Kestävä kehi­tys on osiensa summa

Suomi on pieni osa kansain­vä­listä koko­nai­suutta, mutta kestä­västä kehi­tyk­sestä puhut­taessa sillä ei ole varaa vetäy­tyä suhteel­li­sen pienuu­den suojiin ja väit­tää, että sen toimen­pi­teillä ei ole merki­tystä. Kyllä on. Ennen muuta itsemme kannalta elämän laatua ajatel­len, mutta myös laajem­min tarkas­tel­tuna. Vastuun­kan­ta­jan roolin otta­mi­nen sisäl­tää merkit­tä­viä rajat ylit­tä­vän kans­sa­käy­mi­sen mahdol­li­suuk­sia esimer­kiksi talou­den, poli­tii­kan, kult­tuu­rin, tieteen ja koulu­tuk­sen saroilla.

Kestä­vän kehi­tyk­sen kova ydin on ympä­ris­tö­ky­sy­myk­sissä. Ilman puhdasta ilmaa ja vettä me emme selviydy. Se on ohit­ta­ma­ton tosia­sia, mutta se ei ole kestä­vän kehi­tyk­sen koko­nais­kuva. Ympä­ris­tö­nä­kö­koh­tien rinnalla on huomioon otet­tava myös sosi­aa­li­nen ja talou­del­li­nen kestä­vyys. Niiden myötä kysy­myk­sessä on koko­nai­suus, jonka ohjaa­mi­nen ja hallinta vaati­vat viisautta eri näkö­koh­tien yhteen­so­vit­ta­mi­sessa. Tärkeä tavoite on kyetä viemään muutok­set läpi ilman ahdin­koa aiheut­ta­via murrosvaiheita.

Työmark­ki­noi­den kannalta nykyistä kestä­väm­män kehi­tyk­sen uralle siir­ty­mi­sen ihan­ne­ta­paus on se, että muutos ei aiheuta uutta työt­tö­myyttä, vaan luo uutta työtä. Realis­mia silloin­kin on, että uusien tuotan­to­tek­no­lo­gioi­den käyt­töön otta­mi­nen ja kehit­ty­mi­nen aiheut­ta­vat ammat­ti­tai­to­vaa­ti­mus­ten muutok­sia ja sen myötä liikettä työmark­ki­noille. Koulu­tuk­sen merki­tys koros­tuu enti­ses­tään. Ja teke­mistä riit­tää. Esimer­kiksi käyn­nissä olevan amma­til­li­sen opetuk­sen uudis­tuk­sen pitäisi pystyä vastaa­maan myös edellä kuvat­tuun tarpee­seen, mutta juuri nyt vaikut­taa siltä, että asetet­tuja tavoit­teita ei vält­tä­mättä saavu­teta. Ongelma näyt­tää piile­vän siinä, että muutosta ohjaa riit­tä­vien resurs­sien osoit­ta­mi­sen sijaan liian lyhyelle aika­jän­teelle viri­tetty tehok­kuu­den tavoittelu.

Osana koko­nai­suutta on tärkeä kuun­nella myös, mitä yrityk­sillä on sanot­ta­va­naan. Kestävä kehi­tys ei nimit­täin voi toteu­tua ilman yritys­ten panosta. Ne ovat tuotan­nol­li­sen toimin­nan ja sen kehit­tä­mi­sen toteut­ta­jina avai­na­se­massa, mutta muutok­seen moti­voi­tu­mi­nen ja siihen ryhty­mi­nen puoles­taan edel­lyt­tää liike­toi­min­nal­li­sesti järke­vän näkö­alan. Tämän seikan esiin nosta­mi­nen ei tarkoita mennei­syy­teen juut­tu­mista, vaan sen lähtö­koh­dan tunnus­ta­mista, että yritys­ten ensi­si­jai­nen ajuri on talou­del­li­nen. Ne tavoit­te­le­vat voit­toa ja kilpai­le­vat keske­nään sen saavut­ta­mi­seksi. Silti eri näkö­koh­dat voivat prio­ri­soi­tua ja yhdis­tyä mielek­käällä tavalla. Toisaalta poliit­ti­sella ohjauk­sella voidaan suun­nata kilpai­lua, aset­taa sille ja yritys­ten toimin­nalle rajoja, mutta myös tavoit­teita esimer­kiksi osoit­ta­malla tukea ja kannus­teita tutki­mus- ja tuotekehitystoiminnalle.

Keskus­telu kestä­västä kehi­tyk­sestä on altis mieli­ku­ville. Siksi sen pohjaksi tarvi­taan oikeaa tietoa ja avointa dialo­gia eri näkö­koh­tien ja koko­nai­suu­den arvioi­mi­seksi. Se palve­lee samalla myös kulut­ta­jia, joiden teke­millä valin­noilla on viime kädessä suuri merki­tys sen kannalta, mitkä tuot­teet ja palve­lut voivat mark­ki­noilla tule­vai­suu­dessa menestyä.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja