Työaika intres­sien leikkauspisteessä

Työajoista käytä­vässä keskus­te­lussa on pelkis­te­tysti kysymys tuotannon ja työnte­ki­jöiden tarpeiden yhteen sovit­ta­mi­sesta. Nyt näissä pohdin­noissa eletään kuitenkin työn ja tuotan­to­mal­lien muutoksen sekä niiden mukanaan tuomien seurausten takia uudessa asetelmassa.

Asetelman nähdään yleisesti edellyt­tävän aikai­sempaa monipuo­li­sem­pien työai­ka­mal­lien käyttöön­ottoa. Näin arvatenkin on, mutta samalla on paikal­laan havaita, että tuotannon uusista muodoista puhuminen tarkoittaa suurelta osin oletettua muutosta, mahdol­lisia uusia tuotan­to­ta­poja ja näköpii­rissä olevia osin selviä ja osin häilyviä kehitys­suuntia. Suuressa osassa yrityksiä nämä uudet tuotan­to­tavat ja toimin­ta­mallit antavat vielä odottaa itseään, eivätkä ne välttä­mättä koskaan toteudu ennus­te­tussa muodos­saan. Toisaalta osa nykyi­sinkin tarjolla olevista työai­ka­mal­leista jää käyttä­mättä. Siksi keskus­te­lussa on syytä välttää ehdot­to­muuk­sien vilje­le­mistä. Niistä johdetut ratkaisut ovat toden­nä­köi­sesti lyhytnäköisiä.

Toinen yleinen olettama keskus­te­lussa on, että yritykset tietävät, mitä tarvit­sevat. Näin ei kuiten­kaan aukot­to­masti ole, vaan yritykset eivät aina välttä­mättä tiedä tai pysty ennus­ta­maan edes lähiajan näkymiään. Jos silloin ainoaksi jousta­misen välineeksi löyde­tään työai­kojen kautta työvoima, muodostuu siitä riski työnte­ki­jöiden heikkoon asemaan ja heitto­pus­siksi joutu­mi­sesta. Esimer­kiksi varmuuden vuoksi annet­tuja lomau­tus­va­roi­tuksia on jo kylliksi nähty. Työnte­ki­jöiden kokemus on silloin ollut, että yritys koettaa pelastaa itsensä työvoi­mansa kustan­nuk­sella. Henkinen etäisyys yrityk­seen on kasvanut välit­tö­mästi. Näissä tilan­teissa jokin työnte­ki­jöitä yrityk­seen sitout­tava malli olisi parempi. Pidem­mällä aikavä­lillä se olisi toden­nä­köi­sesti myös yrityksen etu.

Edelli­seen liittyvä tärkeä kysymys on, missä määrin valtio­valta voi osoittaa budjet­ti­ra­hoi­tusta yritysten ja työnte­ki­jöiden kohtaa­mien kausi­vaih­te­luiden tasoit­ta­mi­seen. Se voisi olla perus­teltua, jos työttö­myys­tur­va­me­nojen sijaan voitai­siin tukea yritysten pitkä­jän­teistä toimintaa ja auttaa työnte­ki­jöitä pysymään ilman katkoksia työn syrjässä kiinni. Riski puoles­taan on siinä, että yhteis­kunnan varoja voisi ohjautua kannat­ta­mat­to­mien yritysten tukemi­seen. Tekohen­gitys ei tieten­kään ole järkevää, mutta keinojen etsiminen työlli­syyden ja työttö­myyden hoita­mi­seksi on.

Työai­koihin kohdistuu paineita ja odotuksia monelta suunnalta. Samalla onnis­tu­neille ratkai­suille on suuri tarve. Ne toimi­sivat lääkkeenä moniin talou­del­li­siin ja yhteis­kun­nal­li­siin ongel­miimme ja tulevai­suuden haastei­siimme. Siksi eteen­päin pääse­mi­sessä on erityinen huomio kiinni­tet­tävä menet­te­ly­ta­poihin. Yhdessä harkittu ja sovittu on kestävin reitti. Pakko sitä vastoin on huono konsultti. Se pilkkoo kokonai­suuden osiin asetel­massa, jossa etupiiri on laajempi kuin yksikään osapuoli.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja