Mikko Hakka­rainen: Suutarin lapselle kengät eli toimit­sijan luotta­muk­sel­linen kalibrointi

En ole ydinosaamis- tai syväte­rä­vyy­sa­lu­eel­lani, kun luotta­mus­mie­s­asioista puhutaan. En ole toki luotta­mus­mies­kään, mutta tämä ei riitä selityk­seksi: ammat­ti­liiton jokaisen palkol­lisen on hyvä näistä asioista jotain tietää. Ja jotain sinänsä tiedänkin, 19 vuotta töitä ammat­tiyh­dis­tys­liik­keessä on yleis­si­vis­tänyt monella tavalla.

Aihepiiri ei kuiten­kaan ole ikinä kuulunut varsi­nai­seen työnku­vaani, ja siksi ymmär­ryk­seni siitä on ohuehko. Nykykie­li­sesti ilmais­tuna tilanne huutaa toimit­sijan päivit­tä­mistä, vuosi­huoltoa ja kalibrointia tai muuten olotila on kuin sillä kuului­salla suutarin lapsella, joka kengittä kylillä rämpii.

Kurssille siis! Ja minnekäs muualle kuin Näsijärven rannalle Murik­kaan, tuohon liiton kruunun­ja­lo­ki­veen, johon on kymme­nienkin kertojen jälkeen aina yhtä sykäh­dyt­tävää päätyä. Viisi­päi­väisiä luotta­mus­miesten perus­kurs­seja järjes­te­tään monta kertaa vuodessa, minulle löytyy tilaa syyskuun loppu­puolen sessiosta.

Viiden­toista kurssi­ka­verin kokoon­panon voidaan sanoa olevan kiitet­tävän edustava: luontai­sista syistä suurin osa tekno­lo­gia­sek­to­rilta, mutta mukana myös autoalan ja mekaa­nisen metsä­teol­li­suuden edustajia sekä liitto­rajat ylittä­vänä bonuk­sena kaksi elintar­vi­ke­työ­läistä ja yksi paperiliittolainen.

Eri puolilta Suomea, nuoria ja ”vanhoja”, miehiä ja naisia, pitkiä ja pätkiä, oletet­tuja tai oletta­mat­tomia. Kaiken kaikkiaan monipuo­linen paketti, kuten itse kurssikin.

Joukon dynamiikka on turva­vä­leinkin saman­lainen kuin missä tahansa ihmis­ryh­mässä. Illalla Mutte­rissa on toisen­lainen meininki, mutta alussa on pidät­ty­väi­sempää ja hiljai­sempaa, kun ei vielä tunneta: ensin on aina hyvä vähän katsella, että keitäs ne vierus­ka­verit ovat. Esittäy­ty­mis­kierros hiukan itseäni jännittää, koska siinä paljastuu, että olen liitossa töissä, enkä ollen­kaan luottamusmies.

Minua ei kuiten­kaan naureta pihalle tai kiusata välitun­neilla, mistä lausun lämpimät kiitok­seni. Mukava päästä osaksi porukkaa.

Opetus­oh­jel­massa on sen verran tavaraa, että tässä ei ole tilaa luetella kaikkea. Siinä pureu­du­taan luotta­mus­miehen perus­teh­tä­viin, velvol­li­suuk­siin, oikeuk­siin sekä mahdol­li­suuk­siin. Läpi käydään työlain­sää­dännön pykäliä, työaika-asioita, vuosi­lo­ma­ky­sy­myksiä, työeh­to­so­pi­musten tulkintaa, järjes­täy­ty­misen alati kasvavaa merki­tystä ja niin edelleen.

Kurssin aikana päästään myös puimaan osallis­tu­jien omia kysymyksiä päällä olevista tilan­teista. Luentojen ja ryhmä­töiden lisäksi metodina ovat neuvot­te­lu­har­joi­tukset, joissa hurjim­mil­laan ylite­tään arkie­lämän raamit dramaat­tisin suori­tuksin, vaikka niissä usein onkin totta toinen puoli.

On ilahdut­tavaa, että kursseja kyetään pitämään korona-aikanakin. Luotta­mus­mies on monessa mielessä liikkeen tärkein osanen, kun ay-liikettä taas vaihteeksi syyte­tään ja syyllis­te­tään. Hän on eturin­ta­massa, kun työnte­ki­jöiden oikeuksia puolus­te­taan, oli työeh­to­so­pimus sitten sekto­rin­laa­juinen tai se Metsä­teol­li­suuden himoama yrityskohtainen.

Nykymaa­il­massa ja ‑ilmapii­rissä käy kehnosti, jos osaaminen ei ole päivän vaati­musten edellyt­tä­mällä tasolla: kurssilta luotta­mus­mies saa vahvuutta, varmuutta ja vertais­tukea, eikä se pahit­teeksi meille työnte­ki­jöiden työnte­ki­jöil­le­kään ole. Voin suosi­tella kokemusta: oppi ei ojaan kaada ja sen sauna on autuas aina – etenkin jos kyseessä on Murikan rantasellainen.

MIKKO HAKKARAINEN
luotta­mus­mies­kurs­si­ko­ke­mus­asian­tun­tija keskus­toi­miston kansain­vä­li­sestä yksiköstä

KUVA KITI HAILA