Työn­tekijä on arvos­tuk­sensa ansainnut

Olen­nai­nen kysy­mys työelä­män kehit­tä­mi­sessä ei ole se, miten työn­te­ki­jöistä pääs­tään eroon, vaan se, miten yrityk­siin saadaan osaa­via ja moti­voi­tu­neita työntekijöitä.

Silti työlain­sää­dän­nön kärki­hank­keeksi on kulu­neen syksyn aikana maan halli­tuk­sen toimesta ja kautta nostettu irti­sa­no­mis­ten helpot­ta­mi­nen. Vieläpä niin, että työn­te­ki­jät on nähty riski­te­ki­jöinä ja mahdol­li­sina ongel­mien aiheut­ta­jina, mutta ei voima­va­rana, mitä he todel­li­suu­dessa ovat.

Ideo­lo­gis­ten tavoit­tei­den savu­ver­hoksi on nosta­tettu mekkala niin kutsu­tuista kelvot­to­mista työn­te­ki­jöistä, joita yrityk­set eivät juuri millään pysty irti­sa­no­maan, minkä takia ennen muuta pienet yrityk­set eivät uskalla rekry­toida. Tämä lavealla pens­se­lillä vedetty ilmiö on työmark­ki­noi­den koko­nai­suu­teen suhteu­tet­tuna margi­naa­li­nen. Toisaalta se on työelä­mää sääte­le­vien lakien ja sopi­mus­ten perus­teella arvioi­tuna paik­kansa pitä­mä­tön. Kolman­neksi keskus­te­lua on liet­sottu aivan kuin ansain­ta­lo­giik­kansa asia­kas­yri­tys­tensä rekry­toin­ti­ris­kin madal­ta­mi­seen perus­ta­via vuokra­työ­fir­moja ei olisi olemassa.

Edel­li­sen lisäksi halli­tuk­sen muutoin­kin puut­teel­li­sesti valmis­teltu ja perus­teltu alku­pe­räi­nen esitys uudeksi irti­sa­no­mis­laiksi olisi toteu­tues­saan rikko­nut yhden­ver­tai­suutta ja tuot­ta­nut eriar­voi­suutta työn­te­ki­jöi­den ja yritys­ten keskuu­teen. Siten ei ollut yllä­tys, että jäsen­tensä etuja ajavat ammat­ti­lii­tot ryhtyi­vät vasta­toi­men­pi­tei­siin tavoit­tee­naan ohjata asia­ko­ko­nai­suus uomaan, jossa työelä­män kehit­tä­mi­nen nykyistä parem­paan suun­taan on mahdollista.

Myön­tei­sen kehi­tyk­sen lähtö­koh­dat ovat aiheu­tu­neesta turbu­lens­sista huoli­matta olemassa. Ensin­nä­kin tyypil­li­nen suoma­lai­nen työn­tekijä on koulu­tettu, osaava, sitou­tu­nut työnan­ta­jan aset­ta­miin tavoit­tei­siin ja halu­kas kehit­tä­mään ammat­ti­tai­to­aan. Tämä seikka on näky­nyt ja kuulu­nut julki­sessa keskus­te­lussa aivan liian vähän.

Toisaalta julki­suu­dessa on hyökätty myös luot­ta­mus­hen­ki­lö­jär­jes­tel­mää kohti sen arvoa tunnis­ta­matta tai tunnus­ta­matta. Tutki­muk­sissa luot­ta­mus­hen­ki­löi­hin liitetty termi kaksois­si­tou­tu­mi­nen pitää sisäl­lään saman­ai­kai­sen sitou­tu­mi­sen työn­te­ki­jöi­den ja työnan­ta­jan eduista huoleh­ti­mi­seen. Luot­ta­mus­hen­ki­löt tyypil­li­sesti ovat moti­voi­tu­neita ja kiin­nos­tu­neita kehit­tä­mään työn tuot­ta­vuutta, työpro­ses­seja ja työn mielek­kyyttä yhtei­sen edun nimissä. Yhtei­sen edun ydin puoles­taan on yrityk­sen pärjää­mi­nen niin, että töitä ja toimeen­tu­loa riit­tää myös tule­vai­suu­dessa. Se on hedel­mäl­li­nen asetelma yritys­ten ja niissä tehtä­vän työn kehittämiselle.

Tarjolla olevien töiden ja niihin sovel­tu­van ammat­ti­tai­toi­sen työvoi­man yhteen­so­vit­ta­mi­sessa on nyt ja tule­vai­suu­dessa paljon tehtä­vää. Erilai­set työt edel­lyt­tä­vät erikois­tu­mista. Sen myötä tiet­tyyn tehtä­vään sidottu ammat­ti­taito on muissa töissä vain rajal­li­sesti käytet­tä­vissä. Siksi työelä­mään kiin­nit­ty­mi­sen ja työuran aikana tapah­tu­van uusien töiden aloit­ta­mi­sen tueksi tarvi­taan koulu­tusta, pereh­dy­tystä ja opas­tusta. Vastuu osaa­van työvoi­man hank­ki­mi­sesta, koulut­ta­mi­sesta ja kehit­tä­mi­sestä kuuluu myös yrityk­sille. Sitä osaa yrit­tä­jä­ris­kistä ei voi eikä pidä ulkois­taa yhteis­kun­nan tai työn­te­ki­jöi­den kannettavaksi.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja