisanomislaput. Se oli löysässä hirressä roikkumista koko ajan. Kun tuli uudet yyteet, porukka oli varpaillaan, että kuka seuraavaksi saa lähteä. Aina lähti osa.

– Siihen kaatui yksi Suomen kauneimmista pajoista. Mikä jäi eniten ottamaan kupoliin, oli duunikaverien menetys, sillä he olivat ihan mahtavaa porukkaa. Meitä oli parhaimmillaan yli 60.

Lopulta jäljellä olivat enää Rauhala ja yksi hänen työkaverinsa.

– Vuonna 2016 mekin saimme lähteä. Kun takana siinä firmassa oli 17 vuotta, niin irtisanomisaika oli pitkä.

Kari Rauhala ja Leenu-koira kotipihalla Mäntsälässä. KUVA PEKKA ELOMAA

PAINETTIIN NIIN PITKÄÄN KUIN JAKSETTIIN

Ammattiylpeät työntekijät taistelivat viimeiseen asti työpaikkojensa puolesta. Jopa siinä määrin, että kunto romahti ja terveys meni.

– Me tehtiin ihan järjetöntä duunia siinä, että saadaan firma säilymään hengissä. Loppuvuodet olivat sellaista, että mentiin yöllä töihin ja painettiin niin pitkään kuin jaksettiin.

– Työpaikkalääkärimme katseli laboratorion koetuloksia ja kysyi, että mitä te oikein väsäätte siellä? Teillä on kaikki arvot päin helvettiä. Kohta tämä jyystäminen loppuu teiltä.

Rauhalan mukaan kokenut lääkäri oli oikeassa.

– Niinhän se loppui minun kohdalta. Sain infarktin työpaikan leikkuupöydällä.

KUOLEMAN RAJALLE

Vuonna 2015 sydänkohtauksen iskiessä Rauhala kertoo kokeneensa elämänsä kovimman tuskan.

– En ole ikinä aistinut sellaista kipua kuin se oli. Ajoin vielä autolla himaan, vaikken tuntenut käsiä, enkä mitään. Himassa olin pudonnut sohvalle, mistä asuinkumppani löysi minut ja hälytti ambulanssin paikalle. Se oli minuuteista kiinni.

Ambulanssissa Rauhalan sydänkäyrä näytti suoraa viivaa.

– Periaatteessa kuolin, ja ne joutuivat minut elvyttämään siinä.

– Sairaalasta kun pääsin pois loppujen lopuksi, niin lekuri kysyi ovelasti, että oletko kykeneväinen jatkamaan omassa työssäsi. Sanoin, että pakkohan minun on jotakin tehdä, että saan maksettua asuntolainat. Se pani saman tien minun eteeni paperin, että allekirjoitus tuohon ja ulos sitten.

Lääkäriltä jäi Rauhalan mukaan kertomatta, että tilanteessa olisi mahdollisuus ainakin yrittää eläkettä.

– Olkapää minulla on rikki, se oli todettu aikaisemmin. Lääkäreitä on kai ohjeistettu niin, että älkää hirveästi möykätkö siitä eläkeasiasta. Kaikki sairaat sitä haluavat. Niitä on helpompi pudottaa käytäville. Ei tarvitse maksaa mitään eläkkeitä. Tulee luonnollinen poistuma.

LITSARI PÄÄHÄN JOKA PAIKASTA

– Sitten jäätiin työttömiksi. Oli hirveä tunne aluksi, että miten tästä eteenpäin. Sitä vain oltiin ja haettiin duunipaikkoja.

Varsin nopeasti Rauhala koki puheet työvoimapulasta hölynpölyksi. Tarjolla oli korkeintaan nollasopimuksia. Myös ikärasismi kokemuksena tuli hänelle tutuksi.

– Työpaikan voit saada, jos et ilmoita ikää hakemuksessa. Tein monta kertaa niin, että jätin iän sanomatta. Ne ottivat yhteyttä. Sitten kun sanoin, että olen karvan vaille 60, ne sanoivat, että paikka on täytetty.

– Olin työttömäksi jäädessä 56-vuotias. Se riitti jo siihen, että työpaikkoja ei ole.

Rauhalan mukaan TE-keskuksessa hyvin oivallettiin, että hänen ikäisensä henkilön on lähes mahdoton saada säällistä työtä.

– Siinä tulee litsari päähän joka paikasta. Osa työantajista on ihan asiallisia, osa ei edes vastaa.

Suivaantuneena Rauhala kertoo laittaneensa kaikille kansanedustajille eduskuntaan työnhakuilmoituksen, että hän hakee avustajanpaikkaa.

– Kolme ihmistä vastasi. Kahdelta tuli delete-ilmoitus, että viesti on tuhottu, ja yksi ilmoitti, että hän ei lue sähköpostejaan. Silkkaa roskaa ne jauhavat siellä, että on työvoimapula. Ei se pidä paikkaansa.

OSA LÄÄKÄREISTÄ NAUROI PÄIN NAAMAA

Eläkevaihtoehdon Rauhala otti esiin jo työpaikkalääkärinsä kanssa.

– Lääkäri ensin kuunteli, sitten ruvettiin miettimään mitä tehdään. Kun tulin sydiksen jälkeen töihin ja puhuttiin eläkkeestä, niin se sanoi, että sinulla on mahdollisuus osa-aikaeläkkeeseen, mutta se on kova paperisota.

Rauhala halusi katsoa sen vaihtoehdon.

– Kävin neljällä eri spesialistilla olkapään takia. Osa niistä oli vakuutusäijiä. Osa nauroi päin naamaa. Osa sanoi, että se on hirveä prosessi eikä se johda mihinkään, ja pari muuta sanoi, että ei kannata edes yrittää.

– Ne lääkärit olivat eri alojen spesialisteja ja sanoivat, että turha yrittää mitään eläkettä, jumppaa sitä hartiaa.

– Piti saada eri lausuntoja, ja välissä Kela halusi lausunnon. Silloin huomasin, että olen pyörässä. Taas puuttuu joku lappu ja sinä haet sen. Se oli väsytystaistelua, ei kyse ole mistään muusta. Alussa luulin, että se vie johonkin, mutta ei se vienyt mihinkään. Olin kuin hamsteri rullassa, joka juoksee ympyrää. Huomasin, että ajelen vapaa-aikanani aivan turhaan ja luovutin.

”Kun en enää koskenut soittimiin, silloin hiffasin, että kuuppa alkaa hajota”, Kari Rauhala kertoo. KUVA PEKKA ELOMAA

MASENNUS ALKOI HIIPIÄ

Rauhala kertoo, miten työttömyys alkoi vähitellen syödä miestä.

– Tuli syksy ja pimeä. Asun koiran kanssa korvessa. Kymmenen kilsaa ajetaan umpitietä ja sitten loppumatka hiekkatietä. Pelkkä pimeys alkaa masentaa, vaikka ennen tykkäsin siitä. Jokainen päivä on samanlainen. Ei erota viikonloppuja enää, eikä maanantaita. On vain pimeää ja harmaata.

– Olen soittanut koko ikäni. Huomasin, etten ole kahteen viikkoon koskenut mihinkään soittimeen, vaikka soittaminen on minulle kuin toisille tupakka. Jos yksi päivä jää väliin, sitä on pakko saada. Sen takia minulla on sohvan ympärillä kitaroita ja vahvistimia. Mihin tahansa menen, minulla on soitin aina lähellä. Mutta en enää koskenut niihin. Silloin hiffasin, että kuuppa alkaa hajota. Pitää tehdä jotain ratkaisevaa. Kevät oli ihme kyllä vielä pahempi. Se syö vielä enemmän päätä.

SAIN HELVETIN HYVÄN DUUNIN

Kuluvana vuonna kevättalvesta Rauhala sai mieltä lämmittävän puhelun.

– Kun ansiosidonnainen oli loppumassa, TE-keskus otti yhteyttä, että ne ovat lähettäneet Mäntsälän kuntaan paperin, että meidät on pakko työllistää. Kului kolme kuukautta, että pääsin haastatteluun. Siellä katsottiin kunnolleni sopiva mesta. Pääsin helvetin hyvään hommaan.

– Mäntsälän kunta on työnantaja. Mutta se on vain kuusi kuukautta. Enempää rahaa ei valtio antanut.

Rauhala katsoo kuuluvansa etuoikeutettuun porukkaan.

– Me kuulumme siihen ikäryhmään 57–59, että saamme tehdä kuuden kuukauden työputken. Pääsemme sieltä ansiosidonnaiselle ja eläkeputkeen. Se on meidän kohtalomme. Mutta mieluummin olisin duunissa. Olen jo kysynyt, että miten on jatkohommia. Ne sanovat, että ilomielin pitäisivät, mutta kun ei ole rahaa.

TÖISSÄ KORTISONIN VOIMIN

Ennen töihin menoa lääkärikäynnillä sattui Rauhalaa huvittanut tapaus.

– Kun särkyjä oli joka päivä, kävin lekurissa. Sanoin, että anna jotain särkylääkettä tuohon olkapäähän, minulla alkavat työt kohta. Lääkäri määräsi mielialalääkkeitä.

– Kävelin ulos ja vaihdoin toiseen lääkäripiiriin. Minulla oli kaikki dokumentit olkapäästä mukana. Tämä lääkäri oli ammattitaitoinen. Se sanoi, että miten on, käykö kortisoni. Sanoin, että käy. Kaksi piikkiä otin kahden viikon välein ja pystyn olemaan duunissa. Mielialalääkkeet ovat edelleen apteekissa.

– En koe, että tarvitsen mitään hymyilyä tuohon olkapäähän. Haluan kivun pois, että pystyn menemään duuniin.

ME MAKSAMME VEROJA TAAS

Rauhala kokee olevansa työtä saatuaan onnekas.

– Kaikilla ei ole tähän mahdollisuutta. Joku saattaa olla puoli vuotta liian nuori, ja hän tippuu rakoseen. Kunpa kenellekään ei kävisi niin.

Rauhalan mielestä olisi tärkeää panostaa työllisyyteen, eikä johonkin työttömien elämää kurjistaviin toimiin, jotka entistä enemmän painavat ihmisiä maahan.

– Enemmän vain fyrkkaa tämmöisiin duuneihin. Me olemme veronmaksajia taas. Kaikkien etu on se, että yhteiskunta toimii mahdollisimman hyvin.

Kari Rauhalan mielestä olisi tärkeää panostaa työllisyyteen, eikä työttömien elämää kurjistaviin toimiin, KUVA PEKKA ELOMAA

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT PEKKA ELOMAA