Tehtä­vänä taklata tonttiin

SATU LAMPELA

Ostaja/​Asiakaspalvelija
Kat-Metal Oy
Vähä­kyrö, Vaasa

Kun soikea pallo irtoaa maasta, alkaa armo­ton vilinä. Linjaan aset­tu­neet puolus­ta­jat yrit­tä­vät juosta vasta­jouk­ku­een läpi töni­mällä pelaa­jat tieltään.

Muualla kentällä pelaa­jat juok­se­vat ja etsi­vät vapaita paik­koja. Lopulta peli yleensä päät­tyy jossain päin kent­tää kovaan taklaukseen.

Kaikki on yleensä ohi muuta­massa sekunnissa.

– Eihän tästä pelistä tajua mitään, jos ensim­mäistä kertaa tätä näkee, Satu Lampela myöntää.

Lampe­lalle amerik­ka­lai­nen jalka­pallo on avau­tu­nut siinä määrin, että häntä voisi kuvailla lajin into­hi­moi­seksi harras­ta­jaksi. Lampela perää kolmatta kaut­taan Wasa Royalsissa.

Lampe­lan tehtä­vänä on taklata mahdol­li­sim­man kovaa

– Parasta lajissa on kontakti. Se möhinä. Mikään ei ole parem­paa kuin taklata toinen tonttiin.

PUOLUSTUSHOMMISSA

Lampela pelaa heti puolus­tus­lin­jan takana line­bac­ke­rina eli puolus­tuk­sen tuki­mie­henä. Tärkeim­pänä tehtä­vä­nään Lampe­lalla on estää pallon kanssa juok­se­vaa hyök­kää­jää etene­mästä, jos tämä pääsee puolus­tus­lin­jan läpi tai ohitse.

Lampe­lan tehtä­vänä on siis taklata mahdol­li­sim­man kovaa, jotta toinen varmasti pysähtyy.

Sitä kovan kontak­tin koke­musta Lampela on lähte­nyt­kin hake­maan. Kun Lampela kolmi­sen vuotta sitten lähti kokei­le­maan lajia, hän tiesi peli­paik­kansa jo etukäteen.

– Tällä peli­pai­kalla tulee eniten runtua.

KONTAKTI KIEHTONUT AINA

Lampela kertoo, että hän on aina pitä­nyt kontak­ti­la­jeista. Hän harrasti 15 vuotta nyrkkeilyä.

– Siinä alkoi ikä tulla vastaan. Nuorem­mat alkoi­vat olla liian nopeita.

Sen jälkeen Lampela harrasti rugbya kolme vuotta. Harras­ta­jien määrä vain oli Vaasassa aika pieni.

Siksi Lampela halusi lähteä kokei­le­maan amerik­ka­laista jalka­pal­loa, kun huomasi, että Wasa Royals järjesti tilai­suu­den lajista kiin­nos­tu­neille naisille.

Paikalle tuli 50 naista, joista valtaosa pelaa edel­leen. I‑divisioonassa pelaa­van jouk­ku­een tavoite on nousta ensi kauden jälkeen korkeim­paan sarjaan.

LAJI SOPII KAIKILLE

Vaikka Lampe­laa kieh­too lajissa kontakti, hän muis­tut­taa, että laji sopii kaiken­ko­koi­sille ja kaikenikäisille.

– Meidän jouk­ku­ees­samme esimer­kiksi nuorin on 15-vuotias ja vanhin 46-vuotias.

Laji sopii monen­lai­sille tyypeille, koska eri peli­pai­koilla tarvi­taan erilai­sia taitoja ja ominai­suuk­sia. Hyök­käys- tai puolus­tus­lin­jassa on hyötyä isosta koosta ja vahvoista lihaksista.

Sen runt­taa­mi­sen lisäksi tässä lajissa saa käyt­tää aivoja.

Palloa syvällä vastus­ta­jan päässä kiin­niot­ta­van pelaa­jan kannat­taa olla nopea pelaaja, joka osaa hypätä korkealle ja ottaa palloa kiinni.

Tarkoista rooli­tuk­sista kentällä kertoo hyvin pelaa­jien suhde palloon. Suurin osa pelaa­jista ei nimit­täin harjoit­tele pallon kiin­niot­ta­mista lainkaan.

– Ei sitä kaik­kien kannata harjoi­tella. Esimer­kiksi minä en yleensä pelin aikana koske palloon kertaa­kaan, Lampela sanoo.

KYSEESSÄ TAKTIIKKALAJI

Jenk­ki­fu­tis on rajusta luon­teesta huoli­matta ennen kaik­kea taktiik­ka­laji. Jouk­kueilla on erilai­sia peli­ku­vioita satoja. Yhdessä otte­lus­sa­kin niitä käyte­tään kymmeniä.

– Sen runt­taa­mi­sen lisäksi tässä lajissa saa käyt­tää aivoja.

Hyök­käys­vuo­rossa olevan jouk­ku­een ensim­mäi­nen valinta on yleensä, että yrit­tääkö pelin­ra­ken­taja heit­tää palloa jolle­kin kauem­pana olevalle pelaa­jalle, vai yrit­tä­vätkö pelaa­jat juosta linjasta läpi.

Puolus­tuk­sen tehtä­vänä on yrit­tää havaita mahdol­li­sim­man nopeasti millaista kuviota vasta­puoli yrit­tää ja estää hyökkäys.

– On kiva päästä yllät­tä­mään hyök­käys ja pilata heidän pelinsä.

Lampela kertoo, että tuki­mie­henä hänellä on iso rooli vastus­ta­jan kuvion havaitsemisessa.

– Yleensä me line­bac­ke­rit huudamme, että nyt tulee juok­su­peli tai tulee heitto. Ei siitä linjasta näe, mitä siellä tapahtuu.

Tuki­mie­hen hyviin ominai­suuk­siin onkin luet­tava myös kantava ääni. Kypä­rät on topattu niin hyvin, että pelaa­jat eivät kuule normaa­lia puhe­ääntä edes vierestä puhuttuna.

VAATII PALJON

Jenk­ki­fu­tis vaatii paljon pelaa­jien fysii­kalta. Ensim­mäi­nen haaste tulee pelin kestosta.

Vaikka aktii­vi­nen peliaika on vain tunnin, kestä­vät peli­ta­pah­tu­mat yleensä noin kolme tuntia.

– Sen ajan olemme kentällä, oli sitten helle tai kaatosade.

Toinen haaste fysii­kalle ovat kaikki ne iskut, joita lajissa täytyy ottaa vastaan.

– Kyllä paikat ovat hellät ja kipeät pelin jälkeen. Seuraa­van viikon tree­neis­sä­kin lihak­set ovat vielä väsyneet.

Kauden ulko­puo­lella Lampe­lan jouk­kue harjoit­te­lee neljä kertaa viikossa. Puolet on lajit­ree­nejä ja puolet lihasharjoitteita.

Näiden lisäksi Lampe­lalla on oma henki­lö­koh­tai­nen kunto­val­men­taja, jonka suun­nit­te­le­maa harjoi­tus­oh­jel­maa Lampela toteuttaa.

– Pidän minä yhden lepo­päi­vän viikossa.

Kovalla harjoit­te­lulla Lampela haluaa varmis­taa sen, että hän pystyy autta­maan jouk­kuet­taan. Lampela kertoo, että peli­kau­den aikana huonossa kunnossa olevat lihak­set kipey­ty­vät helpom­min ja tulee herkem­min loukkaantumisia.

Ja auttaa­han tree­naa­mi­nen myös siihen, että hän voi jatkaa lajin parissa niin kauan kuin paikat vain kestävät.