HARRASTAJA: Metal­li­net­sijä Petri Ahokangas: ”Koskaan ei tiedä, mitä löytää”

”Toisia kiinnostaa historia ja vanhat paikat, ja toisia kiehtoo moder­nimpi arvota­vara. Minua kiinnos­tavat molemmat”, sanoo kankaan­pää­läinen metal­li­net­sijä Petri Ahokangas.

PETRI AHOKANGAS

CNC-koneis­taja
Koneistus Koivu­mäki Oy
Kankaanpää

Suomessa on tuhansia metal­li­net­si­jöitä, jotka piippai­le­vien etsimien kanssa kulkevat pelloilla, metsissä, puistoissa, rannoilla ja jopa ranta­ve­sissä etsien histo­rial­lisia tai muunlaisia aarteita. Petri Ahokangas kertoo, miten koukut­ta­vasta harras­tuk­sesta on kysymys.

– Olin vuodesta 2012 seurannut Aarre maan alla ‑foorumia. Sinne porukka postaili löytöjä. Marras­kuussa 2013 aloitin harras­ta­misen. Maa ei ollut vielä jäässä, mutta lunta satoi. Viisi senttiä oli uutta lunta pellolla, mutta pakko sinne oli päästä. Otsalamppu paloi pimeässä, koska pimeä tuli aikaisin.

Samana syksynä tapahtui jotain, joka herätti laajaa innos­tusta Suomen histo­riaa kohtaan.

– Silloin löytyi Janak­kalan miekka­mies. Äärim­mäisen harvi­naiset risti­ret­kiai­kainen miekka ja viikin­ki­miekka olivat samassa haudassa. Janak­kalan porukka laittoi tiedon löydöstä foorumille.

– Heti kun ensim­mäinen miekka löytyi, he tukkivat haudan ja tulivat arkeo­login kanssa uudel­leen paikalle. Museo­vi­rasto jatkoi kaivauksia. Se oli paljon esillä julki­suu­dessa. Huomasin silloin, että kun olin itse harras­ta­massa pellolla, niin oli aina paljon kiinnostuneita.

PORUKASSA TIIVISTYY TIETÄMYS

– Pellosta nousee paljon pullon­kork­keja ja maata­lous­ko­neen palasia. Mutta noin yksi 20:sta on joku kolikko, 1700–1800-lukujen rahaa, Ahokangas kertoo.

– Kun löytyi jotain, se oli hemmetin hieno tunne. Seuraava vaihe oli selvittää, mitä löysin.

– Silloin opin foorumin kautta, että harras­ta­ja­po­ru­kassa on iso tietämys. On vaikeaa ottaa valokuvaa huono­kun­toi­sesta kolikosta niin, että siitä saa selvää. Muista esineistä tunnin parin sisällä saattoi tulla linkki, että se on esimer­kiksi hevos­val­jaitten hela. Vaikka se olisi vain osa, mahdot­toman hienosti porukka tunnisti sen jo siitä.

RAKKAUDESTA MENNEISYYTEEN

Ahokan­kaan kotia lähellä oleva Hämeen­kangas vetää puoleensa metallinetsijöitä.

– Siinä kulkee Kyrön­kan­kaantie, joka oli 1600-luvulla posti­tienä. Se oli kesätie, joka yhdisti Hämeen ja Korsholman linnat. Väki on kulkenut Hämeen­kan­gasta ja sitten Pohjan­kan­gasta ja päässyt Pohjan­maalle. Matkalla oli Karvian­joki ja skanssi. Se oli puolus­tus­lin­noitus aikanaan. Siitä oli hyvä vahtia tietä, koska se oli ainoa paikka, missä silta vie joen yli. Se on ollut otollinen kohde Satakunnan metallinetsijöille.

Aluetta ovat yhdessä tutki­neet Museo­vi­raston arkeo­logi ja metal­li­net­sijät omilla keinoillaan.

– Metal­li­net­sijät etsivät metal­leja ja museo­vi­rastoa kiinnostaa koko se pohja, ja mitä se kertoo ihmisestä. He saavat maaker­rok­sista enemmän irti. Mutta ei haittaa, jos metal­li­net­sijä kaivaa kyntö­pel­losta tavaraa. Siinä ei mene muu konteksti sekaisin, paitsi sitten kun mennään pellossa syvälle, kyntö­ker­roksen alle.

Harras­taessa historia on alkanut kiehtoa Ahokan­gasta uudella tavalla.

– Museo­vi­raston tieto ja kartta­pohjat ovat avoimia. Niitä olen paljon tutkinut. Niiden avulla harras­taja tietää, että hauta­paikka on suojeltu alue, johon ei saa mennä. Muinais­muis­to­lain mukaan kaikki yli 100 vuotta vanha esineistö, jonka omistusta ei voi määrittää, on museo­vi­raston omaisuutta.

– Käytän­nössä se on mennyt niin, että kun olen ilmoit­tanut vanhan kolikon museo­vi­ras­tolle, sieltä on vastattu, että kyseessä on ajalle tyypil­linen löytö, eikä heillä ole halua sitä lunastaa.

HISTORIA, HOPEA JA KULTA KIEHTOVAT

Ahokangas kertoo asetta­neensa jokai­selle etsin­tä­kau­delle kolme tavoitetta.

– Ne ovat, että löytyisi jotain 1600-luvulta, hopeaa sisäl­tävä raha sekä kultaa jossain muodossa. Kului monta vuotta, eikä mikään tavoit­teista toteu­tunut. Sitten kerralla täyttyi kaksi. Löytyi hopeinen kolikko vuodelta 1699. Kultaa en ole vielä tähän päivään mennessä löytynyt missään muodossa.

Pelto­kullan löytä­minen on erittäin harvinaista.

– Toden­nä­köisin paikka, mistä kannattaa etsiä kultaa, on uimaranta. Kahluusy­vyy­destä voi löytyä esimer­kiksi katkennut kaula­ketju, sormus tai ranne­ketju. Metal­lin­pal­jas­ti­mella sen voi löytää vielä sieltäkin, missä on vettä yli metri.

Rahal­li­sesti arvok­kain löytö, minkä metal­li­net­sijä toden­nä­köi­sesti tekee, on kahden euron kolikko.

– Kaksi vuotta sitten halusin ostaa uuden pieni­ko­koisen etsimen, pinpoint­terin. Periaate on se, että raha, mikä siihen käyte­tään, pitää kaivaa maasta, jotta harrastus jossakin muodossa rahoittaa itsensä.

– Siihen ajankoh­taan sopi mainiosti suviseurat Porin Kirju­rin­luo­dossa. Siellä kävi 70 000 ihmistä viikon aikana. Sinne oli ajettu viiden sentin matto haketta. Jos kolikon pudotti, niin aika hyvin se hukkui hakkee­seen. Sieltä löytyi paljon rahaa. Varovaisen arvion mukaan satakun­ta­laiset metal­li­net­sijät kaivoivat sieltä 1 500 euroa porukalla.

– On niitä harras­tajia, joita kiinnostaa historia ja vanhat paikat, ja toisia, joita kiehtoo moder­nimpi arvota­vara. Minua kiinnos­tavat molemmat.

– Hienointa, mitä itse osaan kuvitella on se, että löytäisi noin 40 vuotta vanhan vihki­sor­muksen. Sen kun vielä pystyisi palaut­ta­maan oikealle omista­jalle, niin se olisi kaikista arvokkainta!

VANHAN TORPAN MAILLA

Kuluvan kesäkauden ensim­mäinen kohde Ahokan­kaalla ja hänen kaveril­laan oli Lahden­vai­nion kylä Kaljas­järven rannalla Varsi­nais-Suomen Pyhäran­nassa huhti­kuun 20. päivänä. Etsijät vaelsivat kaverin kesäpaikan, vanhan torpan mailla, jonka asutus­his­toria ulottuu yli 400 vuoden taakse.

Ensim­mäinen kiinnos­tava esine nousi pellosta, läheltä vanhaa pajaa jo varhain aamulla.

– Löytyi hyväkun­toinen vähän isompi kolmen kopeekan kolikko vuodelta 1842. Sen jälkeen löytyi vielä kolme kolikkoa, muuan muassa Aleksan­teri toisen aikainen kymmenen penniä. Maassa on vuosi­sa­tojen konteksti. Oli odotettua, että sieltä jotakin löytyy.

Kaveri oli tehnyt arvok­kaan löydön jo retkeä valmisteltaessa.

– Hän meni käymään naapu­rissa ja isäntä kertoi, että vihki­sormus oli hukkunut kymmenen vuotta sitten. Kaveri sanoi, että ”minä haen piipparin, katso­taan!” Siinä meni viisi minuuttia ja vaimon vihki­sormus löytyi. Seuraa­vana päivänä oli paris­kunnan hääpäivä.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT JUSSI PARTANEN