Tehtä­vänä taklata tonttiin

SATU LAMPELA

Ostaja/​Asiakaspalvelija
Kat-Metal Oy
Vähäkyrö, Vaasa

Kun soikea pallo irtoaa maasta, alkaa armoton vilinä. Linjaan asettu­neet puolus­tajat yrittävät juosta vasta­jouk­kueen läpi tönimällä pelaajat tieltään.

Muualla kentällä pelaajat juoksevat ja etsivät vapaita paikkoja. Lopulta peli yleensä päättyy jossain päin kenttää kovaan taklaukseen.

Kaikki on yleensä ohi muuta­massa sekunnissa.

– Eihän tästä pelistä tajua mitään, jos ensim­mäistä kertaa tätä näkee, Satu Lampela myöntää.

Lampe­lalle amerik­ka­lainen jalka­pallo on avautunut siinä määrin, että häntä voisi kuvailla lajin intohi­moi­seksi harras­ta­jaksi. Lampela perää kolmatta kauttaan Wasa Royalsissa.

Lampelan tehtä­vänä on taklata mahdol­li­simman kovaa

– Parasta lajissa on kontakti. Se möhinä. Mikään ei ole parempaa kuin taklata toinen tonttiin.

PUOLUSTUSHOMMISSA

Lampela pelaa heti puolus­tus­linjan takana linebac­ke­rina eli puolus­tuksen tukimie­henä. Tärkeim­pänä tehtä­vä­nään Lampe­lalla on estää pallon kanssa juoksevaa hyökkääjää etene­mästä, jos tämä pääsee puolus­tus­linjan läpi tai ohitse.

Lampelan tehtä­vänä on siis taklata mahdol­li­simman kovaa, jotta toinen varmasti pysähtyy.

Sitä kovan kontaktin kokemusta Lampela on lähte­nytkin hakemaan. Kun Lampela kolmisen vuotta sitten lähti kokei­le­maan lajia, hän tiesi pelipaik­kansa jo etukäteen.

– Tällä pelipai­kalla tulee eniten runtua.

KONTAKTI KIEHTONUT AINA

Lampela kertoo, että hän on aina pitänyt kontak­ti­la­jeista. Hän harrasti 15 vuotta nyrkkeilyä.

– Siinä alkoi ikä tulla vastaan. Nuoremmat alkoivat olla liian nopeita.

Sen jälkeen Lampela harrasti rugbya kolme vuotta. Harras­ta­jien määrä vain oli Vaasassa aika pieni.

Siksi Lampela halusi lähteä kokei­le­maan amerik­ka­laista jalka­palloa, kun huomasi, että Wasa Royals järjesti tilai­suuden lajista kiinnos­tu­neille naisille.

Paikalle tuli 50 naista, joista valtaosa pelaa edelleen. I‑divisioonassa pelaavan joukkueen tavoite on nousta ensi kauden jälkeen korkeim­paan sarjaan.

LAJI SOPII KAIKILLE

Vaikka Lampelaa kiehtoo lajissa kontakti, hän muistuttaa, että laji sopii kaiken­ko­koi­sille ja kaikenikäisille.

– Meidän joukku­ees­samme esimer­kiksi nuorin on 15-vuotias ja vanhin 46-vuotias.

Laji sopii monen­lai­sille tyypeille, koska eri pelipai­koilla tarvi­taan erilaisia taitoja ja ominai­suuksia. Hyökkäys- tai puolus­tus­lin­jassa on hyötyä isosta koosta ja vahvoista lihaksista.

Sen runttaa­misen lisäksi tässä lajissa saa käyttää aivoja.

Palloa syvällä vastus­tajan päässä kiinniot­tavan pelaajan kannattaa olla nopea pelaaja, joka osaa hypätä korkealle ja ottaa palloa kiinni.

Tarkoista rooli­tuk­sista kentällä kertoo hyvin pelaa­jien suhde palloon. Suurin osa pelaa­jista ei nimit­täin harjoit­tele pallon kiinniot­ta­mista lainkaan.

– Ei sitä kaikkien kannata harjoi­tella. Esimer­kiksi minä en yleensä pelin aikana koske palloon kertaa­kaan, Lampela sanoo.

KYSEESSÄ TAKTIIKKALAJI

Jenkki­futis on rajusta luonteesta huoli­matta ennen kaikkea taktiik­ka­laji. Joukkueilla on erilaisia peliku­vioita satoja. Yhdessä ottelus­sakin niitä käyte­tään kymmeniä.

– Sen runttaa­misen lisäksi tässä lajissa saa käyttää aivoja.

Hyökkäys­vuo­rossa olevan joukkueen ensim­mäinen valinta on yleensä, että yrittääkö pelin­ra­ken­taja heittää palloa jollekin kauem­pana olevalle pelaa­jalle, vai yrittä­vätkö pelaajat juosta linjasta läpi.

Puolus­tuksen tehtä­vänä on yrittää havaita mahdol­li­simman nopeasti millaista kuviota vasta­puoli yrittää ja estää hyökkäys.

– On kiva päästä yllät­tä­mään hyökkäys ja pilata heidän pelinsä.

Lampela kertoo, että tukimie­henä hänellä on iso rooli vastus­tajan kuvion havaitsemisessa.

– Yleensä me linebac­kerit huudamme, että nyt tulee juoksu­peli tai tulee heitto. Ei siitä linjasta näe, mitä siellä tapahtuu.

Tukimiehen hyviin ominai­suuk­siin onkin luettava myös kantava ääni. Kypärät on topattu niin hyvin, että pelaajat eivät kuule normaalia puheääntä edes vierestä puhuttuna.

VAATII PALJON

Jenkki­futis vaatii paljon pelaa­jien fysii­kalta. Ensim­mäinen haaste tulee pelin kestosta.

Vaikka aktii­vinen peliaika on vain tunnin, kestävät pelita­pah­tumat yleensä noin kolme tuntia.

– Sen ajan olemme kentällä, oli sitten helle tai kaatosade.

Toinen haaste fysii­kalle ovat kaikki ne iskut, joita lajissa täytyy ottaa vastaan.

– Kyllä paikat ovat hellät ja kipeät pelin jälkeen. Seuraavan viikon treeneis­säkin lihakset ovat vielä väsyneet.

Kauden ulkopuo­lella Lampelan joukkue harjoit­telee neljä kertaa viikossa. Puolet on lajit­ree­nejä ja puolet lihasharjoitteita.

Näiden lisäksi Lampe­lalla on oma henki­lö­koh­tainen kunto­val­men­taja, jonka suunnit­te­lemaa harjoi­tus­oh­jelmaa Lampela toteuttaa.

– Pidän minä yhden lepopäivän viikossa.

Kovalla harjoit­te­lulla Lampela haluaa varmistaa sen, että hän pystyy autta­maan joukkuet­taan. Lampela kertoo, että pelikauden aikana huonossa kunnossa olevat lihakset kipey­tyvät helpommin ja tulee herkemmin loukkaantumisia.

Ja auttaahan treenaa­minen myös siihen, että hän voi jatkaa lajin parissa niin kauan kuin paikat vain kestävät.