Uusi noste yhteisöllisyydelle

teollisuusliitto

Muuan tuttu tokaisi aikanaan eläkkeelle jäädessään päättäväisesti: ”En tee enää mitään yhteistä. Olen nauttinut osallisuudesta kyllikseni.” Lupasi vain. Vaikka työyhteisö jäi taakse, aktiviteetit jatkuivat osin uusissa ja osin työuran aikana rakentuneissa verkostoissa. Myöhemmin hän myhäili tokaisulleen, että se nyt liittyi siihen elämänkulun vaiheeseen, kun piti ottaa askel eteenpäin jossain määrin itseään niskasta kuljettaen. ”Vaan ei sitä itse itsensä virikkeenä kykene kovin pitkään olemaan”, kuului päivitetty arvio.

Samanlaisia kommentteja on tullut toistuvasti kuluneen koronakevään ja kesän aikana vastaan. Kun mahdollisuudet tavata ystäviä ja työkavereita niukentuivat asetettujen rajoitusten ja tartunnan välttämisen takia, ruvettiin kasvokkaista vuorovaikutusta kaipaamaan.

Kysymys lienee siitä, että ihmiset ovat pohjimmiltaan sosiaalisesti juurtuneita ja orientoituneita. Vaikka yhteydet pelaavat sähköisesti useimmiten kelvollisesti, hukkuu välineeseen merkittävä osa merkitykselliseksi kokemastamme inhimillisestä tiedosta, kuten ihmisten olemus, ilmeet ja eleet sekä tunne välittömästä vuorovaikutuksesta. Toisaalta joidenkin kasvokkain ketterästi hoidettavien asioiden käsittely pilkkoutuu sähköisillä välineillä yksityiskohtien jonoksi ja loppumattoman tuntuisiksi viestiketjuiksi.

Toisin sanoen niin hienoja ilmiöitä kuin sähköisten välineiden nopeasti tapahtunut haltuunotto ja laajentunut käyttö ovatkin, tulevat hyödynnettävyyden rajat silläkin saralla vastaan. Vastaisuudessa on järkevää, että lähi- ja etäyhteyksien käyttämisen hyvät puolet toteutetaan toisiaan täydentävinä rinnakkain. Esimerkiksi sähköisten välineiden mahdollistama osallistuminen maantieteellisistä etäisyyksistä riippumatta on vahvuus, samoin kuin mahdollisuus koota ihmisiä nopeasti ajankohtaisten kysymysten äärelle. Kokemus johonkin kuulumisesta, huomioon otetuksi tulemisesta, henkilökohtaisen vaikutuksen tekemisestä ja yhteisymmärryksen saavuttamisesta puolestaan perustuu sosiaaliseen läheisyyteen.

Maailmanlaajuinen koronakriisi on kaikessa ikävyydessään ohjannut ihmiset laajemminkin miettimään yhteisöllisyyden merkitystä. Omat voimavarat tuntuvat kriisin edessä auttamatta vähäisiltä, mutta yhdessä muiden kanssa pärjääminen tuntuu jo mahdolliselta. Yhteisöllisyydelle osoitettu arvostus on vahvistunut.

Yhdessä selviytyminen on ajatus, jonka varassa tulevaisuutta tarkastellaan ja johon nojaten kriisi aiotaan voittaa. Se on ajattelu- ja toimintamalli, jota tarvitaan myös kriisin jälkeen. Laaja-alaiset ongelmat, joita meillä Suomessa ja maailmassa riittää, voivat ratketa vain laajapohjaisella yhteistyöllä. Taloudellisilla tukipaketeilla on osansa kriisien taltuttamisessa, mutta niiden, samoin kuin eteenpäin tähtäävien poliittisten ratkaisujen vielä tärkeämpiä rakennusaineksia ovat nyt nähdyt ja koetut yhteisvastuullisuuden ja luottamuksen sosiaaliset virtaukset.


PETTERI RAITO
Päätoimittaja