”Shakki on minun pelini”

ARTO PITKÄAHO

Ohjaa­mo­mies
SSAB Europe Oy
Raahe

– Isä kaivoi vaate­huo­neen ylähyl­lyltä äärim­mäi­sen hienon, vanhan laudan. Hänelle sentään aluksi hävi­sin. Parin vuoden päästä aloin käydä shak­ki­ker­hon peli-illoissa.

Arto Pitkä­ahon muis­ti­ku­vat ovat kirk­kaita ja yksi­tyis­koh­tai­sia, vaikka tapah­tu­mista Patti­joella on aikaa yli 40 vuotta. Vaate­huo­neesta löyty­nei­den nappu­loi­den ulko­nä­kö­kin on tarkoin mielessä. Tämä kertoo, että shakilla on ollut hänen elämäs­sään iso merki­tys alusta lähtien.

– Muuten­han me pikku­po­jat pelat­tiin jalka­pal­loa ja tehtiin kaik­kea, mikä vaati fyysi­syyttä ja rämä­päi­syyttä, mutta minä olin vähän syrjään­ve­täy­ty­vää tyyp­piä. Shakista tiesin saman tien, että tämä on minun pelini.

Mikä pelissä sitten kieh­toi silloin ja kieh­too vieläkin?

– Jaa-ah, jotain tosi hienoa siinä vain on! Kaksi kunin­gasta, molem­pien ympä­rillä armeija, tavoite on jahdata vastus­ta­jan kunin­gas saaliiksi… Molem­mat yrit­tä­vät voit­taa, vain toinen voi onnis­tua, Pitkä­aho kuvailee.

MAUKKAITA VOITTOJA JA KATKERIA TAPPIOITA

Shakin­pe­laa­jien tasoa mita­taan vahvuus­lu­ku­jär­jes­tel­mällä. Aloit­te­li­jan luku voi olla 1 000–1 200, norja­lai­sella maail­man­mes­ta­rilla Magnus Carl­se­nilla se on yli 2800. Pitkä­ahon Suomen vahvuus­luku eli selo on 2 051. Se tarkoit­taa, että hän on mesta­rieh­do­kas, Suomen aktii­vi­pe­laa­jista 250 parhaan joukossa eikä helppo vastus edes koti­maan kärkipelaajille.

– Ehkä Raahen turnauk­sen jaettu voitto vuonna 1993, vastaa Pitkä­aho kysy­myk­seen parhaasta shakkisaavutuksestaan.

– Yksit­täi­sissä peleissä olen voit­ta­nut aika kovia­kin vastus­ta­jia, esimer­kiksi 1990-luvulla Heikki Kallion, joka oli jo silloin vahvuus­lu­vuissa varmaan Suomen viiden parhaan joukossa ja sai myöhem­min suur­mes­ta­rin arvonimen.

Onnis­tu­mis­ten vasta­pai­nona on, että häviä­mi­nen on aina tuskallista.

Kaik­kein pahim­pia ovat pelit, joissa pääsee voit­toa­se­maan, mutta munaa sen häviöksi.

–  Niistä toipu­mi­nen kestää kauan, ennem­min viik­koja kuin päiviä. Shakki on joskus julma peli, sanoo Pitkäaho.

Hänen shak­ki­ker­honsa Raahen Linnoi­tus pelaa SM-liigaa; jouk­kue­kil­pai­lussa yksit­täis­ten pelien tulok­set laske­taan yhteen samaan tapaan kuin vaik­kapa tennik­sessä. Raahessa shakilla on pitkät perin­teet, ja taka­vuo­sina toimi­nut Rauta­ruu­kin shak­ki­kerho sai teräs­teh­taalta tukea.

Omaa peli­tyy­li­ään Pitkä­aho luon­neh­tii aggres­sii­vi­seksi, hyök­käyk­seen pyrki­väksi. Hänen aktii­vi­sin shak­ki­vai­heensa oli noin 20-vuoti­aana, jolloin hän myös teki paljon töitä kehittyäkseen.

– Luin shak­ki­kir­joja ja ‑lehtiä, opis­ke­lin niistä suur­mes­ta­rien pelejä. Nyt pelaan sarja­pe­lien lisäksi ehkä yhden turnauk­sen vuodessa, kun on näitä perhe­vel­voit­teita. Ja lisäksi kun tekee yötuu­ria, tuntuu usein, että aivot ovat rusi­nan kokoi­set. Se hait­taa tässä lajissa pahasti.

UUSI PELI, UUDET MAHDOLLISUUDET

Vakava shakin opis­kelu on Pitkä­aholta nyky­ään jäänyt vähem­mälle, mutta esimer­kiksi SM-liigan pelei­hin täytyy yhä valmis­tau­tua tutki­malla vastus­ta­jan pelejä ja avaus­siir­toja etukä­teen. Mate­ri­aa­lia tähän löytyy inter­ne­tistä, jonne suurin osa shakin pelaa­mi­ses­ta­kin on nyky­ään siir­ty­nyt, ja koro­nae­pi­de­mia on vielä vauh­dit­ta­nut kehitystä.

– Melkein joka päivä tulee pelat­tua pika­pe­liä netissä, se on niin help­poa. Vaikka ei se shak­ki­tai­toa juuri paranna.

Lyhyit­ten miet­ti­mi­sai­ko­jen pika­pe­lissä yhteen siir­toon käyte­tään yleensä vain muuta­mia sekun­teja ja koko peli kestää 5–10 minuut­tia. Perin­tei­sillä pitkillä miet­ti­mis­ajoilla pelin tyypil­li­nen kesto on 2–5 tuntia.

Voit­tipa shakissa valkea tai musta, seuraa­vassa pelissä voi aina ottaa opiksi virheis­tään ja paran­taa suori­tus­taan. Tämä oli yksi asia, joka koukutti Pitkä­ahoa jo lapsena.

– Oli hieno tunne järjes­tää nappu­lat takai­sin alkua­se­maan. Siinä näki vain mahdollisuuksia.

Heti perään hän naurah­taa ja myön­tää, että iän myötä suhtau­tu­mi­nen on muuttunut.

– Nyky­ään näkee myös niitä uhkia. Lasten opti­mis­mia kyllä täytyy ihailla. He vain teke­vät siir­toja ja naut­ti­vat pelistä.