Mihin vie EK:n tie? Työnan­ta­jien toiminta ja tavoit­teet analyysissä

Teolli­suuden Palkan­saa­jien helmi­kuussa 2024 julkai­sema raportti osoittaa, että selityksiä löytyy muun muassa histo­riasta sekä siitä, että työnan­ta­ja­leirin sisällä intressit menevät usein ristiin.

”Missä mennään, Etelä­ranta? Työnan­ta­ja­puolen toiminta ja tavoit­teet työmark­ki­noiden murrok­sessa” ‑raportin kirjoit­taja FT Maiju Wuokko analysoi työnan­ta­jien risti­rii­tai­silta vaikut­tavia tekoja ja selittää, millaisia motii­veja niiden taustalta löytyy.

Wuokko muistuttaa, että jo 1980-luvun tupo-Suomessa työnan­tajat alkoivat puhua keski­tettyä työmark­ki­na­mallia vastaan. Sopimista pitäisi hajauttaa – vähin­tään liitto­ta­solle, mieluiten yritys­ta­solle. Haaveiden ja todel­li­suuden välillä kuitenkin huomat­tiin kuilu: liitto­koh­taiset sopimus­kier­rokset johtivat usein lakkoihin ja tulivat kalliiksi. Siksi tulopo­liit­ti­siin kokonais­rat­kai­suihin yleensä suostuttiin.

2000-luvulle tultaessa maailma oli muuttunut: suoma­lais­yri­tykset operoivat globaa­leilla markki­noilla, eikä Suomi euromaana enää voinut kohentaa viennin kilpai­lu­kykyä deval­vaa­tiolla. Niinpä työnan­tajat latasivat suuria toiveita työmark­ki­na­mallin muutta­mi­seen, jonka uskot­tiin hyödyt­tävän yrityksiä.

Vuonna 2008 EK ilmoitti, ettei se enää tekisi keski­tet­tyjä ratkai­suja. Tästä huoli­matta se hyväksyi 2011 ja 2013 tupo-tyyppiset raami­so­pi­mukset. Juha Sipilän (kesk.) halli­tuksen ajama kilpai­lu­ky­ky­so­pimus eli kiky vuonna 2016 oli myös vahvasti keskitetty.

Kun EK oli toistu­vasti lipsunut vuoden 2008 julis­tuk­ses­taan, se muutti kesken kiky-neuvot­te­lujen marras­kuussa 2015 sääntö­jään siten, että järjestö ei vastedes enää voinut solmia keski­tet­tyjä ratkai­suja. Wuokon tulkinnan mukaan 2010-luvun puoli­vä­lissä työnan­ta­jien ”pitkään padotut hajaut­ta­mis­pai­neet ryöpsäh­tivät pintaan, eikä niitä voinut enää pidätellä”.

PAIKALLINEN SOPIMINEN LÄÄKKEENÄ KAIKKIIN ONGELMIIN

Työnan­ta­jien haaveissa työeh­tojen paikal­linen sopiminen tekisi Suomen ”jäykät” työmark­kinat jousta­viksi, sallisi yrityk­sille nopean reagoinnin toimin­taym­pä­ristön muutok­siin, paran­taisi tuotta­vuutta ja työllisyyttä.

Paikal­lisen sopimisen mahdol­li­suuksia on Suomessa 1990-luvulta alkaen lisätty, mutta työnan­ta­jien näkökul­masta ay-liikkeellä on ollut asiassa liikaa sanan­sijaa, ja paikal­lista sopimista on tehty lähinnä työeh­to­so­pi­musten puitteissa. Sopimisen olisi oltava vapaampaa, ja se tulisi avata myös järjes­täy­ty­mät­tö­mille yrityksille.

Histo­rial­lisen tilai­suuden työnan­ta­jille tarjosi Sipilän hallitus, joka suunnit­teli säätä­vänsä paikal­li­sesta sopimi­sesta lailla. Epäile­mättä lakiteksti olisi noudat­tanut pitkälti työnan­ta­jien toiveita. Varmis­taak­seen sen, että mahdol­li­simman moni ammat­ti­liitto hyväk­syisi kiky-sopimuksen, hallitus kuitenkin teki myönny­tyksen: paikal­lista sopimista määri­tel­täi­siin lainsää­dännön sijaan edelleen työmark­ki­naos­a­puolten välisillä työeh­to­so­pi­muk­silla. EK:lle halli­tuksen perään­ty­minen oli pettymys, Suomen Yrittä­jille suoras­taan raivon aihe.

Elinkei­noe­lämän eri aloilla on vääjää­mättä keski­näisiä intressiristiriitoja.

Osa työnan­ta­jista piti kiky-sopimus­takin riittä­mät­tö­mänä. Sitä vastus­tet­tiin myös periaat­teel­li­sista syistä – keski­te­tyistä ratkai­suista oli viimein aika päästä eroon. EK:ssa ei-äänen kikylle antoivat Metsä­teol­li­suus ry, Palve­lua­lojen työnan­tajat Palta ja VR. Kesällä 2016 Metsä­teol­li­suus erosi EK:sta; Wuokko huomauttaa liiton jo 1970-luvulla vetäneen työnan­ta­jien joukossa jyrkkää, kompro­mis­si­vas­taista linjaa. Vuonna 2017 EK:sta lähti Autolii­ken­teen Työnan­ta­ja­liitto ALT, mutta päinvas­taisin perus­tein: ALT ei enää nähnyt sopimus­toi­minnan hylän­nyttä keskus­jär­jestöä hyödyllisenä.

Wuokko toteaa Metsä­teol­li­suuden ja ALT:n ratkai­sujen osoit­tavan, kuinka elinkei­noe­lämän eri aloilla on vääjää­mättä keski­näisiä intres­si­ris­ti­rii­toja. Metsä­teol­li­suu­dessa on näkynyt yritysten halu minimoida työvoi­ma­kus­tan­nuk­sensa, kun taas esimer­kiksi kaupan alan yritykset hyötyvät palkan­ko­ro­tuk­sista siten, että ne lisäävät kulut­ta­jien ostovoimaa.

METSÄTEOLLISUUS RADIKAALINA, TEKNOLOGIATEOLLISUUS AJAA KAKSILLA RATTAILLA

Työnan­ta­jien sisäiset erot ovat Wuokon mukaan näkyneet myös siinä, että kemian­teol­li­suu­dessa ja yksityi­sillä palve­lua­loilla työnan­ta­ja­liitot ovat olleet haluk­kaita tekemään työeh­to­so­pi­muksia, vaikka ovatkin samaan aikaan puhuneet tarpeesta lisätä paikal­lista sopimista. Sen sijaan Metsä­teol­li­suus on jatkanut jyrkkänä: syksyllä 2020 se ilmoitti, ettei enää tekisi valta­kun­nal­lisia sopimuksia, vaan sen jäseny­ri­tykset sopisivat työeh­tonsa paikallisesti.

Yrityk­sistä osa sai työeh­to­so­pi­muk­sensa raken­nettua ilman isoja riitoja, vanhan tessin pohjalle. UPM sen sijaan uskoi sanelu­po­li­tiik­kaan. Tulok­sena oli yli sadan päivän lakko, joka tuotti UPM:lle arviolta 200 miljoonan euron tappiot.

Yritys­koh­tainen sopiminen osoit­tautui paljon vähemmän houkut­te­le­vaksi kuin sen puoles­ta­pu­hujat olivat antaneet ymmärtää.

Tekno­lo­gia­teol­li­suus ry:n toiminta lukeutuu Wuokon sanoin ”työnan­ta­ja­puolen erikoi­sim­piin tasapai­no­temp­puihin yritys­koh­taisen ja liitto­tason sopimisen välillä”. Järjestö lopetti sopimusten tekemisen mutta avusti niitä jäseny­ri­tyk­siään, jotka halusivat itsel­leen yritys­koh­taisen työeh­to­so­pi­muksen. Lisäksi niille yrityk­sille, jotka halusivat yhä noudattaa valta­kun­nal­lista tessiä, perus­tet­tiin uusi järjestö nimeltä Tekno­lo­gia­teol­li­suuden työnan­tajat ry.

Yritys­koh­tainen sopiminen osoit­tautui paljon vähemmän houkut­te­le­vaksi kuin sen puoles­ta­pu­hujat olivat antaneet ymmärtää. ”Tes-järjes­töön” liittyi niin paljon yrityksiä, että 65 prosenttia tekno­lo­gia­teol­li­suuden työvoi­masta tuli työeh­to­so­pi­musten piiriin, ja tessit pysyivät yleis­si­to­vina kaikilla sopimus­aloilla paitsi tietotekniikassa.

KUNTA-ALAN ERILLISRATKAISU MUILLE TYÖNANTAJILLE SHOKKI

Wuokko kuvailee EK:n viime vuosina tavoi­tel­leen ”koordi­noitua hajaut­ta­mista” eli mallia, jossa valta sopia on periaat­teessa liitoilla, mutta keskus­jär­jestö valvoo tiukasti, että niiden sopimukset eivät tule liian kalliiksi. EK siis haluaa yhä säilyttää itsel­lään työmark­ki­na­valtaa ja saman­ai­kai­sesti lobata tavoit­tei­taan eteen­päin politiikan kautta.

Pyrkimys vienti­ve­toi­seen palkka­mal­liin on sekin seurausta työnan­ta­jien epäyh­te­näi­syy­destä. Kunta-alan Työnan­tajat KT sai muilta työnan­ta­ja­jär­jes­töiltä rajua kritiikkiä, kun se keväällä 2022 myöntyi Tehyn ja Superin lakon seurauk­sena antamaan hoita­jille ns. yleistä linjaa eli vienti­teol­li­suuden tasoa isommat palkan­ko­ro­tukset, ja muut kunta-alan palkan­saa­jatkin pääsivät korotuk­sista osalli­siksi. KT vetosi työrauhan säilyt­tä­mi­seen, mutta etenkin teolli­suuden työnan­tajat pelkä­sivät korotus­vaa­ti­musten valuvan omille toimia­loil­leen ja alkoivat entistä ponnek­kaammin vaatia vienti­ve­toista mallia.

EK:n käyttämä ”poliit­tinen tie” toi tuloksia, kun kevään 2023 eduskun­ta­vaa­lien jälkeen valtaan nousi Petteri Orpon (kok.) hallitus. Sen ohjel­maan on kirjattu vienti­ve­toisen mallin lisäksi monta muuta EK:n pitkä­ai­kaista tavoi­tetta, kuten lakko-oikeuden rajoit­ta­minen, irtisa­no­misen helpot­ta­minen sekä työttö­myys­turvan leikkaukset.

HAJAUTTAAKO EK ITSENSÄ HAJALLE?

Työnan­ta­jien ihanneyh­teis­kun­taan on vielä matkaa. Mutta jos kaikki työehdot todella sovit­tai­siin paikal­li­sella tasolla, yritykset voisivat alkaa kysellä, miksi ne maksavat liitoille jäsen­mak­suja. Wuokko arvioi, että EK saattaisi tehdä itses­tään tarpeet­toman eli ”hajauttaa itsensä hajalle”, joko tarkoi­tuk­sella tai nykyisen linjansa sivutuotteena.

Viime vuosi­kym­me­ninä politiikan virtaukset ovat olleet työnan­ta­jille niin suotuisat, että EK on uskal­tanut antaa valtaansa pois ja luottanut poliit­ti­seen vaikut­ta­mis­työhön. Mutta entä jos virta kääntyy, ja poliit­tiset päätökset ovatkin työnan­ta­jille epämie­luisia, tai niitä ei saada tehtyä? Turvau­dut­tiinhan kolmi­kan­ta­so­pi­mi­seen taas kerran vuonna 2020 korona­pan­de­mian iskettyä: yritysten tilausten ehdyttyä sovit­tiin lomau­tusten helpot­ta­mi­sesta, ja ay-liike sai vasta­pai­noksi paran­nuksia työttömyysturvaan.

Wuokko muistuttaa, että Suomessa on pitkä yhteis­kun­nal­linen perinne, jonka mukaan kriisiai­kojen yli pyritään tekemällä laaja-alaisia kompro­mis­seja. Siksi hän pitää huoles­tut­ta­vana tulevai­suus­kuvaa, jossa työnan­ta­jilla ei enää olisi kollek­tii­vista ääntä. ”Perin­teinen ratkaisu aitojen tai oletet­tujen uhkaku­vien edessä on ollut turvan hakeminen neuvot­te­luista ja kompro­mis­seista, mutta onko Etelä­ran­nalla enää rahkeita tai kanttia palata niihin, vaikka tilanne sitä vaatisi?” raportin johto­pää­tök­sissä kysytään.

Lue raportti: Missä mennään, Etelä­ranta? Työnan­ta­ja­puolen toiminta ja tavoit­teet työmark­ki­noiden murrok­sessa (linkki aukeaa uudessa välilehdessä)