Kansan ääni esiin

Sieltä asti Suomessa on ollut käytössä belgia­laisen matemaa­tikon Victor d’Hondtin menetelmä, joka palvelee kansan­valtaa jälleen kerran huhti­kuun alue- ja kunta­vaa­leissa. Se pyrkii toteut­ta­maan suhteel­lista vaali­tapaa, jonka ydina­jatus on, että kunkin puolueen paikka­määrän tulisi vastata mahdol­li­simman hyvin sen äänimäärää. Näin kansan vaaleissa ilmai­sema tahto toteu­tuisi optimaalisesti.

Yksit­täiset ehdok­kaat pannaan d’Hondtin menetel­mässä järjes­tyk­seen vertaus­luvun mukaan. Vertaus­luku riippuu sen ehdokas­listan kanna­tuk­sesta, jolle ehdokas kuuluu. Ehdokas­lista on Suomessa useim­miten yksit­täisen puolueen asettama, mutta listan voi asettaa myös kahden tai useamman puolueen vaali­liitto tai puolueiden ulkopuo­linen valitsijayhdistys.

Esimerk­kinä toimi­koon pieni kunta, jonka valtuus­tossa on yhdeksän paikkaa. Vaaleihin osallistuu kolme puoluetta: A, B ja C. Ääniä annetaan tuhat, ja A saa niistä 500, B 401 ja C 99. Puolu­eelle tai ehdokas­lis­talle annettu ääni on aina myös jolle­kulle ehdok­kaalle annettu henki­lö­koh­tainen ääni.

Puolue A:n eniten henki­lö­koh­taisia ääniä saaneen ehdok­kaan vertaus­lu­vuksi tulee puolueen kokonai­sää­ni­määrää vastaava 500. Toiseksi suosi­tuimman ehdok­kaan vertaus­luku on 500 jaettuna kahdella eli 250. Kolman­nella se on ⁵⁰⁰⁄₃ eli 166,67. Samoin menetel­lään puolueissa B ja C.

Suhteel­linen vaali­tapa tavoit­telee tasapuo­lista kohtelua puolueiden tai ehdokas­lis­tojen välille.

Yhdeksän suurimman vertaus­luvun saanutta ehdokasta pääsee kunnan­val­tuus­toon. Puolue A saa 5 paikkaa, B saa 4 ja C jää paikatta. Viimeisen eli yhdek­sännen paikan saa A:n listan viiden­neksi suosi­tuin ehdokas, jonka vertaus­luku on 100. Ensim­mäi­senä valtuus­tosta ulos jää C:n suosi­tuin ehdokas, jolla on kymme­nen­neksi suurin vertaus­luku, 99.

Tulosta voi pitää oikeu­den­mu­kai­sena ja suhteel­lisen vaali­tavan päämäärää noudat­ta­vana, joskin lievästi suuria puolueita suosi­vana. A saa valtuus­toon enemmistön ja 55,5 prosenttia paikoista, vaikka sai tasan 50 prosenttia äänistä (myös alle puolet äänistä riittää joissain tilan­teissa enemmis­töön). Sen sijaan C:n äänio­suus 9,9 prosenttia ei pyöristy ylöspäin, eli se ei saa yhtä valtuu­tettua, mikä olisi 11,1 prosenttia paikoista.

Suhteel­linen vaali­tapa tavoit­telee tasapuo­lista kohtelua puolueiden tai ehdokas­lis­tojen välille. Kokonaan oma kysymyk­sensä on kuitenkin se, millainen merkitys vaali­jär­jes­tel­mässä annetaan yksit­täi­sille ehdok­kaille. Suomessa ehdok­kaiden painoarvo on melko suuri, mutta ”puhtaassa” lista­vaa­lissa äänes­täjä voi äänestää pelkäs­tään puoluetta, ja puolue päättää, mikä on ehdok­kaiden järjestys listalla.

Lista­vaali on käytössä muun muassa Ruotsissa, mutta sitä on tällä vuosi­tu­han­nella viety Suomen vaali­tavan suuntaan: ruotsa­lai­sää­nes­täjä valitsee, antaako hän äänensä pelkäs­tään puolu­eelle vai sekä puolu­eelle että ehdok­kaalle. Jos joku ehdokas saa paljon henki­lö­koh­taisia ääniä, hän voi nousta listalla ohi puolueen valit­se­mien kärkieh­dok­kaiden ja tulla valituksi näiden sijasta.

SUHTEELLISUUDEN MAKSIMOINTI VOI HAITATA JÄRJESTELMÄN TOIMIVUUTTA

Eduskun­ta­vaa­leis­sakin käyte­tään d’Hondtin menetelmää, mutta suuret puolueet saavat paikoista selvästi isomman osuuden kuin äänistä. Syy on vaali­pii­ri­jako. Pienim­missä vaali­pii­reissä puolue tarvitsee yli 10 prosenttia äänistä saadak­seen edustajan; ilmiön nimi on piilevä äänikynnys. Pienet puolueet saavat ehdok­kai­taan läpi vain isoista vaalipiireistä.

Toisaalta jotkut valtio-opin teoree­tikot katsovat demokra­tian toteu­tuvan parhaiten, kun parla­men­tissa ei ole monia pikku­puo­lueita, jolloin enemmis­tö­hal­li­tuksia on helpompi luoda. Tätä ideaa tukee joissain maissa valta­kun­nal­linen äänikynnys. Ruotsissa puolueen on saatava 4 prosenttia äänistä päästäk­seen parla­ment­tiin, Saksassa 5 prosenttia, Turkissa jopa 10 prosenttia.

Vielä pitem­mälle vahvojen halli­tusten suosi­minen on viety Britan­niassa ja Yhdys­val­loissa. Britan­nian parla­ment­ti­vaa­leissa koko maa on jaettu yhden edustajan vaali­pii­reihin, ja paikan saa vaali­piirin suurin puolue. ”Voittaja vie kaiken” ‑henkinen enemmis­tö­vaali johtaa käytän­nössä usein kaksipuoluejärjestelmään.