Kuin kotka konsanaan

TIMO MAUKONEN

Sahuri
Metsä Wood
Suolahti, Äänekoski

Mies harmaassa hyppypuvussaan nostaa mäkisukset olalleen ja lähtee kiipeämään kohti hyppyrimäen tornia Saarijärven Kusiaismäessä.

– Kiipeäminen on se kaikista rankin osa hyppäämistä, kertoo Äänekosken Suolahdessa asuva mäkihypyn harrastaja Timo Maukonen.

Hän kiinnostui mäkihypystä jo ennen kouluikää.

– Tiitisen hyppyrimäki näkyi kotipihaan. Iltaisin tuli kytättyä, milloin hyppääjä lähtee tornista. Sanoin jo pienenä, että minäkin hyppään tuolta vielä joskus, ja hyppäsinkin.

Tuota Suolahden Nappamäessä sijainnutta 50 metrin mäkeä ei enää ole, sillä se purettiin vuonna 2006, niin kuin moni muukin vanha, rapistunut ja vähälle käytölle jäänyt hyppyrimäki. Kaksi pientä mäkeä sen sijaan Suolahdessa on yhä paikoillaan.

– Hain kuusivuotiaana tuntumaa mäkisuksiin laskemalla kymmenen metrin mäen alastulorinnettä. Laskun jälkeen keräilin sitten varusteitani hangesta.

Mäkihyppy oli 1990-luvun alkuun asti suosittu harrastus Suolahdessa.

– Meitä junioreita oli parhaimmillaan toistakymmentä. Melkein asuimme mäellä. Hyppäsimme joka ilta ja viikonloppuisin kahdesti päivässä. Toistoja tuli todella paljon.

Maukonen oli mäkihypyn harrastaja parikymppiseksi, mutta armeijan jälkeen se jäi. Hän palasi lajin pariin kolmekymppisenä ja on sittemmin kiertänyt veteraanikisoja ulkomaita myöten.

ELÄKEIÄSSÄKIN VOI ALOITTAA

Maukonen on kavunnut torniin ja on valmiina hyppäämään. Hän lähtee liukuun puomilta, ponnistaa hyppyrillä ja leiskauttaa alastulorinteeseen 40 metrin paikkeille.

– Se oli ihan hyvä hyppy omaan tasooni nähden. Tavoitteenani on hypätä kerran viikossa, mutta se ei läheskään aina toteudu.

Tavallisesti Maukonen hyppää yhdellä reissulla 5–6 kertaa.

– Talvella, kun hissi on käytössä, voisin hypätä enemmänkin, mutta kun paras terävyys lähtee jaloista, sen jälkeen ei tapahdu juuri kehitystä.

Jotkut ovat aloittaneet lajin yli kuusikymppisinä.

Mäkihyppääjäksi voi ryhtyä myös aikuisena, Maukonen sanoo.

– Jotkut ovat aloittaneet lajin yli kuusikymppisinä. Rämäpäisyyttä pitää olla, jotta uskaltaa päästää puomista irti. Monet hyppäävät vielä yli seitsemänkymppisinäkin.

Harrastus ei edellytä huippukuntoa, ja kevyt pitää olla vain, jos kisaa tosissaan, Maukonen sanoo.

– Jos pääsee ylämäen laskuasentoon ja saa oikaistua jalkansa suoriksi, se riittää. Mitä enemmän jaloissa on ponnistusvoimaa, sitä paremmin hyppääminen onnistuu, mutta lajin aloittaminen ei jää siitä kiinni.

“MUKAVA NÄHDÄ MUITA HYPPÄÄJIÄ”

Hyppyrimäkeen ei ole asiaa ilman kaveria tai valmentajaa, Maukonen sanoo.

– Mäkimontussa on aina oltava joku katsomassa, ettei kukaan ole mennyt monttuun kävelemään tai ettei hyppääjä kaadu. Se on turvallisuustekijä.

Kovakaan tuuli ei haittaa hyppäämistä, jos tuulee sopivasta suunnasta, mutta puuskaisella tuulella Maukonen ei mielellään hyppää.

– Sateesta ei ole muuta haittaa kuin että haalari kastuu, ja lumisateella jonkun pitää koko ajan harjata ylämäen latua, hän sanoo.

Maukonen on välttynyt loukkaantumisilta eikä ole kaatunutkaan monta kertaa.

– Minulla on varmaan ollut liikaa itsesuojeluvaistoa. Pysyn pystyssä, mutta hypyt jäävät huippulukemista.

Pitkän hypyn salaisuus on tietenkin taito. Se, että osaa ja uskaltaa tehdä asiat oikein.

Maukosen toistaiseksi pisin hyppy kantoi 84 metriä. Sen hän hyppäsi Venäjän Tsaikovskissa vuonna 2013.

– Pitkän hypyn salaisuus on tietenkin taito. Se, että osaa ja uskaltaa tehdä asiat oikein.

Onnistuneen hypyn Maukonen tunnistaa pian ponnistuksen jälkeen.

– Hyppy on hyvä, kun pääsen sen päälle. Silloin minun ei tarvitse jängätä hyppyä käsilläni minnekään, vaan voin olla vapaasti ilmassa ja nauttia.

MÄESSÄ KESÄT, TALVET

Lokakuun viimeisenä perjantaina nurmi vielä vihertää Saarijärvellä, kun Maukonen hyppykavereineen tulee vuoron perään tornista alas.

– Kelien puolesta hienointa on hypätä kevättalvella, kun aurinko alkaa lämmittää. Kesällä mäen kunnostus helpottuu, kun lunta ei tarvitse tampata. Se käy työstä.

Sulan maan aikaan latua ja alastulorinnettä pitää kastella vedellä, jotta kitka vähenee. Maukonen myös huuhtelee suksensa vesiletkulla joka hypyn jälkeen, jottei ladulle mene roskia.

Saarijärven lisäksi Maukonen käy silloin tällöin hyppäämässä eri puolilla Suomea. Silloin hän maksaa muutaman kympin hissi- tai mäkimaksua. Jos kotipaikkakunnalla on mäki, ei mäkihyppy ole kallis harrastus, Maukonen sanoo.

– Paikallisesta seurasta saa aina sen verran välineitä lainaan, että pääsee kokeilemaan, ja käytettyjä välineitä saa edullisesti. Niistä ei tarvitse maksaa kuin joitakin kymppejä.

Kisa- ja harjoitusmatkat ovat sitten luku erikseen, Maukonen toteaa. Ulkomailla hän kilpaili viimeksi tammikuussa 2020 veteraanien talviolympialaisissa Itävallan Seefeldissä. Sieltä on peräisin myös hänen yllään oleva numeroliivi.

– Seefeldissä en sijoittunut mäkihypyssä mitaleille, mutta yhdistetystä tuli kolmas sija.

Maukoselle mäkihyppy tuo piristystä päivään. Hänelle se on paljon muutakin kuin vain mukava urheilulaji ulkoilmassa.

– On mukavaa nähdä muita hyppääjiä. Olen saanut mäkihypyn kautta hyviä ystäviä, ja vaikka hypyt eivät kulkisikaan, niin kyllä me aina kahvilla käydään ja jutellaan.