KOKIJA: Työllis­tynyt Kari Rauhala: ”Olen onnekas”

”Tuli sellainen raskas fiilis, että tämä kuvio ei pääty hyvin. Piti vain purra hammasta!” Näin mietti loppu­tilin saanut Kari Rauhala, 59, jonka työnha­ku­yri­tykset kilpis­tyivät viimeis­tään silloin, kun hän kertoi ikänsä. Elämä kirkastui yhdestä puhelinsoitosta.

Nuoresta pitäen kirja­pai­noa­lalla työsken­nellyt Kari Rauhala jäi työttö­mäksi 56-vuoti­aana kirja­painon irtisa­nottua kaikki työnte­kijät. Hän sai kokea, miten toivot­toman vaikea ikään­ty­neen on saada työpaikkaa.

Myöskään sairause­lä­kettä ei työelämän veteraa­nille haluttu myöntää huoli­matta työn loppuun kulut­ta­mista olkapäistä, rikki­näi­sestä selästä ja yleis­kuntoa alenta­vista sydämen rytmihäiriöistä.

Aikansa eläkettä yritet­tyään hän luovutti, koska eläke­pro­ses­sissa asian­tun­ti­ja­lää­kä­reitä kiertäes­sään ja lausun­toja hakies­saan hän tunsi olevansa ”hamsteri rullassa, joka juoksee ympyrää, joka ei johda mihinkään”.

MIES HUUSI JIPPIITÄ

Rauhala sai 500 päivää ansio­si­don­naista työttö­myys­kor­vausta ja kolme kuukautta työmark­ki­na­tukea. Turhaan työpaikkaa etsineen mieli oli jo maassa, kunnes Mäntsälän kunta tarjosi hänelle kuuden kuukauden palkka­työtä syrjäy­ty­mi­suhan alla olevien nuorten ohjaa­jana ja mentorina.

– Huusin jippiitä ja olin mehuissa, että ”vihdoinkin”, kun Mäntsälän kunnan koordi­naat­tori soitti.

Rauha­lalle työ on todella tärkeä asia.

– Duuni on se, mitä leivän ohella ihminen kaipaa. Työnteko tekee mielelle hyvää. Ihmisen pitää tehdä jotakin. Huomasin sen ihan konkreettisesti.

Rauhala kertoo tarinansa kannus­taak­seen kohtalokumppaneitaan.

– Heille, jotka joutuvat työttö­miksi haluan sanoa, että pitäkää mieli korkealla. Ei kannata vaipua kaikkein paskimman ojan pohjalle. Minäkin olin aika lähellä sitä. Toivon, että tämä on kannus­tus­ta­rina siitä, miten homma voi muuttua.

JO ALAIKÄISENÄ KIRJAPAINOON

Rauhala ehti työsken­nellä kirja­pai­noa­lalla 39 vuotta, pääosan siitä ajasta fyysi­sesti raskaassa leikkaajan ammatissa.

Leikkaa­minen on kulut­tavaa olkapäille. Näin Rauhala kuvaa työn luonnetta:

– Jos muijan kanssa tamppaat mattoja 39 vuotta joka päivä, niin sitten voi kysyä, että miltä tuntuu olkapäässä. Paperi on painavaa. Työpäivän aikana nostet­tiin tuhansia kiloja paperia ja ilmat­tiin se. Nostet­tiin konee­seen ja nostet­tiin koneesta pois. Se on raskas, kulut­tava ammatti, minkä myöntävät lääkä­ritkin, tyyliin ”voi, voi”. Ja sitten sanovat, että etsi joku vaihtoeh­toinen ammatti.

Rauhala aloitti kirja­pai­no­työn nuorena.

– Menin Hertto­nie­meen kirja­paino Yhteis­työhön vuonna 1977, aluksi varas­toon, koska en alaikäi­senä päässyt painosa­liin. Teimme vuoro­töitä. Kun täytin 18, pääsin paino­ko­neelle apulai­seksi. Ensin käytiin rotaa­tio­ko­neet läpi, sitten nelivä­ri­ko­neet ja kaksi­vä­ri­ko­neet, ja lopulta päädyin leikkuriin.

– Kävin armeijan ja sain oppiso­pi­muksen. Leikkaajan paikka oli ainoa, mikä oli vapaana. Siinä menivät vuodet: leikkasin paperia.

Vuonna 1999 kokenut ammat­ti­mies ostet­tiin Erweko-nimiseen huippukirjapainoon.

– Se oli Suomen paras paikka olla töissä. Ne maksoivat hyvin. Siellä tehtiin paljon ja loistavaa duunia. Kaksi äijää omisti sen. Heillä eläkeikä lähestyi.

AMMATTILAISET LÖYSÄÄN HIRTEEN

Hyvää työelämää kirja­pai­nossa kesti Rauhalan mukaan noin vuoteen 2010 saakka, jolloin omista­jien eläköi­tyessä kirja­paino myytiin yrittä­jille, jotka ostivat menes­tyvän kilpai­lijan pois markkinoilta.

– Siitä alkoi alasajo ja yyteet. Ne jatkuivat hamaan tappiin. Vuonna 2015 jaettiin viimeiset irtisa­no­mis­laput. Se oli löysässä hirressä roikku­mista koko ajan. Kun tuli uudet yyteet, porukka oli varpail­laan, että kuka seuraa­vaksi saa lähteä. Aina lähti osa.

– Siihen kaatui yksi Suomen kauneim­mista pajoista. Mikä jäi eniten ottamaan kupoliin, oli duuni­ka­ve­rien menetys, sillä he olivat ihan mahtavaa porukkaa. Meitä oli parhaim­mil­laan yli 60.

Lopulta jäljellä olivat enää Rauhala ja yksi hänen työkaverinsa.

– Vuonna 2016 mekin saimme lähteä. Kun takana siinä firmassa oli 17 vuotta, niin irtisa­no­mi­saika oli pitkä.

PAINETTIIN NIIN PITKÄÄN KUIN JAKSETTIIN

Ammat­tiyl­peät työnte­kijät taiste­livat viimei­seen asti työpaik­ko­jensa puolesta. Jopa siinä määrin, että kunto romahti ja terveys meni.

– Me tehtiin ihan järje­töntä duunia siinä, että saadaan firma säily­mään hengissä. Loppu­vuodet olivat sellaista, että mentiin yöllä töihin ja painet­tiin niin pitkään kuin jaksettiin.

– Työpaik­ka­lää­kä­rimme katseli labora­to­rion koetu­loksia ja kysyi, että mitä te oikein väsäätte siellä? Teillä on kaikki arvot päin helvettiä. Kohta tämä jyystä­minen loppuu teiltä.

Rauhalan mukaan kokenut lääkäri oli oikeassa.

– Niinhän se loppui minun kohdalta. Sain infarktin työpaikan leikkuupöydällä.

KUOLEMAN RAJALLE

Vuonna 2015 sydän­koh­tauksen iskiessä Rauhala kertoo kokeneensa elämänsä kovimman tuskan.

– En ole ikinä aistinut sellaista kipua kuin se oli. Ajoin vielä autolla himaan, vaikken tuntenut käsiä, enkä mitään. Himassa olin pudonnut sohvalle, mistä asuin­kump­pani löysi minut ja hälytti ambulanssin paikalle. Se oli minuu­teista kiinni.

Ambulans­sissa Rauhalan sydän­käyrä näytti suoraa viivaa.

– Periaat­teessa kuolin, ja ne joutuivat minut elvyt­tä­mään siinä.

– Sairaa­lasta kun pääsin pois loppujen lopuksi, niin lekuri kysyi ovelasti, että oletko kykene­väinen jatka­maan omassa työssäsi. Sanoin, että pakkohan minun on jotakin tehdä, että saan maksettua asunto­lainat. Se pani saman tien minun eteeni paperin, että allekir­joitus tuohon ja ulos sitten.

Lääkä­riltä jäi Rauhalan mukaan kerto­matta, että tilan­teessa olisi mahdol­li­suus ainakin yrittää eläkettä.

– Olkapää minulla on rikki, se oli todettu aikai­semmin. Lääkä­reitä on kai ohjeis­tettu niin, että älkää hirveästi möykätkö siitä eläkea­siasta. Kaikki sairaat sitä haluavat. Niitä on helpompi pudottaa käytä­ville. Ei tarvitse maksaa mitään eläkkeitä. Tulee luonnol­linen poistuma.

LITSARI PÄÄHÄN JOKA PAIKASTA

– Sitten jäätiin työttö­miksi. Oli hirveä tunne aluksi, että miten tästä eteen­päin. Sitä vain oltiin ja haettiin duunipaikkoja.

Varsin nopeasti Rauhala koki puheet työvoi­ma­pu­lasta hölyn­pö­lyksi. Tarjolla oli korkein­taan nolla­so­pi­muksia. Myös ikära­sismi kokemuk­sena tuli hänelle tutuksi.

– Työpaikan voit saada, jos et ilmoita ikää hakemuk­sessa. Tein monta kertaa niin, että jätin iän sanomatta. Ne ottivat yhteyttä. Sitten kun sanoin, että olen karvan vaille 60, ne sanoivat, että paikka on täytetty.

– Olin työttö­mäksi jäädessä 56-vuotias. Se riitti jo siihen, että työpaik­koja ei ole.

Rauhalan mukaan TE-keskuk­sessa hyvin oival­let­tiin, että hänen ikäisensä henkilön on lähes mahdoton saada säällistä työtä.

– Siinä tulee litsari päähän joka paikasta. Osa työan­ta­jista on ihan asial­lisia, osa ei edes vastaa.

Suivaan­tu­neena Rauhala kertoo laitta­neensa kaikille kansan­edus­ta­jille eduskun­taan työnha­kuil­moi­tuksen, että hän hakee avustajanpaikkaa.

– Kolme ihmistä vastasi. Kahdelta tuli delete-ilmoitus, että viesti on tuhottu, ja yksi ilmoitti, että hän ei lue sähkö­pos­te­jaan. Silkkaa roskaa ne jauhavat siellä, että on työvoi­ma­pula. Ei se pidä paikkaansa.

OSA LÄÄKÄREISTÄ NAUROI PÄIN NAAMAA

Eläke­vaih­toehdon Rauhala otti esiin jo työpaik­ka­lää­kä­rinsä kanssa.

– Lääkäri ensin kuunteli, sitten ruvet­tiin mietti­mään mitä tehdään. Kun tulin sydiksen jälkeen töihin ja puhut­tiin eläkkeestä, niin se sanoi, että sinulla on mahdol­li­suus osa-aikae­läk­kee­seen, mutta se on kova paperisota.

Rauhala halusi katsoa sen vaihtoehdon.

– Kävin neljällä eri spesia­lis­tilla olkapään takia. Osa niistä oli vakuu­tusäijiä. Osa nauroi päin naamaa. Osa sanoi, että se on hirveä prosessi eikä se johda mihin­kään, ja pari muuta sanoi, että ei kannata edes yrittää.

– Ne lääkärit olivat eri alojen spesia­lis­teja ja sanoivat, että turha yrittää mitään eläkettä, jumppaa sitä hartiaa.

– Piti saada eri lausun­toja, ja välissä Kela halusi lausunnon. Silloin huomasin, että olen pyörässä. Taas puuttuu joku lappu ja sinä haet sen. Se oli väsytys­tais­telua, ei kyse ole mistään muusta. Alussa luulin, että se vie johonkin, mutta ei se vienyt mihin­kään. Olin kuin hamsteri rullassa, joka juoksee ympyrää. Huomasin, että ajelen vapaa-aikanani aivan turhaan ja luovutin.

MASENNUS ALKOI HIIPIÄ

Rauhala kertoo, miten työttö­myys alkoi vähitellen syödä miestä.

– Tuli syksy ja pimeä. Asun koiran kanssa korvessa. Kymmenen kilsaa ajetaan umpitietä ja sitten loppu­matka hiekka­tietä. Pelkkä pimeys alkaa masentaa, vaikka ennen tykkäsin siitä. Jokainen päivä on saman­lainen. Ei erota viikon­lop­puja enää, eikä maanan­taita. On vain pimeää ja harmaata.

– Olen soittanut koko ikäni. Huomasin, etten ole kahteen viikkoon koskenut mihin­kään soitti­meen, vaikka soitta­minen on minulle kuin toisille tupakka. Jos yksi päivä jää väliin, sitä on pakko saada. Sen takia minulla on sohvan ympärillä kitaroita ja vahvis­timia. Mihin tahansa menen, minulla on soitin aina lähellä. Mutta en enää koskenut niihin. Silloin hiffasin, että kuuppa alkaa hajota. Pitää tehdä jotain ratkai­sevaa. Kevät oli ihme kyllä vielä pahempi. Se syö vielä enemmän päätä.

SAIN HELVETIN HYVÄN DUUNIN

Kuluvana vuonna kevät­tal­vesta Rauhala sai mieltä lämmit­tävän puhelun.

– Kun ansio­si­don­nainen oli loppu­massa, TE-keskus otti yhteyttä, että ne ovat lähet­tä­neet Mäntsälän kuntaan paperin, että meidät on pakko työllistää. Kului kolme kuukautta, että pääsin haastat­te­luun. Siellä katsot­tiin kunnol­leni sopiva mesta. Pääsin helvetin hyvään hommaan.

– Mäntsälän kunta on työnan­taja. Mutta se on vain kuusi kuukautta. Enempää rahaa ei valtio antanut.

Rauhala katsoo kuulu­vansa etuoi­keu­tet­tuun porukkaan.

– Me kuulumme siihen ikäryh­mään 57–59, että saamme tehdä kuuden kuukauden työputken. Pääsemme sieltä ansio­si­don­nai­selle ja eläke­put­keen. Se on meidän kohta­lomme. Mutta mieluummin olisin duunissa. Olen jo kysynyt, että miten on jatko­hommia. Ne sanovat, että ilomielin pitäi­sivät, mutta kun ei ole rahaa.

TÖISSÄ KORTISONIN VOIMIN

Ennen töihin menoa lääkä­ri­käyn­nillä sattui Rauhalaa huvit­tanut tapaus.

– Kun särkyjä oli joka päivä, kävin lekurissa. Sanoin, että anna jotain särky­lää­kettä tuohon olkapäähän, minulla alkavat työt kohta. Lääkäri määräsi mielialalääkkeitä.

– Kävelin ulos ja vaihdoin toiseen lääkä­ri­pii­riin. Minulla oli kaikki dokumentit olkapäästä mukana. Tämä lääkäri oli ammat­ti­tai­toinen. Se sanoi, että miten on, käykö korti­soni. Sanoin, että käy. Kaksi piikkiä otin kahden viikon välein ja pystyn olemaan duunissa. Mielia­la­lääk­keet ovat edelleen apteekissa.

– En koe, että tarvitsen mitään hymyilyä tuohon olkapäähän. Haluan kivun pois, että pystyn menemään duuniin.

ME MAKSAMME VEROJA TAAS

Rauhala kokee olevansa työtä saatuaan onnekas.

– Kaikilla ei ole tähän mahdol­li­suutta. Joku saattaa olla puoli vuotta liian nuori, ja hän tippuu rakoseen. Kunpa kenel­le­kään ei kävisi niin.

Rauhalan mielestä olisi tärkeää panostaa työlli­syy­teen, eikä johonkin työttö­mien elämää kurjis­ta­viin toimiin, jotka entistä enemmän painavat ihmisiä maahan.

– Enemmän vain fyrkkaa tämmöi­siin duuneihin. Me olemme veron­mak­sajia taas. Kaikkien etu on se, että yhteis­kunta toimii mahdol­li­simman hyvin.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT PEKKA ELOMAA