Irti sään­te­ly­ta­lou­desta

Työmark­ki­nat ovat talou­den osa samalla tavalla kuin muut­kin mark­ki­nat. Siksi niiden pitää toimia samalla tavalla kuin muiden­kin mark­ki­noi­den anne­taan toimia. Perus­teil­taan siten, että mark­ki­nat ovat paikka, jossa kysyntä ja tarjonta kohtaa­vat, minkä seurauk­sena tietylle tuot­teelle tai palve­lulle muodos­tuu hinta.

Työn­te­ki­jät myyvät työmark­ki­noilla ensin­nä­kin osaa­mis­taan, jota vastaan he halua­vat saada palk­kaa. Toiseksi he myyvät omaa aikaansa, jonka anta­mi­sesta työnan­ta­jan käyt­töön he halua­vat saada korvauk­sen. Työnan­ta­jat puoles­taan halua­vat saada palk­ko­jen maksa­mista vastaan osaa­vaa työvoi­maa ja sitou­tu­neita työn­te­ki­jöitä tietyn tuotan­non tai palve­lun toteut­ta­mi­seksi, jotta liike­voitto tai muut toimin­nalle asete­tut tavoit­teet kuten hyvä perus­o­pe­tus tai tervey­den­hoito voidaan saavuttaa.

Edellä kuvattu oppi­kir­ja­mai­nen mark­ki­noi­den vapaa toiminta on Suomessa parhail­laan nouda­tet­ta­van mone­ta­ris­ti­sen talous­o­pin mukai­nen talous­jär­jes­tel­män kulma­kivi. Tämän opin mukaan kaiken­lai­nen sään­tely ja mark­ki­noi­den vapaa­seen toimin­taan puut­tu­mi­nen on pahasta. Siksi valtio­val­lan pitää talous­po­li­tii­kas­saan pidät­täy­tyä sään­te­lystä, ja sen sijaan edis­tää mark­ki­noi­den vapaata toimin­taa ja siten luoda yrityk­sille menes­ty­mi­sen mahdollisuuksia.

Parasta, mitä maan halli­tus voi tehdä, on vetäy­tyä työmarkkinoilta.

Siihen nähden on risti­rii­taista, että maan halli­tus on päät­tä­nyt, että vapaasti toimiva mark­ki­na­ta­lous ei koske työmark­ki­noita. Tämän rajan­ve­don se tekee aset­ta­malla palkan­ko­ro­tuk­sille lain­sää­dän­töön sovit­te­lu­jär­jes­tel­män kautta kytkey­ty­vän katon. Näin mene­tel­len halli­tus ohjaa Suomea sään­te­ly­ta­lou­den, tuon mark­ki­na­ta­lou­den vasta­koh­dan ja oppi­kir­joissa maini­tun vihol­li­sen, piiriin.

George Orwel­lin kirjoit­ta­massa Eläin­ten vallan­ku­mouk­sessa jotkut eläi­met ovat tasa-arvoi­sem­pia kuin toiset. Maan halli­tuk­selle yritys­ten vapau­det puoles­taan näyt­tä­vät olevan tärkeäm­mät ja suurem­mat kuin työn­te­ki­jöi­den vapau­det. Risti­riita on ilmei­nen paitsi vapaan talou­den ihan­teen myös demo­kra­tian ja työn­te­ki­jöi­den kansain­vä­li­sin sopi­muk­sin määri­tel­ty­jen oikeuk­sien näkö­kul­masta tarkasteltuna.

Sisäi­sesti risti­rii­tai­sista seka­mal­leista, kuten osit­tai­sesta hinta­sään­te­lystä, on histo­riassa saatu huonoja koke­muk­sia. Ne ovat kaatu­neet omaan mahdot­to­muu­teensa, mutta ennen niiden vääjää­mä­töntä loppua on ehti­nyt tapah­tua, vaikka tarkoit­ta­ma­tonta, usein peruut­ta­ma­tonta ja vaikeasti korjat­ta­vaa vahinkoa.

Parasta mitä maan halli­tus voi nyt tehdä, on vetäy­tyä työmark­ki­noilta, ja antaa niiden sekä niillä toimi­vien osapuol­ten neuvo­tella, sopia ja toimia vapaasti. Se on muuten myös Ruot­sin malli, josta halli­tus ja työnan­ta­jat­kin ovat viime aikoina innos­tu­nee­seen sävyyn puhuneet.