Matti Roitto: Historian tunteminen on voimavara

Menneisyys on syytä tuntea, jottei jäädä sen vangeiksi. Filosofi George Santayana totesi jo vuonna 1905: ”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”

”Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa.” Vanhan sanonnan perusteella historian tutkijoita ja harrastajia voisi helposti luulla puusilmäisiksi. Historioitsijoiden parissa on pilke silmäkulmassa pohdittu, pitäisikö tikkusilmäisyys saada jopa ammattitautiluokitukseen. Menneisyyden tunteminen ja ymmärtäminen on tärkeää, sillä historiatietoisuus on voimavara. Kyse ei ole vain nostalgisoinnista, menneen kaipuusta.

Usein kuulee sanottavan, että sekä ammattiyhdistysliikkeellä että työväenliikkeellä on takanaan kunniakas menneisyys. Tämä on kiistatta totta. Saavutukset ovat olleet merkittäviä. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että työväenliike ja ammattiyhdistysliike ovat olleet omalla merkittävällä panoksellaan rakentamassa aiempaa parempia ja turvallisempia työoloja. Tämän lisäksi on oltu rakentamassa ja edistämässä suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, demokratiaa ja moniäänistä poliittista kulttuuria. Ei tietenkään yksin, vaan yhdessä sopien ja neuvotellen – tarvittaessa myös taistellen.

Nykyisen poikkeuksellisen ulkoisen paineen alla olisi helppoa, lohdullista ja houkuttelevaa muistella menneitä kunnian päiviä ja saavutuksia. Se olisi kuitenkin nostalgisoimista ja sisään päin käpristymistä. Menneisyyden tuntemus ja ymmärtäminen ovat kuitenkin tärkeitä voimavaroja myös tulevaisuuden kannalta. Professori John Toshin mukaan historiatietoisuus antaa erinomaiset valmiudet kriittiselle ajattelulle. Se on tärkeimpiä kansalaistaitoja, joita tarvitaan modernissa maailmassa toimimiseen ja omista oikeuksista huolen pitämiseen.

Parhaatkin saavutukset voivat jäädä väliaikaisiksi, ellei työ niiden ylläpitämiseksi jatku.

Tieto ja kyky puntaroida auttavat siinä, että purematta ei niellä kaikkea tarjolla olevaa. Historiatietoisuus auttaa ymmärtämään ja muistuttaa jatkuvasti meitä siitä, että parhaat saavutukset ovat kovan työn takana. Ja ne parhaatkin saavutukset voivat jäädä väliaikaisiksi, ellei työ niiden ylläpitämiseksi jatku. Ja miksi jatkuisi, jos kaiken luullaan tulleen kuin Manulle illallinen?

Vuosia sitten kerroin pienille koululaisille työstäni historian tutkijana. Koululaiset kysyivät, eikö olisi helpompaa, jos käytössä olisi aikakone? Silloin voisi vain matkustaa ajassa taaksepäin ja nähdä, miten asiat olivat. Nyt näyttää siltä, että Suomen hallitus on keksimässä aikakonetta. Hallitusohjelma vaikuttaa meille tärkeiden, paljon työtä vaatineiden asioiden osalta siltä, että aikahyppy menneeseen voi pian olla edessä. Kelloja yritetään kääntää taaksepäin ja muuttaa yhdessä rakennettua poliittista kulttuuriakin.

Me ”tikkusilmäiset” muistamme, että tällaisia yrityksiä on tehty ennenkin. Ei tosin tässä mittakaavassa. Selitykset ovat vaihdelleet, mutta tavoitteet ovat olleet samat: työehtojen heikentäminen ja työntekijöiden oikeuksien kaventaminen.

Talouskasvu on perinteisesti ollut sidoksissa luottamukselle ja osallistumiselle rakentuvaan demokratian kehitykseen, ei yksipuoliseen saneluun. On syytä muistaa, miksi ja miten on tehty töitä yhteisten asioiden edistämiseksi. Jos tiedostamme, millaista työelämä, järjestäytyminen ja edunvalvonta olivat 150, 100 tai 50 vuotta sitten, ymmärrämme, miksi työtä on jatkettava. Ymmärrämme, miksi noista ajoista puhutaan taisteluna. Tie tulevaisuuteen rakentuu myös menneisyyden ymmärtämiselle ja sen käyttämiselle voimavarana.

Kirjoittaja on Teollisuusliiton erikoistutkija.