Luonto on aina antelias

MILLA VILJAKAINEN

Koneen­val­voja
Thermo Fisher Scien­tific Oy
Joensuu

– Metsä on terapiaa. Siellä nollautuu kaikki – saa kulkea rauhassa, ajatella omia ajatuk­siaan. Mitä parhain vasta­paino työlle melui­sassa hallissa, joensuu­lainen Milla Vilja­kainen kiteyttää.

Keskey­ty­mätön kolmi­vuo­rotyö Thermo Fisher Scien­ti­ficissä koneen­val­vo­jana vaatii huolel­li­suutta ja tarkkuutta. Ruisku­va­lu­kone nakuttaa lääke­teol­li­suuden tarvik­keita. Niitä Vilja­kainen valmistaa, tarkastaa ja loppu­pakkaa  kolmi­vuo­ro­työnä. Jahka vapaa­päivät koittavat, auton keula kääntyy Juuan korpimaisemiin.

– Nuorena ei aina ollut suurinta herkkua lähteä metsään ötököiden syötiksi. Vaan sinne se oli lähdet­tävä äidin kanssa. Äiti poimi marjat ja sienet, niin oli tehnyt jo mummokin.

Nyt aikui­sena Vilja­kainen on onnel­linen saamas­taan perin­nöstä. Sienestys on harrastus, jota odottaa joka vuosi yhtä innokkaasti.

”SIENIÄ NIIN ETTÄ LIVETTÄÄ”

– No kyllä löytyi! Sieniä oli kuin tarjot­ti­mella, vaikkei metsä ollut entuu­des­taan tuttu.

Vilja­kainen viittaa tämän jutun kuvaus­ti­lan­tee­seen. Hän valikoi sopivan kuvaus­paikan silmät­tyään puustoa auton ikkunasta.

– Kanta­rel­leja oli niin että livettää, torppaa Vilja­kainen luulot lavastuksesta.

Vuosi­kym­menten kokemuk­sella sienes­täjän silmästä on tullut tarkka. Kanta­rel­li­kei­taan tunnus­mer­keiksi taitaja mainitsee sekametsän, samma­likon, heinikon ja kosteikon. Polkujen varsiakin kannattaa tarkkailla.

Vilja­kaisen sieni­ko­riin valikoituu keväisin myös korva­sieniä. Niitä hän lähtee katsas­te­le­maan touko­kuun tuntu­milla hiekka­poh­jai­silta hakkuu­alueilta. Tatteja kasvaa varmimmin kuusi­koissa ja männi­köissä. Tänä vuonna niitä on Juuasta löytynyt perin harvakseltaan.

Suola­sie­nistä Vilja­kaisen suosikki on haapa­rousku. Vuoden sato on ollut mainio. Musta­tor­vi­sieniä konka­ri­sie­nes­täjä halajaa, mutta tutuim­missa maastoissa niitä ei tunnu kasvavan. Sieni­kauden lopun herkkuja suppi­lo­vah­ve­roita puoles­taan löytyy hyvinkin.

Neuvo sienes­tä­jille kuuluu, että kerätä kannattaa vain niitä lajeja, jotka varmuu­della tunnistaa. Harkiten on laajen­tunut myös Vilja­kaisen sieni­va­li­koima. Viime vuonna kattauk­seen tuli mukaan huhtasieni.

– Huhta­sieni on hyvä maastou­tuja ja erinomainen ruoka­sieni. Se näyttää vähän korva­sie­neltä, mutta on mallil­taan hiippalakkinen.

SIEDÄTYSHOITOA

Sienes­tys­reissut ovat mitä parhainta hyöty­lii­kuntaa. Askelia tulee valta­vasti, tasapai­not­reeni vaihte­le­vissa maastoissa on vertaansa vailla.

– Tulee lihas­kun­toakin vahvis­tettua, kun retken päätteeksi ne täydet korit on kannet­tava sieltä metsästä poiskin.

Niin uskomat­toman paljon hienoja asioita ja elämyksiä kuin metsä tarjo­aa­kaan, hyttyset, mäkäräiset, hirvi­kär­päset, punkit ja kotta­raisen kokoiset paarmat koette­levat sienes­täjän kärsi­väl­li­syyttä. Pitkä­lah­keista ja hihaista ylle, vaikka kuumakin olisi. Lopun edestä hyttysmyrkkyä.

– Niitäkin tarvi­taan, vaikka siedä­tys­hoitoa on metsä­reis­suilla saanut näinkin pitkään. Tänä vuonna ostin varalta hirvi­kär­päs­takin. Kun hirvien kulku­pai­koille osuu, saa kärpäsiä nyppiä itses­tään koko ajan. Tänä vuonna harmia on ollut eritoten mäkäristä, jotka tuppaavat silmiin. Pitää ehkä hommata suojalasit.

KURKISTUS PUUN TAKAA

Milla Vilja­kainen tuntee lähimet­sänsä. Yhden kerran jo vuosi­kym­meniä sitten hän kertoo eksyneensä, kun pimeys verotti suunta­vaistoa. Pohjan­pys­ty­korva Allu ja äiti löysivät eksyneen läheltä mökkiä.

Napsun verran jännit­tä­vämpi oli tilanne, kun Vilja­kainen yhtenä illan­suuna päätti lähteä tarkis­ta­maan läheisen hakkuu­au­kean korva­sie­ni­ti­lan­netta. Reitti oli kivik­koinen, joka askelta piti katsoa.

– Sitten asiak­seen ryhdyin katso­maan maisemia. Siellä edessä se aukkokin jo häämötti. Mitä muuta näkyi… kaarre, puita, tumma hahmo… Siis tumma hahmo! Karhu se sieltä kurkki puun takaa, yhtä hölmönä kuin minä sitä. Poikasia ei näkynyt, arvelin, että jos vielä känny­källä kuvan otan. Vaan sitten lähti karhu laukalle. Otin minäkin sukkelat jalat alle.