Sopimi­sessa tarvi­taan tasaver­taiset osapuolet

Väite, jonka mukaan Suomessa ei pystytä harjoit­ta­maan paikal­lista sopimista työpai­koilla, on väärä.

SAK:n luotta­mus­hen­ki­löille syyskuussa tekemän kyselyn mukaan paikal­lisia sopimuksia on viimeisen kahden vuoden aikana tehty 59 prosen­tilla työpai­koista. Toimia­loja vertail­taessa paikal­listen sopijoiden osuus on korkein teolli­suu­dessa, jossa lukema on 67 prosenttia yrityk­sistä. Paikal­lista sopimista tapahtuu vähiten kulje­tus­aloilla, mutta sielläkin sopimuksia on tehty joka toisella työpaikalla.

Yleisintä paikal­linen sopiminen on ollut isoilla yli 250 henkilön työpai­koilla ja määräl­li­sesti vähäi­sintä pienillä alle kymmenen henkilön työpai­koilla. Vaihte­lu­väli on melko laaja, sillä suurten työpaik­kojen ryhmässä paikal­listen sopijoiden osuus on 75 prosenttia ja pienten työpaik­kojen ryhmässä 39 prosenttia yrityksistä.

Paikal­lisia sopimuksia on tehty esimer­kiksi palkkaus­jär­jes­tel­mistä, työajan tasoit­tu­mi­sesta, tulos­palk­kauk­sesta ja kannus­ti­mista, työai­ka­pan­keista, tasa-arvo- ja yhden­ver­tai­suus­suun­ni­tel­mista sekä luotta­mus­hen­ki­löiden ajankäy­töstä ja korvauk­sista. Luotta­mus­hen­ki­löiden arvioiden mukaan paikal­linen sopiminen on sujunut työpai­koilla pääsään­töi­sesti onnis­tu­neesti. Esimer­kiksi teolli­suu­dessa sopimisen arvioi­daan sujuneen hyvin 45 prosen­tilla työpai­koista. Toisi­naan hyvin ja toisi­naan huonosti se on toteu­tunut niin ikään 45 prosen­tilla työpai­koista. Sopimisen arvioi­daan luonnis­tu­neen yksino­maan huonosti vain joka kymme­nen­nellä työpaikalla.

Keskei­simmät syyt paikal­lisen sopimisen epäon­nis­tu­mi­seen ovat työnan­tajan pyrkimys sanella sopimuksia, työnan­tajan työnte­ki­jöihin kohdis­tama painostus tai halut­to­muus ylipää­tään sopia asioista. Sopimisen onnis­tu­misen taustalla ovat työpai­kalla vallit­seva luotta­muksen ilmapiiri, henki­löstön edustus työpaikan päättä­vissä elimissä, henki­löstön tuki luotta­mus­mie­hille sekä ammat­ti­liiton tai ammat­tio­saston antama tuki paikal­li­selle sopimiselle.

Kun julki­suu­dessa käydyn keskus­telun paikal­lisen sopimisen lisää­misen tarpeesta peilaa edellä kuvat­tuihin tulok­siin, voidaan vetää johto­päätös, jonka mukaan kysymys ei niinkään ole paikal­lisen sopimisen yleisyy­destä vaan siitä, millä tavalla sopimus­toi­minta halutaan järjestää. Ammat­ti­liit­tojen ja niiden edusta­mien työnte­ki­jöiden tavoit­teena on turvata mahdol­li­simman tasaver­tainen neuvot­te­lua­sema työnan­tajan kanssa. Työmark­ki­noiden jäykkyyk­sistä meteliä pitävien työnan­ta­jien ja heitä edusta­vien tahojen tavoit­teena on ottaa valta omiin käsiin ja jättää työnte­kijät annet­tujen ohjeiden vastaa­not­tajan ja toteut­tajan asemaan.

Käsit­teen paikal­linen sopiminen takana piilee kaksi toisil­leen vastak­kaista näkemystä. Työnte­ki­jä­puolen kanta tarkoittaa neuvot­te­le­mista ja sopimista. Edellä kuvattu työnan­ta­ja­puolen kanta tarkoittaa sanele­mista ilman neuvot­te­luja ja sopimista. Se ei kuiten­kaan ole kaikkien työnan­ta­jien toimin­ta­malli, mihin SAK:n luotta­mus­hen­ki­löille tekemän kyselynkin tulokset laajasti viittaavat.

Paikal­li­sesta sopimi­sesta käytä­vään keskus­te­luun kannattaa suhtautua kriit­ti­sesti. Aito sopiminen edellyttää tasaver­taiset neuvot­te­luos­a­puolet. Se ei ratio­naa­li­suuden tai oikeu­den­mu­kai­suuden kaapuun puetuista kauniista sanamuo­doista huoli­matta ole kaikkien puheen­vuo­rojen tavoite.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja