Riikka Vasama: Työpe­räi­sen hyväk­si­käy­tön vaike­ne­mi­sen kult­tuuri on rikottu

Työpe­räi­nen hyväk­si­käyttö on ollut tiiviisti esillä julki­sessa keskus­te­lussa kulu­neen syksyn aikana. Teol­li­suus­lii­ton sopi­mus­aloista esiin on nostettu työeh­to­jen rikko­mista muun muassa tela­koilla, maati­loilla sekä metsä­alalla.

On risti­rii­taista iloita aiheen saamasta julki­suu­desta, sillä asia on itses­sään vasten­mie­li­nen. Samalla on huojen­ta­vaa saada toimit­ta­jien avulla kunnolla ääntä sille työlle, jota pieni mutta osaava ja aktii­vi­nen joukko viran­omais­ten, kansa­lais­jär­jes­tö­jen, tutki­joi­den, ammat­ti­liit­to­jen ja joiden­kin työnan­ta­ja­liit­to­jen edus­ta­jia on tehnyt tuodak­seen esiin yhtei­sesti tunnis­te­tun huolen suoma­lais­ten työmark­ki­noi­den nurjasta puolesta. Työpe­räi­seen hyväk­si­käyt­töön liit­tyy vaike­ne­mi­sen kult­tuuri, joka on lähes yhtä tuhoisa kuin itse hyväk­si­käyttö. Muutos tarvit­see äänen, hiljai­suus yllä­pi­tää vääryyttä.

Vuosien työ ammat­ti­lii­tossa, erityi­sesti ulko­maa­lais­taus­tais­ten työn­te­ki­jöi­den parissa, on saanut tois­ta­maan samaa vies­tiä: ei ole olemassa työpe­räi­sen hyväk­si­käy­tön yksit­täis­ta­pauk­sia, vaan käsillä on laaja-alai­nen ilmiö. Eikä kyse ole hetkit­täi­sestä tai margi­naa­li­sesta ilmiöstä, vaan raken­tei­siin juur­tu­neesta, tietyissä yrityk­sissä pysy­väksi liike­toi­min­ta­mal­liksi muut­tu­neesta toimintatavasta.

Työpe­räistä hyväk­si­käyt­töä yllä­pi­tää lain­sää­dän­tömme hampaat­to­muus ja mitä­tön kiinni jäämi­sen riski. Tuskinpa yksi­kään polii­tikko myön­täisi, että sovi­tun palkan alit­ta­mi­nen on hyväk­syt­tä­vää. Silti vain harvan oikeu­den­tunto näyt­tää yltä­vän siihen johto­pää­tök­seen, että työnan­taja, joka varas­taa työn­te­ki­jäl­tään osan palkasta, tekee rikok­sen ja ansait­see rangais­tuk­sen. Työpe­räi­sen hyväk­si­käy­tön ylei­sintä ilme­ne­mis­muo­toa, alipalk­kausta, ei haluta säätää rangaistavaksi.

Työnan­ta­jat ovat olleet syksyn media­kes­kus­te­lun äärellä pääsään­töi­sesti hiljaa, vaikka ovat oleel­li­sia toimi­joita työsuh­tei­den toisina osapuo­lina. Olisi luon­te­vaa ajatella, että rehel­li­sesti toimi­villa yrityk­sillä olisi kiivaampi halu raivata epärei­lut kilpai­li­jat pois. Herää epäi­lys: hiljai­suus saat­taa palvella myös heitä, sillä se yllä­pi­tää halvan ja loput­to­miin jous­ta­van työvoi­man saatavuutta.

Vastuun kanta­mi­nen tarkoit­taa, että katsomme peiliin.

Työn­te­ki­jät ovat hiljaa pelkonsa kanssa. Lohdut­to­minta on työs­sämme tois­tuva tilanne: liiton jäsen tulee hyväk­si­käy­töstä tietoi­sena siihen loppu­tu­le­maan, ettei halua riitaut­taa asiaa liiton avus­tuk­sella tai peruut­taa liitolle jo anta­mansa valtuu­tuk­sen edus­taa häntä. Jos jäse­nen nimeä ei voi käyt­tää, asia ei ratkea neuvot­te­lu­teitse eikä Teol­li­suus­liitto voi nostaa kannetta työnan­ta­jaa vastaan.

Kun jäsen uskal­taa pitää ääntä oikeuk­sis­taan, seuraa­muk­set voivat olla kohta­lok­kaita. Joudumme seuraa­maan jäse­nen rinnalla, kun hänen työsuh­teensa liiton yhtey­den­o­ton jälkeen pääte­tään ja hän päätyy kadulle työnan­ta­jan heitet­tyä hänet pihalle työsuh­dea­sun­nosta. Räikeim­missä tapauk­sissa työn­tekijän tai hänen lähei­sensä hyvin­voin­tia uhataan. Ei pidä auto­maat­ti­sesti ajatella, että työn­tekijä on tyyty­väi­nen, jos hän nielee epäasial­li­sen kohte­lun, vaike­nee epäkoh­dista tai palaa yhä uudel­leen samoi­hin ongel­mal­li­siin työolo­suh­tei­siin. Hiljai­suus voi kertoa pelosta ja toivottomuudesta.

Myös kulut­ta­jat ovat yllät­tä­vän hiljaa, toteaa työelä­mä­pro­fes­sori Venla Roth Ylen haas­tat­te­lussa, jossa hän nosti esiin kulut­ta­jien tärkeän roolin yritys­ten vastuut­ta­jina ja paineen luojina. Jokai­nen ostos on arvo­va­linta: päätös siitä, tuem­meko reilua työtä vai suljem­meko silmät siltä, mitä emme halua nähdä.

Keskus­telu työpe­räi­sestä hyväk­si­käy­töstä ja sen laajuu­desta voi tuntua monista epärei­lulta tai syyl­lis­tä­vältä. On vaikeaa kohdata ilmiö, jos se osuu omaan alaan, yrityk­seen tai vastuu­alu­ee­seen. Silti juuri silloin olisi tärkeintä pysäh­tyä kysy­mään, mitä juuri minä voin tehdä, jotta tällai­sia tilan­teita ei syntyisi.

Tapah­tuipa väärin­käy­tös tarkoit­ta­matta, osaa­mat­to­muu­den vuoksi tai tahal­li­sesti, tärkeintä on, että jokai­nen kantaa vastuunsa. Vastuun kanta­mi­nen tarkoit­taa, että katsomme peiliin, emme toisiin ihmi­siin. Ja että teemme omassa roolis­samme parhaamme, jotta yksi­kään Suomeen töihin tullut marjan­poi­mija, metsä­nis­tut­taja, hitsaaja, pesu­la­työn­te­kijä tai rengas­a­sen­taja ei lähde täältä miet­tien, ettei olisi koskaan usko­nut, että tällaista voisi tapah­tua Suomessa.

Kirjoit­taja on Teol­li­suus­lii­ton ulko­maa­lais­taus­tai­sen työvoi­man yksi­kön päällikkö.