VIERAILIJA: Merja Kauhanen: Palkankorotusvaraan vaikuttaa moni tekijä

teollisuusliitto

Neuvottelut uusista työehtosopimuksista ovat jo käynnistyneet. Luvassa on mielenkiintoinen neuvottelukierros tällä kertaa kuitenkin hidastuvan talouskasvun näkymissä. Kilpailukykysopimuksessa sovittu työajan pidennys on varmasti yksi keskeinen kysymys, josta väännetään neuvottelupöydissä. Vääntöä on varmasti myös palkankorotusvarasta. Palkansaajapuolelle tärkeä tavoite luonnollisesti on turvata palkansaajien ostovoima.

Edellisellä liittotason neuvottelukierroksella yleiseksi linjaksi näytti muodostuvan vientialoilla sovittu 3,2 prosenttia kahden vuoden aikana, vaikka virallisesti uudesta Suomen työmarkkinamallista ei saatu sovittua. Kun Suomessa ei enää tehdä keskitettyjä sopimuksia, tällainen vientivetoinen malli, jossa vientialat toimivat ohjeellisen palkankorotuslinjan asettajana myös muille aloille, on keino saada koordinaatiota palkkaneuvotteluihin.

Perinteinen palkkanormi, jota ay-liike on hyödyntänyt ohjenuorana muodostaessaan palkkatavoitteita, on tuottavuuskasvun ja odotetun inflaation yhteissumma. Ay-liike on liittänyt palkkanormin soveltamiseen myös perustavoitteitaan solidaarisen palkkapolitiikan noudattamisesta (SAK) sekä funktionaalisen tulonjaon kehityksestä. Kaikkiaan palkkanormin soveltamisella palkkatavoitteita muodostettaessa on pyritty vakaan talouskehityksen säilyttämiseen.

Rahaliiton ajan palkkanormia on kutsuttu euronormiksi, jonka mukaan palkankorostusvaraa säätelee kansantalouden keskimääräisen tuottavuuden kasvu ja Euroopan keskuspankin (EKP:n) asettama inflaatiotavoite (Sauramo 2004). Perinteisestä tuottavuusnormista euronormi poikkeaa siten, että inflaatio määritellään aiempaa epäsuoremmin EKP:n inflaatiotavoitteen avulla. Perusedellytys palkkanormin noudattamiselle on rahataloudellisesti vakaa toimintaympäristö, jollaisena rahaliittoa toki voidaan pitää.

”Perinteinen palkkanormi on tuottavuuskasvun ja odotetun inflaation yhteissumma.”

Palkankorotusvaraan on voitu huomioida myös muita tekijöitä kuten työttömyyden taso, välillisten työvoimakustannusten kehitys, vaihtotase ja välitön verotus. Palkkanormia sovellettaessa merkitystä on siis sillä, mikä on talouden tila lähtötilanteessa. Erilaiset tasapainottomuudet lähtötilassa voivat antaa aiheen poiketa normin mukaisesta palkanmuodostuksesta. Suomen kustannuskilpailukyvyn säilymisen kannalta myös muiden maiden palkkakehitys pitäisi ottaa huomioon.

On hyvä muistaa, että vaikka palkkanormiajattelulla on ollut keskeinen asema suomalaisessa tulopolitiikassa, varsinaisissa työehtosopimuksissa normia ei välttämättä ole sellaisenaan seurattu. Tässä suhteessa Suomi on takavuosina poikennut Ruotsista, jossa avoimen sektorin vientialoja edustava Teollisuussopimus on toiminut selvemmin ohjeellisen palkankorotuslinjan asettajana, jota muut sopimusalat ovat noudattaneet omissa sopimuksissaan.

Oleellinen kysymys on myös se, mikä on ’oikea’ ja sopivin palkkanormi, jota pitäisi soveltaa palkankorotusvaraa laskettaessa. Määritelläänkö normi koko kansantalouden tuottavuuden vai avoimen sektorin tuottavuuden mukaan ja mitä hintakäsitettä käytetään? Tällaisissa palkkanormeissa kullekin alalle ei laskettaisi omaa palkankorotusvaraa.

Vaikka palkkanormia jälleen käytettäisiin apuvälineenä muodostettaessa palkkatavoitteita syksyn neuvottelukierrokselle, voisi odottaa, että aiempaan tapaan palkkatavoitteet riippuvat osaltaan myös talouden tilasta ja työttömyyden tasosta. Siten esimerkiksi suora euronormin määrittämä palkankorotusvara (haarukka noin 2,5–3%) ei siis yksistään määrittäisi palkkatavoitteiden tasoa.

Merkitystä on myös sillä, tapahtuuko tulevallakin kierroksella palkkavaateiden yhteensovittamista. Kokemus on osoittanut, että koordinoiduissa palkkaratkaisussa kansantalouden asettamat reunaehdot on varsin hyvin sisäistetty aiemminkin.

MERJA KAUHANEN
Kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuskoordinaattori.