Kansan ääni esiin

Sieltä asti Suomessa on ollut käytössä belgia­lai­sen mate­maa­ti­kon Victor d’Hondtin mene­telmä, joka palve­lee kansan­val­taa jälleen kerran huhti­kuun alue- ja kunta­vaa­leissa. Se pyrkii toteut­ta­maan suhteel­lista vaali­ta­paa, jonka ydin­a­ja­tus on, että kunkin puolu­een paik­ka­mää­rän tulisi vastata mahdol­li­sim­man hyvin sen ääni­mää­rää. Näin kansan vaaleissa ilmai­sema tahto toteu­tuisi optimaalisesti.

Yksit­täi­set ehdok­kaat pannaan d’Hondtin mene­tel­mässä järjes­tyk­seen vertaus­lu­vun mukaan. Vertaus­luku riip­puu sen ehdo­kas­lis­tan kanna­tuk­sesta, jolle ehdo­kas kuuluu. Ehdo­kas­lista on Suomessa useim­mi­ten yksit­täi­sen puolu­een aset­tama, mutta listan voi aset­taa myös kahden tai useam­man puolu­een vaali­liitto tai puoluei­den ulko­puo­li­nen valitsijayhdistys.

Esimerk­kinä toimi­koon pieni kunta, jonka valtuus­tossa on yhdek­sän paik­kaa. Vaalei­hin osal­lis­tuu kolme puoluetta: A, B ja C. Ääniä anne­taan tuhat, ja A saa niistä 500, B 401 ja C 99. Puolu­eelle tai ehdo­kas­lis­talle annettu ääni on aina myös jolle­kulle ehdok­kaalle annettu henki­lö­koh­tai­nen ääni.

Puolue A:n eniten henki­lö­koh­tai­sia ääniä saaneen ehdok­kaan vertaus­lu­vuksi tulee puolu­een koko­nai­sää­ni­mää­rää vastaava 500. Toiseksi suosi­tuim­man ehdok­kaan vertaus­luku on 500 jaet­tuna kahdella eli 250. Kolman­nella se on ⁵⁰⁰⁄₃ eli 166,67. Samoin mene­tel­lään puolueissa B ja C.

Suhteel­li­nen vaali­tapa tavoit­te­lee tasa­puo­lista kohte­lua puoluei­den tai ehdo­kas­lis­to­jen välille.

Yhdek­sän suurim­man vertaus­lu­vun saanutta ehdo­kasta pääsee kunnan­val­tuus­toon. Puolue A saa 5 paik­kaa, B saa 4 ja C jää paikatta. Viimei­sen eli yhdek­sän­nen paikan saa A:n listan viiden­neksi suosi­tuin ehdo­kas, jonka vertaus­luku on 100. Ensim­mäi­senä valtuus­tosta ulos jää C:n suosi­tuin ehdo­kas, jolla on kymme­nen­neksi suurin vertaus­luku, 99.

Tulosta voi pitää oikeu­den­mu­kai­sena ja suhteel­li­sen vaali­ta­van päämää­rää noudat­ta­vana, joskin lievästi suuria puolueita suosi­vana. A saa valtuus­toon enem­mis­tön ja 55,5 prosent­tia paikoista, vaikka sai tasan 50 prosent­tia äänistä (myös alle puolet äänistä riit­tää jois­sain tilan­teissa enem­mis­töön). Sen sijaan C:n äänio­suus 9,9 prosent­tia ei pyöristy ylös­päin, eli se ei saa yhtä valtuu­tet­tua, mikä olisi 11,1 prosent­tia paikoista.

Suhteel­li­nen vaali­tapa tavoit­te­lee tasa­puo­lista kohte­lua puoluei­den tai ehdo­kas­lis­to­jen välille. Koko­naan oma kysy­myk­sensä on kuiten­kin se, millai­nen merki­tys vaali­jär­jes­tel­mässä anne­taan yksit­täi­sille ehdok­kaille. Suomessa ehdok­kai­den painoarvo on melko suuri, mutta ”puhtaassa” lista­vaa­lissa äänes­täjä voi äänes­tää pelkäs­tään puoluetta, ja puolue päät­tää, mikä on ehdok­kai­den järjes­tys listalla.

Lista­vaali on käytössä muun muassa Ruot­sissa, mutta sitä on tällä vuosi­tu­han­nella viety Suomen vaali­ta­van suun­taan: ruot­sa­lai­sää­nes­täjä valit­see, antaako hän äänensä pelkäs­tään puolu­eelle vai sekä puolu­eelle että ehdok­kaalle. Jos joku ehdo­kas saa paljon henki­lö­koh­tai­sia ääniä, hän voi nousta listalla ohi puolu­een valit­se­mien kärkieh­dok­kai­den ja tulla vali­tuksi näiden sijasta.

SUHTEELLISUUDEN MAKSIMOINTI VOI HAITATA JÄRJESTELMÄN TOIMIVUUTTA

Edus­kun­ta­vaa­leis­sa­kin käyte­tään d’Hondtin mene­tel­mää, mutta suuret puolu­eet saavat paikoista selvästi isom­man osuu­den kuin äänistä. Syy on vaali­pii­ri­jako. Pienim­missä vaali­pii­reissä puolue tarvit­see yli 10 prosent­tia äänistä saadak­seen edus­ta­jan; ilmiön nimi on piilevä ääni­kyn­nys. Pienet puolu­eet saavat ehdok­kai­taan läpi vain isoista vaalipiireistä.

Toisaalta jotkut valtio-opin teoree­ti­kot katso­vat demo­kra­tian toteu­tu­van parhai­ten, kun parla­men­tissa ei ole monia pikku­puo­lueita, jolloin enem­mis­tö­hal­li­tuk­sia on helpompi luoda. Tätä ideaa tukee jois­sain maissa valta­kun­nal­li­nen ääni­kyn­nys. Ruot­sissa puolu­een on saatava 4 prosent­tia äänistä pääs­täk­seen parla­ment­tiin, Saksassa 5 prosent­tia, Turkissa jopa 10 prosenttia.

Vielä pitem­mälle vahvo­jen halli­tus­ten suosi­mi­nen on viety Britan­niassa ja Yhdys­val­loissa. Britan­nian parla­ment­ti­vaa­leissa koko maa on jaettu yhden edus­ta­jan vaali­pii­rei­hin, ja paikan saa vaali­pii­rin suurin puolue. ”Voit­taja vie kaiken” ‑henki­nen enem­mis­tö­vaali johtaa käytän­nössä usein kaksipuoluejärjestelmään.