Kansan ääni esiin

Sieltä asti Suomessa on ollut käytössä belgialaisen matemaatikon Victor d’Hondtin menetelmä, joka palvelee kansanvaltaa jälleen kerran huhtikuun alue- ja kuntavaaleissa. Se pyrkii toteuttamaan suhteellista vaalitapaa, jonka ydinajatus on, että kunkin puolueen paikkamäärän tulisi vastata mahdollisimman hyvin sen äänimäärää. Näin kansan vaaleissa ilmaisema tahto toteutuisi optimaalisesti.

Yksittäiset ehdokkaat pannaan d’Hondtin menetelmässä järjestykseen vertausluvun mukaan. Vertausluku riippuu sen ehdokaslistan kannatuksesta, jolle ehdokas kuuluu. Ehdokaslista on Suomessa useimmiten yksittäisen puolueen asettama, mutta listan voi asettaa myös kahden tai useamman puolueen vaaliliitto tai puolueiden ulkopuolinen valitsijayhdistys.

Esimerkkinä toimikoon pieni kunta, jonka valtuustossa on yhdeksän paikkaa. Vaaleihin osallistuu kolme puoluetta: A, B ja C. Ääniä annetaan tuhat, ja A saa niistä 500, B 401 ja C 99. Puolueelle tai ehdokaslistalle annettu ääni on aina myös jollekulle ehdokkaalle annettu henkilökohtainen ääni.

Puolue A:n eniten henkilökohtaisia ääniä saaneen ehdokkaan vertausluvuksi tulee puolueen kokonaisäänimäärää vastaava 500. Toiseksi suosituimman ehdokkaan vertausluku on 500 jaettuna kahdella eli 250. Kolmannella se on 500/3 eli 166,67. Samoin menetellään puolueissa B ja C.

Suhteellinen vaalitapa tavoittelee tasapuolista kohtelua puolueiden tai ehdokaslistojen välille.

Yhdeksän suurimman vertausluvun saanutta ehdokasta pääsee kunnanvaltuustoon. Puolue A saa 5 paikkaa, B saa 4 ja C jää paikatta. Viimeisen eli yhdeksännen paikan saa A:n listan viidenneksi suosituin ehdokas, jonka vertausluku on 100. Ensimmäisenä valtuustosta ulos jää C:n suosituin ehdokas, jolla on kymmenenneksi suurin vertausluku, 99.

Tulosta voi pitää oikeudenmukaisena ja suhteellisen vaalitavan päämäärää noudattavana, joskin lievästi suuria puolueita suosivana. A saa valtuustoon enemmistön ja 55,5 prosenttia paikoista, vaikka sai tasan 50 prosenttia äänistä (myös alle puolet äänistä riittää joissain tilanteissa enemmistöön). Sen sijaan C:n ääniosuus 9,9 prosenttia ei pyöristy ylöspäin, eli se ei saa yhtä valtuutettua, mikä olisi 11,1 prosenttia paikoista.

Suhteellinen vaalitapa tavoittelee tasapuolista kohtelua puolueiden tai ehdokaslistojen välille. Kokonaan oma kysymyksensä on kuitenkin se, millainen merkitys vaalijärjestelmässä annetaan yksittäisille ehdokkaille. Suomessa ehdokkaiden painoarvo on melko suuri, mutta ”puhtaassa” listavaalissa äänestäjä voi äänestää pelkästään puoluetta, ja puolue päättää, mikä on ehdokkaiden järjestys listalla.

Listavaali on käytössä muun muassa Ruotsissa, mutta sitä on tällä vuosituhannella viety Suomen vaalitavan suuntaan: ruotsalaisäänestäjä valitsee, antaako hän äänensä pelkästään puolueelle vai sekä puolueelle että ehdokkaalle. Jos joku ehdokas saa paljon henkilökohtaisia ääniä, hän voi nousta listalla ohi puolueen valitsemien kärkiehdokkaiden ja tulla valituksi näiden sijasta.

SUHTEELLISUUDEN MAKSIMOINTI VOI HAITATA JÄRJESTELMÄN TOIMIVUUTTA

Eduskuntavaaleissakin käytetään d’Hondtin menetelmää, mutta suuret puolueet saavat paikoista selvästi isomman osuuden kuin äänistä. Syy on vaalipiirijako. Pienimmissä vaalipiireissä puolue tarvitsee yli 10 prosenttia äänistä saadakseen edustajan; ilmiön nimi on piilevä äänikynnys. Pienet puolueet saavat ehdokkaitaan läpi vain isoista vaalipiireistä.

Toisaalta jotkut valtio-opin teoreetikot katsovat demokratian toteutuvan parhaiten, kun parlamentissa ei ole monia pikkupuolueita, jolloin enemmistöhallituksia on helpompi luoda. Tätä ideaa tukee joissain maissa valtakunnallinen äänikynnys. Ruotsissa puolueen on saatava 4 prosenttia äänistä päästäkseen parlamenttiin, Saksassa 5 prosenttia, Turkissa jopa 10 prosenttia.

Vielä pitemmälle vahvojen hallitusten suosiminen on viety Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Britannian parlamenttivaaleissa koko maa on jaettu yhden edustajan vaalipiireihin, ja paikan saa vaalipiirin suurin puolue. ”Voittaja vie kaiken” -henkinen enemmistövaali johtaa käytännössä usein kaksipuoluejärjestelmään.