Riikka Vasama: Työperäisen hyväk­si­käytön vaike­ne­misen kulttuuri on rikottu

Työperäinen hyväk­si­käyttö on ollut tiiviisti esillä julki­sessa keskus­te­lussa kuluneen syksyn aikana. Teolli­suus­liiton sopimus­aloista esiin on nostettu työeh­tojen rikko­mista muun muassa telakoilla, maati­loilla sekä metsä­alalla.

On risti­rii­taista iloita aiheen saamasta julki­suu­desta, sillä asia on itses­sään vasten­mie­linen. Samalla on huojen­tavaa saada toimit­ta­jien avulla kunnolla ääntä sille työlle, jota pieni mutta osaava ja aktii­vinen joukko viran­omaisten, kansa­lais­jär­jes­töjen, tutki­joiden, ammat­ti­liit­tojen ja joidenkin työnan­ta­ja­liit­tojen edustajia on tehnyt tuodak­seen esiin yhtei­sesti tunnis­tetun huolen suoma­laisten työmark­ki­noiden nurjasta puolesta. Työpe­räi­seen hyväk­si­käyt­töön liittyy vaike­ne­misen kulttuuri, joka on lähes yhtä tuhoisa kuin itse hyväk­si­käyttö. Muutos tarvitsee äänen, hiljai­suus ylläpitää vääryyttä.

Vuosien työ ammat­ti­lii­tossa, erityi­sesti ulkomaa­lais­taus­taisten työnte­ki­jöiden parissa, on saanut toista­maan samaa viestiä: ei ole olemassa työperäisen hyväk­si­käytön yksit­täis­ta­pauksia, vaan käsillä on laaja-alainen ilmiö. Eikä kyse ole hetkit­täi­sestä tai margi­naa­li­sesta ilmiöstä, vaan raken­tei­siin juurtu­neesta, tietyissä yrityk­sissä pysyväksi liike­toi­min­ta­mal­liksi muuttu­neesta toimintatavasta.

Työpe­räistä hyväk­si­käyttöä ylläpitää lainsää­dän­tömme hampaat­to­muus ja mitätön kiinni jäämisen riski. Tuskinpa yksikään polii­tikko myöntäisi, että sovitun palkan alitta­minen on hyväk­syt­tävää. Silti vain harvan oikeu­den­tunto näyttää yltävän siihen johto­pää­tök­seen, että työnan­taja, joka varastaa työnte­ki­jäl­tään osan palkasta, tekee rikoksen ja ansaitsee rangais­tuksen. Työperäisen hyväk­si­käytön yleisintä ilmene­mis­muotoa, alipalk­kausta, ei haluta säätää rangaistavaksi.

Työnan­tajat ovat olleet syksyn media­kes­kus­telun äärellä pääsään­töi­sesti hiljaa, vaikka ovat oleel­lisia toimi­joita työsuh­teiden toisina osapuo­lina. Olisi luontevaa ajatella, että rehel­li­sesti toimi­villa yrityk­sillä olisi kiivaampi halu raivata epäreilut kilpai­lijat pois. Herää epäilys: hiljai­suus saattaa palvella myös heitä, sillä se ylläpitää halvan ja loput­to­miin joustavan työvoiman saatavuutta.

Vastuun kanta­minen tarkoittaa, että katsomme peiliin.

Työnte­kijät ovat hiljaa pelkonsa kanssa. Lohdut­to­minta on työssämme toistuva tilanne: liiton jäsen tulee hyväk­si­käy­töstä tietoi­sena siihen loppu­tu­le­maan, ettei halua riitauttaa asiaa liiton avustuk­sella tai peruuttaa liitolle jo antamansa valtuu­tuksen edustaa häntä. Jos jäsenen nimeä ei voi käyttää, asia ei ratkea neuvot­te­lu­teitse eikä Teolli­suus­liitto voi nostaa kannetta työnan­tajaa vastaan.

Kun jäsen uskaltaa pitää ääntä oikeuk­sis­taan, seuraa­mukset voivat olla kohta­lok­kaita. Joudumme seuraa­maan jäsenen rinnalla, kun hänen työsuh­teensa liiton yhtey­den­oton jälkeen pääte­tään ja hän päätyy kadulle työnan­tajan heitettyä hänet pihalle työsuh­dea­sun­nosta. Räikeim­missä tapauk­sissa työntekijän tai hänen lähei­sensä hyvin­vointia uhataan. Ei pidä automaat­ti­sesti ajatella, että työntekijä on tyyty­väinen, jos hän nielee epäasial­lisen kohtelun, vaikenee epäkoh­dista tai palaa yhä uudel­leen samoihin ongel­mal­li­siin työolo­suh­tei­siin. Hiljai­suus voi kertoa pelosta ja toivottomuudesta.

Myös kulut­tajat ovat yllät­tävän hiljaa, toteaa työelä­mä­pro­fes­sori Venla Roth Ylen haastat­te­lussa, jossa hän nosti esiin kulut­ta­jien tärkeän roolin yritysten vastuut­ta­jina ja paineen luojina. Jokainen ostos on arvova­linta: päätös siitä, tuemmeko reilua työtä vai suljem­meko silmät siltä, mitä emme halua nähdä.

Keskus­telu työpe­räi­sestä hyväk­si­käy­töstä ja sen laajuu­desta voi tuntua monista epärei­lulta tai syyllis­tä­vältä. On vaikeaa kohdata ilmiö, jos se osuu omaan alaan, yrityk­seen tai vastuu­alu­ee­seen. Silti juuri silloin olisi tärkeintä pysähtyä kysymään, mitä juuri minä voin tehdä, jotta tällaisia tilan­teita ei syntyisi.

Tapah­tuipa väärin­käytös tarkoit­ta­matta, osaamat­to­muuden vuoksi tai tahal­li­sesti, tärkeintä on, että jokainen kantaa vastuunsa. Vastuun kanta­minen tarkoittaa, että katsomme peiliin, emme toisiin ihmisiin. Ja että teemme omassa roolis­samme parhaamme, jotta yksikään Suomeen töihin tullut marjan­poi­mija, metsä­nis­tut­taja, hitsaaja, pesula­työn­te­kijä tai rengas­a­sen­taja ei lähde täältä miettien, ettei olisi koskaan uskonut, että tällaista voisi tapahtua Suomessa.

Kirjoit­taja on Teolli­suus­liiton ulkomaa­lais­taus­taisen työvoiman yksikön päällikkö.