Suvi Sajaniemi: Avaran lauta­ra­ken­nuksen edut

Aamulla herätys kello 3.00. Punkka­peti entisestä heinä­la­dosta nukku­ma­ti­loiksi muute­tussa avarassa lauta­ra­ken­nuk­sessa. Ei kovin­kaan paljoa hyttysiä. Aamiai­seksi hämmäs­tyt­tä­västi makeaa kuiva­kakkua ja kaakaota.

Meitä suoma­laisia koulu­lais- ja opiske­li­ja­tyt­töjä oli muutama kymmenen sillä ruotsa­lai­sella mansik­ka­ti­lalla joskus 1970-luvun alussa. Ruotsa­lais­tyt­töjä toinen mokoma. Pojat eivät vaivau­tu­neet näihin hommiin. Kai liian raskaita. Itseni kaltainen 14-vuotias tyttö tietenkin suoriutui tehtä­västä. Varsinkin kun kotona oli jo saanut kaikki kesät siedä­tys­hoitoa maatöistä sokeri­juu­rik­kaan harvennuksessa.

Möyrimme mansik­ka­ri­vien välissä enimmäk­seen kontil­lamme. Jutte­limme, hikoi­limme, palelimme – säistä ja tuulista riippuen. Urakka­pal­kalla. Työpäivä loppui kymmenen–yhdentoista aikaan. Sitten syömään.

Ja uimaan. Ehdot­to­masti uimaan. Suihkuja sen enempää kuin bastua ei ollut. Ilta vapaata oleilua ulkona ja siinä entisessä heinä­la­dossa. Nukku­maan­menon yrittä­mistä noin seitse­mästä alkaen. Paino sanalla yrittäminen.

Kyllähän me näimme, miksi meitä suoma­laisia suosit­tiin. Ne tuohon aikaan pahvista tehdyt mansik­ka­tuok­koset kertyivät kukku­rai­siksi niin paljon nopeammin kuin ruotsalaisten.

Ay-liikkeestä ei kukaan tainnut tietää ensim­mäis­tä­kään ideaa. Solidaa­ri­suu­desta sitäkin enemmän.

Toisena kesänä, sinä kun olin 15-vuotias, toinen polveni täyttyi vedestä ylira­si­tuksen takia. Mansik­ka­tilan isäntä käytti minut lääkä­rissä. Minä en joutunut maksa­maan käynnistä mitään. Noh, ei hänkään kyllä niiltä toipu­mis­päi­vil­täni joutunut maksa­maan mitään, urakka­pal­kalla mentiin.

Ay-liikkeestä ei kukaan tainnut tietää ensim­mäis­tä­kään ideaa. Solidaa­ri­suu­desta sitäkin enemmän. Muut tytöt, niin suoma­laiset kuin ruotsa­lai­setkin, poimivat minun nimiini tuokkosen tai kaksi sairaus­päi­vieni ajan. Niin en joutunut maksa­maan siitä, että olin pompannut tuolloisen elintaso-meren yli rikkaa­seen Ruotsiin töihin marjan­poi­min­taan. Nimit­täin mehän maksoimme punkka­pai­kasta, kaakaosta ja sinänsä ihan kelvol­li­sesta herne­ro­kasta joka päivä heinä­ladon kuivaa, riikin­ruot­sa­laista rahaa. Kiitol­linen sai sitä paitsi olla. Luontai­se­tuna mansi­koita sai syödä ihan niin paljon kuin jaksoi.

Ei minulla huonoja muistoja Ruotsin kesis­täni ole. Ryhmä­kuvan rennosti ja ilkamoiden naurava tyttöjen porukka sen todistaa. Kauniina päivänä työ oli mukavaa, sain ystäviä, kunto ja ruotsin kielen taito kohenivat. Kesälo­ma­matkan ja oppikoulun lukukausi­mak­suissa avusta­misen jälkeen ei rahaa tosin paljon jäänyt. Ei niillä rahoilla olisi perhettä elättänyt kotimaassa, niin hienoja kruunuja kuin ne olivatkin…

Tulee vaan näinä päivinä mieleen, että tuokin ruotsa­lainen mansik­ka­tila olisi saattanut saada aikuisia tai opiske­luiässä olevia ruotsa­laisia sinne töihin, jos olisi maksettu kunnon palkkaa, tarjottu kunnon majoi­tus­tilat ja kunnon tapatur­ma­va­kuutus. Tulee vaan mieleen.

SUVI SAJANIEMI
Teolli­suus­liiton Tekijä-lehden toimit­taja

KUVA KITI HAILA