Suvi Saja­niemi: Avaran lauta­ra­ken­nuk­sen edut

Aamulla herä­tys kello 3.00. Punk­ka­peti enti­sestä heinä­la­dosta nukku­ma­ti­loiksi muute­tussa avarassa lauta­ra­ken­nuk­sessa. Ei kovin­kaan paljoa hytty­siä. Aamiai­seksi hämmäs­tyt­tä­västi makeaa kuiva­kak­kua ja kaakaota.

Meitä suoma­lai­sia koulu­lais- ja opis­ke­li­ja­tyt­töjä oli muutama kymme­nen sillä ruot­sa­lai­sella mansik­ka­ti­lalla joskus 1970-luvun alussa. Ruot­sa­lais­tyt­töjä toinen mokoma. Pojat eivät vaivau­tu­neet näihin hommiin. Kai liian raskaita. Itseni kaltai­nen 14-vuotias tyttö tieten­kin suoriu­tui tehtä­västä. Varsin­kin kun kotona oli jo saanut kaikki kesät siedä­tys­hoi­toa maatöistä soke­ri­juu­rik­kaan harvennuksessa.

Möyrimme mansik­ka­ri­vien välissä enim­mäk­seen kontil­lamme. Jutte­limme, hikoi­limme, pale­limme – säistä ja tuulista riip­puen. Urak­ka­pal­kalla. Työpäivä loppui kymmenen–yhdentoista aikaan. Sitten syömään.

Ja uimaan. Ehdot­to­masti uimaan. Suih­kuja sen enem­pää kuin bastua ei ollut. Ilta vapaata olei­lua ulkona ja siinä enti­sessä heinä­la­dossa. Nukku­maan­me­non yrit­tä­mistä noin seit­se­mästä alkaen. Paino sanalla yrittäminen.

Kyllä­hän me näimme, miksi meitä suoma­lai­sia suosit­tiin. Ne tuohon aikaan pahvista tehdyt mansik­ka­tuok­ko­set kertyi­vät kukku­rai­siksi niin paljon nopeam­min kuin ruotsalaisten.

Ay-liik­keestä ei kukaan tain­nut tietää ensim­mäis­tä­kään ideaa. Soli­daa­ri­suu­desta sitä­kin enemmän.

Toisena kesänä, sinä kun olin 15-vuotias, toinen polveni täyt­tyi vedestä ylira­si­tuk­sen takia. Mansik­ka­ti­lan isäntä käytti minut lääkä­rissä. Minä en joutu­nut maksa­maan käyn­nistä mitään. Noh, ei hänkään kyllä niiltä toipu­mis­päi­vil­täni joutu­nut maksa­maan mitään, urak­ka­pal­kalla mentiin.

Ay-liik­keestä ei kukaan tain­nut tietää ensim­mäis­tä­kään ideaa. Soli­daa­ri­suu­desta sitä­kin enem­män. Muut tytöt, niin suoma­lai­set kuin ruot­sa­lai­set­kin, poimi­vat minun nimiini tuok­ko­sen tai kaksi sairaus­päi­vieni ajan. Niin en joutu­nut maksa­maan siitä, että olin pompan­nut tuol­loi­sen elin­taso-meren yli rikkaa­seen Ruot­siin töihin marjan­poi­min­taan. Nimit­täin mehän maksoimme punk­ka­pai­kasta, kaakaosta ja sinänsä ihan kelvol­li­sesta herne­ro­kasta joka päivä heinä­la­don kuivaa, riikin­ruot­sa­laista rahaa. Kiitol­li­nen sai sitä paitsi olla. Luon­tai­se­tuna mansi­koita sai syödä ihan niin paljon kuin jaksoi.

Ei minulla huonoja muis­toja Ruot­sin kesis­täni ole. Ryhmä­ku­van rennosti ja ilka­moi­den naurava tyttö­jen porukka sen todis­taa. Kauniina päivänä työ oli muka­vaa, sain ystä­viä, kunto ja ruot­sin kielen taito kohe­ni­vat. Kesä­lo­ma­mat­kan ja oppi­kou­lun luku­kausi­mak­suissa avus­ta­mi­sen jälkeen ei rahaa tosin paljon jäänyt. Ei niillä rahoilla olisi perhettä elät­tä­nyt koti­maassa, niin hienoja kruu­nuja kuin ne olivatkin…

Tulee vaan näinä päivinä mieleen, että tuokin ruot­sa­lai­nen mansik­ka­tila olisi saat­ta­nut saada aikui­sia tai opis­ke­luiässä olevia ruot­sa­lai­sia sinne töihin, jos olisi maksettu kunnon palk­kaa, tarjottu kunnon majoi­tus­ti­lat ja kunnon tapa­tur­ma­va­kuu­tus. Tulee vaan mieleen.

SUVI SAJANIEMI
Teol­li­suus­lii­ton Tekijä-lehden toimit­taja

KUVA KITI HAILA