Lasse Laatunen: Sopimisen ja työrauhan Suomea puolustettava

Työmarkkinasopimisella on pitkä historia. Kirjapainoalalla tehtiin ensimmäinen työehtosopimus jo vuonna 1900. SAK ja työnantajien STK perustettiin vuonna 1907. Yhteiset juoksuhaudat synnyttivät kesken talvisodan SAK:n ja STK:n tammikuun kihlauksen vuonna 1940. Valtakunnallista työehtosopimusjärjestelmää alettiin kehittää tasavertaisuuden pohjalta. Tuloksia ei tarvitse hävetä.

Nyt työmarkkinat ovat murroksessa. Monet työnantajapomot ihan vakavasti uskovat ammattiyhdistysliikkeen haihtuvan tuhkana tuuleen pelkkänä ilmoitusasiana. Sen jälkeen työrauha tipahtaisi taivaasta ilmaiseksi. Näinhän se ei mene.

Maailma on muuttunut ja tarvitaan paikallista sopimista, sanotaan. Markkinat ovat kyllä muuttuneet. Suomen historia ei ole kuitenkaan muuttunut. Yhteiset taustat ja ponnistukset ovat työmarkkinajärjestelmän kivijalka. Ihminen ei ole muuttunut. Neuvottelupsykologia on sama. Turvan tarve työsuhteessa on säilynyt. Työntekijä ei ole yrityksen vihollinen, vaikka hän käyttäisi perustuslain takaamaa järjestäytymisoikeuttaan. Yhteistyön perusta on toisen osapuolen kunnioittaminen.

Monille yrittäjille ja työnantajille paikallinen sopiminen näyttää olevan sama kuin työnjohto-oikeus. Tällainen onnela on kangastus. Paikallisen sopimisen rakentaminen harhakuvien varaan on huteralla pohjalla. Jos paikalliseen sopimiseen halutaan liittää työrauha, sopijapuolena on silloin oltava työntekijöiden rekisteröity yhdistys. Tällaisia ovat ammattiosastot ja työntekijäliitot. Juuri näitä tahoja metsäteollisuus ja yrittäjät pyrkivät karkuun. Pidän itse hyvänä muun muassa teknologiateollisuudessa ja kemianteollisuudessa harjoitettua työehtosopimusten väljentämistä. Työntekijöillä on vähimmäisturva ja työnantajilla työrauha.

Vellova tilanne ei selkiydy, ellei työnantajapiireissä tehdä uudelleenarviota.

EK:n natiseminen liitoksissaan alkoi vuonna 2011. Silloisen raamisopimuksen jälkimainingeissa toimitusjohtaja Mikko Pukkinen ja työmarkkinajohtaja Jukka Ahtela saivat potkut. Keskitettyjen ratkaisujen lopettamisesta EK päätti vuonna 2015. Vuoden 2016 kilpailukykysopimus (kiky) oli EK:lle tuskallinen. Metsäteollisuus erosi EK:sta. Kiky ei ollut helppo ammattiyhdistysliikkeellekään.

Sipilän hallituksen aikana EK:n usko porvarihallitukseen oli vahva. Kolmikanta kelpasi EK:lle vain valikoidusti. Rinteen/Marinin hallitusten aikana kolmikantatoimeksiannot ovat saaneet EK:lta happaman vastaanoton. Viimeinen myrsky vesilasissa oli EK:n uloskävely STM:n tasa-arvoryhmästä marraskuussa 2020. Työnantajien uusi asemointi työmarkkinapolitiikassa on vuosien jatkumo.

Heikentämällä ammattiyhdistysliikkeen asemaa sopijapuolena heikennetään myös sen valtaa. Työnantajien oman vaikutusvallan heikentymisen uskotaan korvautuvan porvarihallituksilla. Rinteen/Marinin hallitus oli työnantajille takaisku. Olen puolueista riippumattoman työmarkkinajärjestelmän kannattaja. Jokaisella saa olla oma poliittinen vakaumuksensa, mutta työmarkkinapolitiikalla ja politiikalla on eri tehtävät.

Työmarkkinajärjestöillä on paljon yhteistä varjeltavaa, esimerkiksi työeläkejärjestelmä. Sen rahoittaminen vaatii hyvän työllisyyden. Työllisyyttä tukemaan on saatava joustavat työehtosopimukset ja pitävä työrauha. Työntekijöillä on oltava kohtuullinen vähimmäisturva. Työmarkkinapolitiikan paras väline kiristyvässä kilpailussa on paikallista sopimista mahdollistava valtakunnallinen sopimusjärjestelmä.

Ammattiyhdistysliike ei ole toistaiseksi provosoitunut työnantajien irtiotoista. Vellova tilanne ei selkiydy, ellei työnantajapiireissä tehdä uudelleenarviota. Nykypolitiikka ei hyödytä ketään, kaikkein vähiten työnantajia itseään. Metsäteollisuus ja SY tuskin kantojaan muuttavat, mutta muiden suhteen on vielä toivoa.

LASSE LAATUNEN
Kirjoittaja on työskennellyt muun muassa Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n työmarkkinajohtajana ja lakiasiainjohtajana ja edustanut työnantajia kolmikantaneuvotteluissa neljällä vuosikymmenellä.