Hyvinä vuosina metsä antaa ahkeralle myös lisätienestejä. Milla Viljakaiselle on kertynyt vakituisia asiakkaita, jotka jättävät sienitilauksensa jo sesongin alussa.

Luonto on aina antelias

21.9.2023

TEKSTI SIRKKA-LIISA AALTONEN
KUVAT JARNO ARTIKA

Milla Vilja­kai­selle jokai­nen vuosi on hyvä sieni­vuosi, olipa saalis iso tai pieni. Kuluva vuosi on ollut erityi­sen hyvä, niin mahta­via ovat varsin­kin kanta­rel­li­saa­lit olleet. Vilja­kai­sen sieni­kei­das sijait­see Juuassa. Sen tarkem­pia sijain­ti­koor­di­naat­teja himo­sie­nes­tä­jältä on turha udella.

MILLA VILJAKAINEN

Koneen­val­voja
Thermo Fisher Scien­ti­fic Oy
Joen­suu

– Metsä on tera­piaa. Siellä nollau­tuu kaikki – saa kulkea rauhassa, ajatella omia ajatuk­si­aan. Mitä parhain vasta­paino työlle melui­sassa hallissa, joen­suu­lai­nen Milla Vilja­kai­nen kiteyttää.

Keskey­ty­mä­tön kolmi­vuo­ro­työ Thermo Fisher Scien­ti­ficissä koneen­val­vo­jana vaatii huolel­li­suutta ja tark­kuutta. Ruis­ku­va­lu­kone nakut­taa lääke­teol­li­suu­den tarvik­keita. Niitä Vilja­kai­nen valmis­taa, tarkas­taa ja loppu­pak­kaa  kolmi­vuo­ro­työnä. Jahka vapaa­päi­vät koit­ta­vat, auton keula kään­tyy Juuan korpimaisemiin.

– Nuorena ei aina ollut suurinta herk­kua lähteä metsään ötököi­den syötiksi. Vaan sinne se oli lähdet­tävä äidin kanssa. Äiti poimi marjat ja sienet, niin oli tehnyt jo mummokin.

Nyt aikui­sena Vilja­kai­nen on onnel­li­nen saamas­taan perin­nöstä. Sienes­tys on harras­tus, jota odot­taa joka vuosi yhtä innokkaasti.

”SIENIÄ NIIN ETTÄ LIVETTÄÄ”

– No kyllä löytyi! Sieniä oli kuin tarjot­ti­mella, vaik­kei metsä ollut entuu­des­taan tuttu.

Vilja­kai­nen viit­taa tämän jutun kuvaus­ti­lan­tee­seen. Hän vali­koi sopi­van kuvaus­pai­kan silmät­ty­ään puus­toa auton ikkunasta.

– Kanta­rel­leja oli niin että livet­tää, torp­paa Vilja­kai­nen luulot lavastuksesta.

Vuosi­kym­men­ten koke­muk­sella sienes­tä­jän silmästä on tullut tarkka. Kanta­rel­li­kei­taan tunnus­mer­keiksi taitaja mainit­see seka­met­sän, samma­li­kon, heini­kon ja kostei­kon. Polku­jen varsia­kin kannat­taa tarkkailla.

Vilja­kai­sen sieni­ko­riin vali­koi­tuu keväi­sin myös korva­sie­niä. Niitä hän lähtee katsas­te­le­maan touko­kuun tuntu­milla hiek­ka­poh­jai­silta hakkuu­alueilta. Tatteja kasvaa varmim­min kuusi­koissa ja männi­köissä. Tänä vuonna niitä on Juuasta löyty­nyt perin harvakseltaan.

Suola­sie­nistä Vilja­kai­sen suosikki on haapa­rousku. Vuoden sato on ollut mainio. Musta­tor­vi­sie­niä konka­ri­sie­nes­täjä hala­jaa, mutta tutuim­missa maas­toissa niitä ei tunnu kasva­van. Sieni­kau­den lopun herk­kuja suppi­lo­vah­ve­roita puoles­taan löytyy hyvinkin.

Neuvo sienes­tä­jille kuuluu, että kerätä kannat­taa vain niitä lajeja, jotka varmuu­della tunnis­taa. Harki­ten on laajen­tu­nut myös Vilja­kai­sen sieni­va­li­koima. Viime vuonna kattauk­seen tuli mukaan huhtasieni.

– Huhta­sieni on hyvä maas­tou­tuja ja erin­omai­nen ruoka­sieni. Se näyt­tää vähän korva­sie­neltä, mutta on mallil­taan hiippalakkinen.

SIEDÄTYSHOITOA

Sienes­tys­reis­sut ovat mitä parhainta hyöty­lii­kun­taa. Aske­lia tulee valta­vasti, tasa­pai­not­reeni vaih­te­le­vissa maas­toissa on vertaansa vailla.

– Tulee lihas­kun­toa­kin vahvis­tet­tua, kun retken päät­teeksi ne täydet korit on kannet­tava sieltä metsästä poiskin.

Niin usko­mat­to­man paljon hienoja asioita ja elämyk­siä kuin metsä tarjo­aa­kaan, hytty­set, mäkä­räi­set, hirvi­kär­pä­set, punkit ja kotta­rai­sen kokoi­set paar­mat koet­te­le­vat sienes­tä­jän kärsi­väl­li­syyttä. Pitkä­lah­keista ja hihaista ylle, vaikka kuuma­kin olisi. Lopun edestä hyttysmyrkkyä.

– Niitä­kin tarvi­taan, vaikka siedä­tys­hoi­toa on metsä­reis­suilla saanut näin­kin pitkään. Tänä vuonna ostin varalta hirvi­kär­päs­ta­kin. Kun hirvien kulku­pai­koille osuu, saa kärpä­siä nyppiä itses­tään koko ajan. Tänä vuonna harmia on ollut erito­ten mäkä­ristä, jotka tuppaa­vat silmiin. Pitää ehkä hommata suojalasit.

KURKISTUS PUUN TAKAA

Milla Vilja­kai­nen tuntee lähi­met­sänsä. Yhden kerran jo vuosi­kym­me­niä sitten hän kertoo eksy­neensä, kun pimeys verotti suun­ta­vais­toa. Pohjan­pys­ty­korva Allu ja äiti löysi­vät eksy­neen läheltä mökkiä.

Napsun verran jännit­tä­vämpi oli tilanne, kun Vilja­kai­nen yhtenä illan­suuna päätti lähteä tarkis­ta­maan lähei­sen hakkuu­au­kean korva­sie­ni­ti­lan­netta. Reitti oli kivik­koi­nen, joka askelta piti katsoa.

– Sitten asiak­seen ryhdyin katso­maan maise­mia. Siellä edessä se aukko­kin jo häämötti. Mitä muuta näkyi… kaarre, puita, tumma hahmo… Siis tumma hahmo! Karhu se sieltä kurkki puun takaa, yhtä hölmönä kuin minä sitä. Poika­sia ei näky­nyt, arve­lin, että jos vielä känny­källä kuvan otan. Vaan sitten lähti karhu laukalle. Otin minä­kin sukke­lat jalat alle.