Työaika intres­sien leikkauspisteessä

Työajoista käytä­vässä keskus­te­lussa on pelkis­te­tysti kysy­mys tuotan­non ja työn­te­ki­jöi­den tarpei­den yhteen sovit­ta­mi­sesta. Nyt näissä pohdin­noissa eletään kuiten­kin työn ja tuotan­to­mal­lien muutok­sen sekä niiden muka­naan tuomien seuraus­ten takia uudessa asetelmassa.

Asetel­man nähdään ylei­sesti edel­lyt­tä­vän aikai­sem­paa moni­puo­li­sem­pien työai­ka­mal­lien käyt­töön­ot­toa. Näin arva­ten­kin on, mutta samalla on paikal­laan havaita, että tuotan­non uusista muodoista puhu­mi­nen tarkoit­taa suurelta osin oletet­tua muutosta, mahdol­li­sia uusia tuotan­to­ta­poja ja näkö­pii­rissä olevia osin selviä ja osin häily­viä kehi­tys­suun­tia. Suuressa osassa yrityk­siä nämä uudet tuotan­to­ta­vat ja toimin­ta­mal­lit anta­vat vielä odot­taa itse­ään, eivätkä ne vält­tä­mättä koskaan toteudu ennus­te­tussa muodos­saan. Toisaalta osa nykyi­sin­kin tarjolla olevista työai­ka­mal­leista jää käyt­tä­mättä. Siksi keskus­te­lussa on syytä vält­tää ehdot­to­muuk­sien vilje­le­mistä. Niistä johde­tut ratkai­sut ovat toden­nä­köi­sesti lyhytnäköisiä.

Toinen ylei­nen olet­tama keskus­te­lussa on, että yrityk­set tietä­vät, mitä tarvit­se­vat. Näin ei kuiten­kaan aukot­to­masti ole, vaan yrityk­set eivät aina vält­tä­mättä tiedä tai pysty ennus­ta­maan edes lähia­jan näky­mi­ään. Jos silloin ainoaksi jous­ta­mi­sen väli­neeksi löyde­tään työai­ko­jen kautta työvoima, muodos­tuu siitä riski työn­te­ki­jöi­den heik­koon asemaan ja heit­to­pus­siksi joutu­mi­sesta. Esimer­kiksi varmuu­den vuoksi annet­tuja lomau­tus­va­roi­tuk­sia on jo kylliksi nähty. Työn­te­ki­jöi­den koke­mus on silloin ollut, että yritys koet­taa pelas­taa itsensä työvoi­mansa kustan­nuk­sella. Henki­nen etäi­syys yrityk­seen on kasva­nut välit­tö­mästi. Näissä tilan­teissa jokin työn­te­ki­jöitä yrityk­seen sitout­tava malli olisi parempi. Pidem­mällä aika­vä­lillä se olisi toden­nä­köi­sesti myös yrityk­sen etu.

Edel­li­seen liit­tyvä tärkeä kysy­mys on, missä määrin valtio­valta voi osoit­taa budjet­ti­ra­hoi­tusta yritys­ten ja työn­te­ki­jöi­den kohtaa­mien kausi­vaih­te­lui­den tasoit­ta­mi­seen. Se voisi olla perus­tel­tua, jos työt­tö­myys­tur­va­me­no­jen sijaan voitai­siin tukea yritys­ten pitkä­jän­teistä toimin­taa ja auttaa työn­te­ki­jöitä pysy­mään ilman katkok­sia työn syrjässä kiinni. Riski puoles­taan on siinä, että yhteis­kun­nan varoja voisi ohjau­tua kannat­ta­mat­to­mien yritys­ten tuke­mi­seen. Teko­hen­gi­tys ei tieten­kään ole järke­vää, mutta keino­jen etsi­mi­nen työl­li­syy­den ja työt­tö­myy­den hoita­mi­seksi on.

Työai­koi­hin kohdis­tuu paineita ja odotuk­sia monelta suun­nalta. Samalla onnis­tu­neille ratkai­suille on suuri tarve. Ne toimi­si­vat lääk­keenä moniin talou­del­li­siin ja yhteis­kun­nal­li­siin ongel­miimme ja tule­vai­suu­den haas­tei­siimme. Siksi eteen­päin pääse­mi­sessä on erityi­nen huomio kiin­ni­tet­tävä menet­te­ly­ta­poi­hin. Yhdessä harkittu ja sovittu on kestä­vin reitti. Pakko sitä vastoin on huono konsultti. Se pilk­koo koko­nai­suu­den osiin asetel­massa, jossa etupiiri on laajempi kuin yksi­kään osapuoli.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja