Mihin vie EK:n tie? Työnan­ta­jien toiminta ja tavoit­teet analyysissä

Teol­li­suu­den Palkan­saa­jien helmi­kuussa 2024 julkai­sema raportti osoit­taa, että seli­tyk­siä löytyy muun muassa histo­riasta sekä siitä, että työnan­ta­ja­lei­rin sisällä intres­sit mene­vät usein ristiin.

”Missä mennään, Etelä­ranta? Työnan­ta­ja­puo­len toiminta ja tavoit­teet työmark­ki­noi­den murrok­sessa” ‑rapor­tin kirjoit­taja FT Maiju Wuokko analy­soi työnan­ta­jien risti­rii­tai­silta vaikut­ta­via tekoja ja selit­tää, millai­sia motii­veja niiden taus­talta löytyy.

Wuokko muis­tut­taa, että jo 1980-luvun tupo-Suomessa työnan­ta­jat alkoi­vat puhua keski­tet­tyä työmark­ki­na­mal­lia vastaan. Sopi­mista pitäisi hajaut­taa – vähin­tään liit­to­ta­solle, mielui­ten yritys­ta­solle. Haavei­den ja todel­li­suu­den välillä kuiten­kin huomat­tiin kuilu: liit­to­koh­tai­set sopi­mus­kier­rok­set johti­vat usein lakkoi­hin ja tuli­vat kalliiksi. Siksi tulo­po­liit­ti­siin koko­nais­rat­kai­sui­hin yleensä suostuttiin.

2000-luvulle tultaessa maailma oli muut­tu­nut: suoma­lais­yri­tyk­set operoi­vat globaa­leilla mark­ki­noilla, eikä Suomi euro­maana enää voinut kohen­taa vien­nin kilpai­lu­ky­kyä deval­vaa­tiolla. Niinpä työnan­ta­jat lata­si­vat suuria toiveita työmark­ki­na­mal­lin muut­ta­mi­seen, jonka uskot­tiin hyödyt­tä­vän yrityksiä.

Vuonna 2008 EK ilmoitti, ettei se enää tekisi keski­tet­tyjä ratkai­suja. Tästä huoli­matta se hyväk­syi 2011 ja 2013 tupo-tyyp­pi­set raami­so­pi­muk­set. Juha Sipi­län (kesk.) halli­tuk­sen ajama kilpai­lu­ky­ky­so­pi­mus eli kiky vuonna 2016 oli myös vahvasti keskitetty.

Kun EK oli tois­tu­vasti lipsu­nut vuoden 2008 julis­tuk­ses­taan, se muutti kesken kiky-neuvot­te­lu­jen marras­kuussa 2015 sään­tö­jään siten, että järjestö ei vaste­des enää voinut solmia keski­tet­tyjä ratkai­suja. Wuokon tulkin­nan mukaan 2010-luvun puoli­vä­lissä työnan­ta­jien ”pitkään pado­tut hajaut­ta­mis­pai­neet ryöp­säh­ti­vät pintaan, eikä niitä voinut enää pidätellä”.

PAIKALLINEN SOPIMINEN LÄÄKKEENÄ KAIKKIIN ONGELMIIN

Työnan­ta­jien haaveissa työeh­to­jen paikal­li­nen sopi­mi­nen tekisi Suomen ”jäykät” työmark­ki­nat jous­ta­viksi, sallisi yrityk­sille nopean reagoin­nin toimin­taym­pä­ris­tön muutok­siin, paran­taisi tuot­ta­vuutta ja työllisyyttä.

Paikal­li­sen sopi­mi­sen mahdol­li­suuk­sia on Suomessa 1990-luvulta alkaen lisätty, mutta työnan­ta­jien näkö­kul­masta ay-liik­keellä on ollut asiassa liikaa sanan­si­jaa, ja paikal­lista sopi­mista on tehty lähinnä työeh­to­so­pi­mus­ten puit­teissa. Sopi­mi­sen olisi oltava vapaam­paa, ja se tulisi avata myös järjes­täy­ty­mät­tö­mille yrityksille.

Histo­rial­li­sen tilai­suu­den työnan­ta­jille tarjosi Sipi­län halli­tus, joka suun­nit­teli säätä­vänsä paikal­li­sesta sopi­mi­sesta lailla. Epäi­le­mättä laki­teksti olisi noudat­ta­nut pitkälti työnan­ta­jien toiveita. Varmis­taak­seen sen, että mahdol­li­sim­man moni ammat­ti­liitto hyväk­syisi kiky-sopi­muk­sen, halli­tus kuiten­kin teki myön­ny­tyk­sen: paikal­lista sopi­mista määri­tel­täi­siin lain­sää­dän­nön sijaan edel­leen työmark­ki­naos­a­puol­ten väli­sillä työeh­to­so­pi­muk­silla. EK:lle halli­tuk­sen perään­ty­mi­nen oli petty­mys, Suomen Yrit­tä­jille suoras­taan raivon aihe.

Elin­kei­noe­lä­män eri aloilla on vääjää­mättä keski­näi­siä intressiristiriitoja.

Osa työnan­ta­jista piti kiky-sopi­mus­ta­kin riit­tä­mät­tö­mänä. Sitä vastus­tet­tiin myös peri­aat­teel­li­sista syistä – keski­te­tyistä ratkai­suista oli viimein aika päästä eroon. EK:ssa ei-äänen kikylle antoi­vat Metsä­teol­li­suus ry, Palve­lua­lo­jen työnan­ta­jat Palta ja VR. Kesällä 2016 Metsä­teol­li­suus erosi EK:sta; Wuokko huomaut­taa liiton jo 1970-luvulla vetä­neen työnan­ta­jien joukossa jyrk­kää, kompro­mis­si­vas­taista linjaa. Vuonna 2017 EK:sta lähti Auto­lii­ken­teen Työnan­ta­ja­liitto ALT, mutta päin­vas­tai­sin perus­tein: ALT ei enää nähnyt sopi­mus­toi­min­nan hylän­nyttä keskus­jär­jes­töä hyödyllisenä.

Wuokko toteaa Metsä­teol­li­suu­den ja ALT:n ratkai­su­jen osoit­ta­van, kuinka elin­kei­noe­lä­män eri aloilla on vääjää­mättä keski­näi­siä intres­si­ris­ti­rii­toja. Metsä­teol­li­suu­dessa on näky­nyt yritys­ten halu mini­moida työvoi­ma­kus­tan­nuk­sensa, kun taas esimer­kiksi kaupan alan yrityk­set hyöty­vät palkan­ko­ro­tuk­sista siten, että ne lisää­vät kulut­ta­jien ostovoimaa.

METSÄTEOLLISUUS RADIKAALINA, TEKNOLOGIATEOLLISUUS AJAA KAKSILLA RATTAILLA

Työnan­ta­jien sisäi­set erot ovat Wuokon mukaan näky­neet myös siinä, että kemian­teol­li­suu­dessa ja yksi­tyi­sillä palve­lua­loilla työnan­ta­ja­lii­tot ovat olleet haluk­kaita teke­mään työeh­to­so­pi­muk­sia, vaikka ovat­kin samaan aikaan puhu­neet tarpeesta lisätä paikal­lista sopi­mista. Sen sijaan Metsä­teol­li­suus on jatka­nut jyrk­känä: syksyllä 2020 se ilmoitti, ettei enää tekisi valta­kun­nal­li­sia sopi­muk­sia, vaan sen jäse­ny­ri­tyk­set sopi­si­vat työeh­tonsa paikallisesti.

Yrityk­sistä osa sai työeh­to­so­pi­muk­sensa raken­net­tua ilman isoja riitoja, vanhan tessin pohjalle. UPM sen sijaan uskoi sane­lu­po­li­tiik­kaan. Tulok­sena oli yli sadan päivän lakko, joka tuotti UPM:lle arviolta 200 miljoo­nan euron tappiot.

Yritys­koh­tai­nen sopi­mi­nen osoit­tau­tui paljon vähem­män houkut­te­le­vaksi kuin sen puoles­ta­pu­hu­jat olivat anta­neet ymmärtää.

Tekno­lo­gia­teol­li­suus ry:n toiminta lukeu­tuu Wuokon sanoin ”työnan­ta­ja­puo­len erikoi­sim­piin tasa­pai­no­temp­pui­hin yritys­koh­tai­sen ja liit­to­ta­son sopi­mi­sen välillä”. Järjestö lopetti sopi­mus­ten teke­mi­sen mutta avusti niitä jäse­ny­ri­tyk­si­ään, jotka halusi­vat itsel­leen yritys­koh­tai­sen työeh­to­so­pi­muk­sen. Lisäksi niille yrityk­sille, jotka halusi­vat yhä noudat­taa valta­kun­nal­lista tessiä, perus­tet­tiin uusi järjestö nimeltä Tekno­lo­gia­teol­li­suu­den työnan­ta­jat ry.

Yritys­koh­tai­nen sopi­mi­nen osoit­tau­tui paljon vähem­män houkut­te­le­vaksi kuin sen puoles­ta­pu­hu­jat olivat anta­neet ymmär­tää. ”Tes-järjes­töön” liit­tyi niin paljon yrityk­siä, että 65 prosent­tia tekno­lo­gia­teol­li­suu­den työvoi­masta tuli työeh­to­so­pi­mus­ten piiriin, ja tessit pysyi­vät yleis­si­to­vina kaikilla sopi­mus­aloilla paitsi tietotekniikassa.

KUNTA-ALAN ERILLISRATKAISU MUILLE TYÖNANTAJILLE SHOKKI

Wuokko kuvai­lee EK:n viime vuosina tavoi­tel­leen ”koor­di­noi­tua hajaut­ta­mista” eli mallia, jossa valta sopia on peri­aat­teessa liitoilla, mutta keskus­jär­jestö valvoo tiukasti, että niiden sopi­muk­set eivät tule liian kalliiksi. EK siis haluaa yhä säilyt­tää itsel­lään työmark­ki­na­val­taa ja saman­ai­kai­sesti lobata tavoit­tei­taan eteen­päin poli­tii­kan kautta.

Pyrki­mys vien­ti­ve­toi­seen palk­ka­mal­liin on sekin seurausta työnan­ta­jien epäyh­te­näi­syy­destä. Kunta-alan Työnan­ta­jat KT sai muilta työnan­ta­ja­jär­jes­töiltä rajua kritiik­kiä, kun se keväällä 2022 myön­tyi Tehyn ja Supe­rin lakon seurauk­sena anta­maan hoita­jille ns. yleistä linjaa eli vien­ti­teol­li­suu­den tasoa isom­mat palkan­ko­ro­tuk­set, ja muut kunta-alan palkan­saa­jat­kin pääsi­vät koro­tuk­sista osal­li­siksi. KT vetosi työrau­han säilyt­tä­mi­seen, mutta eten­kin teol­li­suu­den työnan­ta­jat pelkä­si­vät koro­tus­vaa­ti­mus­ten valu­van omille toimia­loil­leen ja alkoi­vat entistä ponnek­kaam­min vaatia vien­ti­ve­toista mallia.

EK:n käyt­tämä ”poliit­ti­nen tie” toi tulok­sia, kun kevään 2023 edus­kun­ta­vaa­lien jälkeen valtaan nousi Petteri Orpon (kok.) halli­tus. Sen ohjel­maan on kirjattu vien­ti­ve­toi­sen mallin lisäksi monta muuta EK:n pitkä­ai­kaista tavoi­tetta, kuten lakko-oikeu­den rajoit­ta­mi­nen, irti­sa­no­mi­sen helpot­ta­mi­nen sekä työt­tö­myys­tur­van leikkaukset.

HAJAUTTAAKO EK ITSENSÄ HAJALLE?

Työnan­ta­jien ihan­neyh­teis­kun­taan on vielä matkaa. Mutta jos kaikki työeh­dot todella sovit­tai­siin paikal­li­sella tasolla, yrityk­set voisi­vat alkaa kysellä, miksi ne maksa­vat liitoille jäsen­mak­suja. Wuokko arvioi, että EK saat­taisi tehdä itses­tään tarpeet­to­man eli ”hajaut­taa itsensä hajalle”, joko tarkoi­tuk­sella tai nykyi­sen linjansa sivutuotteena.

Viime vuosi­kym­me­ninä poli­tii­kan virtauk­set ovat olleet työnan­ta­jille niin suotui­sat, että EK on uskal­ta­nut antaa valtaansa pois ja luot­ta­nut poliit­ti­seen vaikut­ta­mis­työ­hön. Mutta entä jos virta kään­tyy, ja poliit­ti­set päätök­set ovat­kin työnan­ta­jille epämie­lui­sia, tai niitä ei saada tehtyä? Turvau­dut­tiin­han kolmi­kan­ta­so­pi­mi­seen taas kerran vuonna 2020 koro­na­pan­de­mian isket­tyä: yritys­ten tilaus­ten ehdyt­tyä sovit­tiin lomau­tus­ten helpot­ta­mi­sesta, ja ay-liike sai vasta­pai­noksi paran­nuk­sia työttömyysturvaan.

Wuokko muis­tut­taa, että Suomessa on pitkä yhteis­kun­nal­li­nen perinne, jonka mukaan krii­siai­ko­jen yli pyri­tään teke­mällä laaja-alai­sia kompro­mis­seja. Siksi hän pitää huoles­tut­ta­vana tule­vai­suus­ku­vaa, jossa työnan­ta­jilla ei enää olisi kollek­tii­vista ääntä. ”Perin­tei­nen ratkaisu aito­jen tai oletet­tu­jen uhka­ku­vien edessä on ollut turvan hake­mi­nen neuvot­te­luista ja kompro­mis­seista, mutta onko Etelä­ran­nalla enää rahkeita tai kant­tia palata niihin, vaikka tilanne sitä vaatisi?” rapor­tin johto­pää­tök­sissä kysytään.

Lue raportti: Missä mennään, Etelä­ranta? Työnan­ta­ja­puo­len toiminta ja tavoit­teet työmark­ki­noi­den murrok­sessa (linkki aukeaa uudessa välilehdessä)