Annika Kangas: Metsäkeskustelu nousee poteroistaan vain faktatiedolla

ANNIKA KANGAS

Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori, jonka asiantuntemusalueet ovat metsän arviointi, metsien inventointi, metsävarat, tiedon arvo ja metsäsuunnittelu. Kangas on lähes koko työuransa keskittynyt tietoon ja tiedonkeruuseen metsistä. Puut ja puumäärät ovat vain pieni osa tietoa, jota metsistä kerätään. Laaja-alaisella tiedolla on suuri merkitys, jotta pystyttäisiin tekemään oikeansuuntaisia päätöksiä metsistä ja niiden käytöstä.

Kuinka metsiä tulisi käyttää? Kuinka paljon puuta pitäisi hakata ja kuinka paljon metsiä pitäisi suojella? Suomessa keskustelu metsistä ja niiden käytöstä jakautuu helposti eri leireihin. Niillä mielipiteitä on vain kaksi: puolesta ja vastaan.

Lähes 40 vuotta metsiä tutkinut Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimusprofessori Annika Kangas sanoo Suomen metsäkeskustelun juupas eipäs -taiston jatkuneen jo vuosikymmeniä.

– Olen aloittanut opinnot vuonna 1984. Jo ennen kuin aloitin opiskelijana, keskustelussa oli olemassa juopa. Se on vain pahentunut. Koko ajan vain kaivaudutaan syvempiin poteroihin, Kangas tuhahtaa.

Hän ottaa esimerkin käydystä keskustelusta metsän jatkuvasta kasvatuksesta. Siinä metsässä pyritään kasvattamaan monen kokoisia ja eri ikäisiä puita. Toisille jatkuva kasvatus on taikakeino, joka poistaa kaikki ongelmat. Toiset taas näkevät jatkuvassa kasvatuksessa vain huonoja puolia.

Kankaan mielestä keskustelun asetelmia on vaikea kääntää. Negatiivisuus herättää enemmän huomiota ja siksi siitä halutaan pitää kiinni. Kangas kuitenkin toivoisi, että keskustelua käytäisiin enemmän faktapohjalta.

– Jos kaikki keskustelijat noudattaisivat tätä ohjetta, meillä olisi kaikilla paljon helpompaa. Pyrittäisiin neutraalisti kertomaan faktat. Esimerkiksi monimuotoisuudesta kerrottaisiin, mitkä asiat ovat hyvin ja mitä huonosti ja jätetään sormen heristely ja toisten tuomitseminen vähemmälle.

SÄÄSTYVÄTKÖ HIILINIELUT HAKKUURAJOITUKSILLA?

Viime vuonna suomalainen metsänkäyttökeskustelu sai uusia kierroksia hiilinieluista. Luken ja Tilastokeskuksen kasvihuonekaasuinventoinneissa selvisi, että vuonna 2021 Suomen maankäyttösektori eli maa- ja metsätalousalueet olivat ensimmäistä kertaa kääntyneet hiiltä sitovista nieluista hiilen päästölähteiksi. Tästä roihahtivat vaatimukset metsän hakkuiden rajoittamiseksi.

Asioilla on sekä hyviä että huonoja puolia ja meidän on otettava molemmat huomioon.

Kankaan mielestä hakkuiden rajausvaatimukset ovat turhia. Hiilinielukeskustelussa helposti unohtuu, että nielut joka tapauksessa sahaavat ylös ja alas eri vuosina. On myös vääjäämätön tosiasia, että metsiemme nielut ovat pienentymässä koko Euroopassa, ei vain Suomessa.

Suomessa tilanne oli pitkään hyvä, sillä sotien jälkeen metsiä uudistettiin paljon. Nuoret metsät kasvoivat hyvin ja hiilivarastoja saatiin kasvatettua myös metsänhoitotoimia kehittämällä. Nyt puustomme on lähestymässä ikää, joka ei enää toimi hiilivaraston kasvattajana.

– Asioilla on sekä hyviä että huonoja puolia ja meidän on otettava molemmat huomioon. Jos esimerkiksi lisäämme nykytasosta hakkuita, tarkoittaa se työpaikkoja, rahaa, verotuloja ja ehkä parempia palveluita Suomeen. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita ihmisille. Me emme kerta kaikkiaan pärjää ilman hakkuita, Kangas sanoo.

– Toinen puoli taas on se, että kun me hakkaamme ja teemme avohakkuita, vanhojen metsien lajit uhanalaistuvat. Juttu on se, että pitää löytää tasapaino.

Kangas ei pidä järkevänä ehdotuksia, että hiilinielujen suojelemiseksi metsänomistajille maksettaisiin rahaa metsiensä hakkaamatta jättämisestä.

– Olisihan se toki metsänomistajan kannalta parempi, jos maksetaan hakkaamatta jättämisestä sen sijaan, että vain käskettäisiin olla hakkaamatta. Mutta olisin kuitenkin taipuvainen olemaan sitä mieltä, että rahoille olisi viisaampiakin käyttökohteita, Kangas pohtii.

– Itse laittaisin nekin rahat mieluummin siihen, että kehitettäisiin teknisiä nieluja. Jos Suomessa pystytään kehittämään tekniikkaa, jolla hiilidioksidi saadaan talteen suoraan tehtaan piipusta, voisimme myydä tekniikkaa ympäri maailman ja sitä kautta saisimme rahaa ja työtä ihmisille.

TOIMET METSISSÄ LÄHTEVÄT AINA IHMISEN TARPEESTA

Kankaan mukaan metsien käytössä tai käyttämättä jättämisessä on kyse jatkuvasta valinnasta. Valitettavasti ei ole olemassa sellaisia toimintavaihtoehtoja, jotka olisivat kaikkien seuraamusten valossa vain hyviä. Jokainen metsänomistaja joutuu löytämään oman tasapainonsa rahantarpeensa ja suojelun väliltä.

Metsä pärjää ihan ilman ihmistä, mutta ihminen ei pärjää ilman metsää.

– Aina kun teemme metsissämme jotain tai jätämme tekemättä, toteutamme jotain ihmisen tarpeita. Jos haluamme säästää jotain lajeja, emme tee toimenpiteitä. Jos haluamme rahaa, teemme toimenpiteitä. Jos haluamme jotain kaunista, teemme taas toisia toimenpiteitä. Aina taustalla on joku asia, jota ihmiset tarvitsevat. Metsä ei tarvitse yhtään mitään. Se pärjää ihan ilman ihmistä, mutta ihminen on se, joka ei pärjää ilman metsää.

Käydystä metsäkeskustelusta ihmisille syntyy helposti luulo, että Suomen metsissä tilanne on vain huonosti. Näin ei kuitenkaan ole, eikä suomalaisten tarvitse olla huolissaan.

– Jos noudattaa hyvän metsänhoidon ohjeita, se on hiilinielujen näkökulmasta järkevää toimintaa. Sillä lailla pystymme pitämään pitkäjänteisesti hiilinieluista huolta. Kun tehdään luonnonhoitotoimia, vaikka niitä säästöpuita, siitä se monimuotoisuus pikkuhiljaa paranee, Kangas neuvoo.

– Jos metsässä on muuta puusukupolvea vanhempia puita, ne kannattaa sinne jättää. Niitä kannattaa vaalia ja varsinkin jos ne ovat lehtipuita. Mutta mitään sen ihmeellisempää ei tarvita. Pikkaisen jos kääntäisimme käytöstämme enemmän luonnonhoidolliseen suuntaan. Sillä se laiva kääntyy.