Loukussa: Tomi Marjuaho kertoo, mitä on elää pitkä­ai­kais­työt­tö­mänä eriar­voi­sessa Suomessa

Pieni Tomi-poika seisoo ypöyk­sin Korkea­kos­ken ala-asteen pihalla Juupa­joella. On ensim­mäi­sen luokan liikun­ta­tunti talvella 1980. Muut ovat lähte­neet hiih­tä­mään, Tomi ei. Perheellä ei ole rahaa ostaa Tomille suksia.

Nokialta pitkä­ai­kais­työt­tö­myy­teen sysä­tyn elekt­ro­niikka-asen­taja Tomi Marjua­hon elämän­ta­rina on tarina Suomen eriar­vois­tu­mi­sesta. Siitä, miten köyhät sysä­tään köyhyy­teen ja miten varmis­te­taan, että he pysy­vät siellä.

Tilas­to­kie­lellä köyhyys on esimer­kiksi pieni­tu­loi­suutta. Yhden hengen koti­ta­lou­dessa tämä merkit­see nykyi­sin noin 1 200 euron tuloja kuukau­dessa. Köyhyy­den raja vede­tään näet 60 prosent­tiin keski­tu­loi­sen suoma­lai­sen tuloista.

Köyhissä perheissä eläviä lapsia on Suomessa nyt 100 000 eli 9,3 prosent­tia kaikista lapsista. Lapsi­per­hei­den talous­kur­juus on syven­ty­nyt kahden köyhyys­kuo­pan verran 1990-luvun alkuun verrat­tuna. Tuol­loin köyhissä perheissä kasva­via lapsia oli 50 000 eli 4,3 prosent­tia lapsista.

Köyhyys periy­tyy. Useim­mat köyhät perheet eivät ole korkeasti koulu­tet­tuja eikä heillä ole varal­li­suutta, jotka toimi­vat ihmi­sen suoja­pans­sa­reina elämän töys­syjä ja vastoin­käy­mi­siä vastaan.

Köyhällä perheellä ei ole rahaa ostaa terveel­li­sintä ruokaa, kirjoja, tieto­ko­neita tai maksaa harras­tus­ten vaati­mia osal­lis­tu­mis- ja varustekuluja.

Viimeksi myyt­tiä toisen asteen koulu­tuk­sen maksut­to­muu­desta purki Pelas­ta­kaa Lapset ‑järjes­tön tutki­mus. Lukion tai ammat­ti­kou­lun käymi­nen maksaa keski­mää­rin yli 2 200 euroa. Monet nuoret eivät joko voi lähteä lain­kaan toisen asteen koulu­tuk­seen tai sitten he jättä­vät opin­tiensä kesken.

Köyhät vanhem­mat ovat alttiita stres­saan­tu­maan, ahdis­tu­maan ja masen­tu­maan siitä, että heidän on tais­tel­tava arjessa selviy­ty­mi­sen kanssa. Vanhem­mat eivät vält­tä­mättä jaksa kannus­taa tai ohjata lapsiaan.

Tomi Marjuaho ei muista, montako mark­kaa hänen vanhem­pansa 1980-luvulla ansait­si­vat. Omat koke­muk­set esimer­kiksi harras­tus­mah­dol­li­suuk­sien puut­teesta ovat sitä­kin eläväm­piä ja kirve­le­vät mieltä vielä­kin. Luis­ti­met puut­tui­vat ala-astei­käi­seltä Tomilta, vaikka jonkin­lai­set käyte­tyt suksen­pät­kät oli jalkaan jostain saatukin.

– En pääs­syt harras­ta­maan oikeas­taan mitään. Vaat­teet olivat aina joko käytet­tyjä tai kaupasta halvim­pia mahdol­li­sia. Siitä tuli aina sanomista.

Marjua­hon puuseppä-isältä olivat työt loppu­neet, kun 1970-luvulla koteja alet­tiin sisus­taa teol­li­silla lastulevyhuonekaluilla.

– Äiti puoles­taan oli siivoo­jana. Hän on aina ollut hyvin pieni­tu­loi­sissa ammateissa.

Vasta yläas­teella Marjuaho sai luis­ti­met. Hän oli muut­ta­nut Pirk­ka­laan äitinsä kanssa vanhem­pien avio­eron jälkeen. Äiti kävi Parto­lan kenkä­teh­taalla töissä.

Niin, Marjuaho pääsi luis­te­le­maan. Mutta minne?

– Tyttö­jen luis­te­lu­tun­nille. Minä­hän en osan­nut luis­tella. Siihen aikaan Pirk­ka­lassa jyräsi jääkiekko ja kaikki muut pojat olivat ihan pikku­nöö­sistä harras­ta­neet jääkiek­koa ja kaik­kia muita urheilulajeja.

– Jos oli kave­ri­ryh­miä, minua ei koskaan kutsuttu mukaan. En tunte­nut, että olisin ollut ikinä terve­tul­lut ryhmään. Liikun­ta­tun­nilla olin aina niiden joukossa, jotka valit­tiin viimei­seksi joukkueeseen.

Marjua­hon koulu­tie oli täynnä muut­toja ja uusia aloi­tuk­sia. Kun vanhem­mat olivat eron­neet, Marjuaho sijoi­tet­tiin vuodeksi naapu­ri­ta­lon maan­vil­je­li­jä­per­hee­seen Juupa­joella. Sen jälkeen seurasi kaksi vuotta Tampe­reella lasten­ko­dissa. Pirk­ka­lassa Marjuaho asui Loukon­lah­dessa, sitten Kyös­tissä. Parasta aikaa lienee ollut Tampere ja Pispa­lan koulu.

– Suoma­lai­sen pienen paik­ka­kun­nan koulu voi olla henki­sesti aika suljettu yhteisö, julma­kin. Mutta Pispala oli isompi koulu. Minut otet­tiin avosy­lin vastaan. Siellä oltiin avara­kat­sei­sem­pia ja ymmär­tä­väi­sem­piä. Mutta oli Pirk­ka­la­kin minulle ihan hyvää aikaa.

Lopulta Marjuaho pääsi Pirk­ka­lassa jopa sinne poikien urhei­lu­po­ruk­kaan. Isoko­koi­sim­piin kuulu­vana poikana hänestä tehtiin koulun jääkiek­ko­jouk­ku­een maalivahti.

ASUMISEN KALLEUS VIE LEIPÄJONOON

Tampe­reen yliopis­ton sosi­aali- ja terveys­po­li­tii­kan profes­sori Juho Saari on Juha Sipi­län halli­tuk­sen aset­ta­man, eriar­voi­suu­den vähen­tä­mistä tavoit­te­le­van työryh­män puheen­joh­taja. Työryhmä ei saa ehdot­taa mitään, mikä lisäisi budje­tin menoja.

Konkreet­ti­nen syy leipä­jo­noon joutu­mi­selle on Saarelle tutki­jana hyvin tuttu.

– Me olemme haas­ta­tel­leet 3 500 leipää jonot­ta­vaa ihmistä. Heidän tari­nansa on kohtuul­li­sen selvä. Ensi­si­jai­nen syy leipä­jo­noon on asumis­kus­tan­nus­ten korkeus.

– Yksin asuva henkilö, joka elää perus­tur­van varassa, maksaa ensin vuokran ja sitten pakol­li­set laskut. Ruoka haetaan leipä­jo­nosta, se on varaventtiili.

Yksin asuvien talou­det ovat rajusti lisään­ty­neet Suomessa.

– Asun­to­kanta ei vastaa perhe­ra­ken­teen muutok­sia. Pieniin asun­toi­hin kohdis­tuu liian paljon kysyn­tää, mikä nostaa niiden hintoja.

Marjuaho on elävä esimerkki siitä, miten pienillä tuloilla sinnit­te­levä ihmi­nen yrit­tää viimei­seen asti pitää kiinni katosta pään päällä. Marjuaho elää työmark­ki­na­tuella, josta jää vero­jen jälkeen käteen noin 530 euroa kuussa. Sairause­läk­keellä olevan vaimon tulot eivät nekään kipua edes tuhan­teen euroon kuussa. Marjuaho vaimoi­neen asuu Salossa kerrostalokolmiossa.

– Asun­to­lai­nan takai­sin­maksu on aivan kiveen hakattu, ja sitten tule­vat laskut. Ruoka joustaa.

TYÖURA ALKOI LAMA-SUOMESSA

Koke­mäen­joen ammat­ti­kou­luun sähkö­puo­lelle, suun­tau­tu­mis­vaih­toeh­don jälkeen Ulvi­lasta tieto­tek­niik­ka­me­kaa­ni­koksi, valmis­tu­mi­nen 1990-luvun alussa, armei­jan jälkeen työt­tö­mäksi – sillä lailla alkoi juuri ammat­tiin valmis­tu­neen nuoren miehen itse­näi­nen elämä laman runte­le­massa Suomessa.

– Sain asun­non Pirk­ka­lasta, mutta lähinnä pyörit­te­lin peuka­loita ja luin lehtiä. Vuonna 1995 pääsin puoleksi vuodeksi tieto­tek­nii­kan yllä­pi­to­teh­tä­viin Tampe­reen teknil­li­seen korkea­kou­luun. Ne olivat työl­lis­tä­mis­töitä, nollat­tiin päivä­ra­hoja. Työ oli todella muka­vaa, ja olisin halun­nut jatkaa, Marjuaho kertoo.

Nuori mies ei ehkä taus­tas­taan johtuen osan­nut rehen­nellä teke­mi­sil­lään kuten joku muu olisi taita­nut tehdä.

– En löytä­nyt niin sano­tusti seuraa­vaa liaa­nia. Pomot olivat toisessa raken­nuk­sessa. En juuri nähnyt heitä, enkä osan­nut lobata itseäni.

– Taas mentiin istu­maan ja ihmet­te­le­mään. Sitten pääsin aikuis­kou­lu­tus­kes­kuk­seen Tampe­reelle vahva­vir­ta­puo­lelle, mutta kurs­silta ei saanut päte­vyyttä asen­nus­töi­hin. Sähkö­puo­lella on kuiten­kin todella tarkat vaati­muk­set päte­vyyk­sistä, joten en työllistynyt.

– Olin jo ihan epätoi­voi­nen, mutta sitten 1999 yksi kaunis kesä­päivä katte­lin netistä, että Salossa olisi matka­pu­he­li­na­sen­ta­jan kurssi aikuiskoulutuskeskuksessa.

Aikaa hake­muk­sen jättä­mi­seen kurs­sille oli enää tunti, mutta Marjuaho kerjäsi hakuai­kaan piden­nyk­sen iltaan asti, keräsi pape­rinsa, marssi paikal­li­seen pank­kiin ja puhui itsel­leen oikeu­den faksata pape­rit aikuis­kou­lu­tus­kes­kuk­seen pankista.

– Työsuh­teeni Nokialla alkoi 1.1.2000. Uusi vuosi­tu­hat ja uusi työpaikka.

Kurs­si­tuk­sen ja työhar­joit­te­lun jälkeen Marjua­holla alkoi vaki­nai­nen työ Nokialla. Työtahti oli kova, ja yritys oli ihan oma maail­mansa, jota hallit­tiin kurilla ja mafia­mai­sella vaike­ne­mi­sella ulko­puo­li­siin nähden. Mutta Marjuaho sai harjoit­taa luon­taista sosi­aa­li­suut­taan, kun hän oli pitkiä aikoja ”lainassa” eri osas­toilla tutus­tuen kymme­niin ja kymme­niin, aina uusiin ihmisiin.

Marjuaho hankki asun­non vuonna 2002. Hän hankki auton. Hän meni naimi­siin vuonna 2008. Marjuaho sai hetken elää kuten suuri osa suoma­lai­sista elää.

HYVÄ KASAUTUU

– He, joilla on hyvä koulu­tus, heillä on myös hyvät tulot, hyvä pank­ki­suhde ja hyvä pari­suhde, Saari tiivis­tää talou­del­li­sen epätasa-arvon ilmen­ty­miä yhteis­kun­tamme vauraam­malla puolella.

– Tietty määrä eriar­voi­suutta on järke­vää. Se luo kannus­tin­ra­ken­teen. Yksi­lön tai hänen työpaik­kansa tuot­ta­vuus heijas­tuu palkkaeroihin.

Näin Juho Saari uskoo.

Tilas­to­kes­kus ei puoles­taan usko tai tulkitse mitään, vaan kertoo vain sen, mitä tilas­tot paljas­ta­vat, toteaa erikois­tut­kija Veli-Matti Törmä­lehto. Ensin Suomessa ryhdyt­tiin kaven­ta­maan eriar­voi­suutta, sitten kasvattamaan.

– Vuodesta 1966 aina tuonne 1980-luvun alku­puo­lelle Suomeen raken­net­tiin hyvin­voin­ti­val­tiota. Tämän raken­nus­työn ja tulon­siir­to­jen merkit­tä­vän vaiku­tuk­sen takia tuloe­rot kape­ni­vat Suomessa.

– Tuloe­ro­jen kasvun suuri hyppäys tapah­tui 1990-luvulla. Suomessa tapah­tui hurjan nopea ja raju tuloe­ro­jen kasvu vuosina 1995–2000.

1990-luvun alku­puo­lella hyvin­voin­tiyh­teis­kunta toimi.

– Edes laman aikana, 1991, 1992, 1993, tuloe­rot eivät lähte­neet kasvuun. Vero­tus ja tulon­siir­rot piti­vät koti­ta­louk­sien tuloe­rot vakaina ja kurissa muuta­man vuoden.

Mutta vuonna 1993 pääoma­tu­lo­jen ja palk­ka­tu­lo­jen vero­tus eriy­tet­tiin toisis­taan. Pääoma­tu­loja ryhdyt­tiin verot­ta­maan huomat­ta­vasti kevyem­min kuin palk­ka­tu­loja, joiden vero­tusta höllen­net­tiin sitä­kin. Kun talous alkoi kasvaa 1990-luvun loppu­puo­lella, tuloe­rot lähti­vät vielä suurem­paan kasvuun. OECD-maiden eli rikkai­den teol­li­suus­mai­den­kin vertai­lussa Suomen tuloe­ro­jen repeä­mi­nen oli poik­keuk­sel­li­sen nopeaa.

Tuloe­ro­jen muotou­tu­mi­seen voi löytää kolme eri tekijää.

– Poli­tiikka eli miten veroja kerä­tään ja miten paljon tulon­siir­toja tehdään. Sitten ovat suhdan­ne­luon­toi­set teki­jät. Laskusuh­dan­teessa tuloe­rot yleensä kape­ne­vat, kun esimer­kiksi myyn­ti­voit­toja ei kerry niin paljon. Kolman­tena ovat väes­tö­muu­tok­set. Koti­ta­louk­sien koko on pienentynyt.

Suku­pol­vien väli­siä tuloe­roja tarkas­tel­taessa häviä­jinä ovat ennen kaik­kea nuoret, alle 25-vuoti­aat, ja kaik­kien iäkkäim­mät ja eten­kin yksin elävät, yli 75-vuoti­aat naiset.

Törmä­leh­don mukaan Suomen tuloe­rot ovat pysy­neet vuoden 2000 jälkeen suurin piir­tein ennal­laan tai jopa vähän kaven­tu­neet. Kaven­tu­mi­nen ei näy niiden 896 000:n suoma­lai­sen elämässä, jotka ovat EU:n määri­tel­män mukaan pieni­tu­loi­sia, jotka työl­lis­ty­vät vain lyhyitä pätkiä kerral­laan ja jotka kärsi­vät aineel­li­sesta puut­teesta. Tervey­den ja hyvin­voin­nin laitok­sen eli THL:n tiedot­tama tutki­mus vuodelta 2016 lisää vielä kitke­rän jälki­ruoan tuohon puut­teen katta­maan tilas­to­pöy­tään. Esimer­kiksi 30 prosent­tia 20–54-vuotiaista suoma­lai­sista kertoi tinki­neensä ruoasta, lääk­keistä tai lääkä­rillä käyn­nistä rahan puut­teen vuoksi.

Varal­li­suuse­rot ovat puoles­taan jatka­neet kasvu­aan tähän päivään asti verrat­tuna 1990-luvun puoli­vä­liin. Netto­va­ral­li­suu­della tarkoi­te­taan niin asun­non kaltaista reaa­lio­mai­suutta kuin myös pank­ki­tal­le­tuk­sia, pörs­sio­sak­keita ja jouk­ko­vel­ka­kir­ja­lai­noja ja muuta finanssivarallisuuta.

Varak­kaim­man viiden prosen­tin osuus netto­va­ral­li­suu­desta oli vuonna 1994 noin 25 prosent­tia. Vuonna 2013 se oli jo 31,4 prosent­tia. Suoma­lais­ten varak­kaim­paan yhteen prosent­tiin kuulu­vat koti­ta­lou­det omis­ta­vat 13 prosent­tia Suomen netto­va­ral­li­suu­desta. Tuona vertai­lu­vuonna 1994 he olivat omis­ta­neet ”vain” kahdek­san prosenttia.

EI OLLUT TURVAPUSKUREITA

Eipä ollut sipi­löi­tyjä vakuu­tus­kuo­ria, ei ollut isäpa­palta perit­tyjä osake­salk­kuja eikä pank­ki­tal­le­tuk­sia, kun Marjuaho sai loppu­ti­lin Nokialta pitkä­per­jan­taina vuonna 2010. Step­hen Elop sai matka­pu­he­lin­teh­taan tappa­mi­sesta erora­hoina miljoo­nia euroja, työnsä viimei­seen asti hyvin hoita­nut duunari sai pitkä­ai­kais­työt­tö­myy­den. Nokian kuuluisa kuri piti Marjua­hoa ottees­saan aivan viimei­seen kujan­juok­suun asti.

– Nokialla pomo oli kova aukto­ri­teetti. Meille oli sanottu, ettei irti­sa­no­mi­sesta saa puhua. Kun työ päät­tyi, piti tehtaalta lähteä välit­tö­mästi ulos. Kun käve­lin siinä käytä­vällä viimeistä kertaa, joku työka­veri siinä jotain huik­kasi, mutta en voinut vastata mitään.

Sen jälkeen Marjuaho ei ole yrityk­sis­tään huoli­matta löytä­nyt vaki­naista työtä. Hän aloitti elekt­ro­niik­kain­si­nöö­rin AMK-opin­not Turussa, mutta omista opis­ke­lu­vuo­sista oli neli­kymp­pi­sellä miehellä jo liian kauan aikaa.

– Kyllä minä ne kaikki asiat hiffa­sin, ei se siitä ollut kiinni. Muut olivat nuoria, suoraan lukiosta tai ammat­ti­kou­lusta tulleita. Nuorilla oli vain niin kova tahti, että jäin koko ajan jälkeen.

Leikki oli heitet­tävä kahden vuoden jälkeen kesken.

– Sen jälkeen on ollut jotain kurs­sin­tyn­kää, sellaista käpistelyä.

Nyt Marjuaho on ollut yli 1 000 päivää työmark­ki­na­tuen varassa. Terveys­kin aset­taa omat reunaeh­tonsa työnhakuun.

– Tiedätkö paljonko tämä maksaa? Yli 40 euroa.

Marjuaho on nosta­nut pöydälle pienen, vihreän astma­pump­punsa. Jo lapsena tode­tun pöly­al­ler­gian ohella Marjuaho on saanut jonkin aikaa sitten diag­noo­sin astmasta.

– Aluksi lääkä­rit eivät suos­tu­neet lähet­tä­mään minua edes tutki­muk­siin. Hyvin vaikeaa oli saada diag­noosi ja lääkkeet.

ERIARVO SAIRASTUTTAA

Marjuaho käy lähes kaikessa eriar­voi­sen Suomen malli­kan­sa­lai­seksi sen surul­li­sim­massa merki­tyk­sessä. THL:n tutki­mus­pro­fes­sori Sakari Karvo­nen vahvis­taa, että terveet rikkaat saavat vaivoi­hinsa helpom­min ja enem­män hoitoa kuin heitä paljon sairaam­mat köyhät. Kun kansa jaetaan tulo­jensa mukaan viiteen eri luok­kaan, ovat Suomessa tervey­se­rot harvi­nai­sen räikeät kansain­vä­li­sesti vertaillen.

THL:n tuore raportti kertoo, että tuloe­rot kasvat­ta­vat mene­tet­ty­jen elin­vuo­sien lukua. Erot sairas­tut­ta­vat fyysi­sesti ja henki­sesti ja ne saavat köyhät ihmi­set koke­maan itsensä sairaiksi. Tuloe­rot kasvat­ta­vat yksi­näi­syyttä, mikä on tunne­tusti ihmi­selle kaik­kein murskaavinta.

Kyse ei ole suin­kaan vain siitä, että sairas­telu vähen­täisi mahdol­li­suutta ansio­työ­hön ja että siksi köyhempi kansan­osa olisi sairaampi. Kun tulot kasva­vat, para­nee terveys katkea­mat­to­mana liuku­mana, gradient­tina. Pienet tuloe­rot merkit­se­vät pieniä tervey­se­roja, suuret suuria.

Ihmi­nen on sosi­aa­li­nen olento. Hänen asemansa yhteis­kun­nassa määrit­tää hänen terveyt­tään, teki hän itse mitä tahansa. Tutki­joilla on näille näky­mät­tö­mille tervey­den horjut­ta­jille omat nimensä: psyko­bio­lo­gi­set tai psyko­so­si­aa­li­set mekanismit.

– Sosi­aa­li­sen vertai­lun kautta syntyy stres­siä. Mitä kauem­maksi väes­tö­ryh­mät etään­ty­vät (tuloe­ro­jen takia) toisis­taan, sitä enem­män tätä vertai­lua syntyy ja sitä pahem­mat vaiku­tuk­set tällä stres­sillä on pieni­tu­loi­sim­pien väes­tö­ryh­mien terveyteen.

Vauraampi kansan­osa harjoit­taa mielel­lään uusjul­muu­dek­si­kin kutsut­tua köyhien nimit­te­lyä milloin minkä­kin­lai­silla sosi­aa­li­pum­mi­sol­vauk­silla. Nimit­te­lyyn ei olisi edes rikkailla varaa.

– Ne, jotka kuvit­te­le­vat itse luoneensa oman hyvän tilan­teensa, ovat hyöty­neet tavat­to­masti siitä, millai­sessa yhteis­kun­nassa elämme. He ovat saanet ilmai­sen perus­kou­lu­tuk­sen, heidän lapsensa on hoidettu päivä­ko­deissa, he ovat saaneet ilmai­sen korkeakoulutuksen.

Sama­ten Karvo­nen varoit­taa syyl­lis­tä­mästä heitä, jotka sortu­vat päih­tei­siin lääki­täk­seen arkea, jossa kaikki on taistelua.

– Alko­ho­lin juomis­ta­voissa ei ole paljoa­kaan eroa väes­tö­ryh­mien välillä. Seurauk­sissa on. Rikas hyppää pikku­jou­lu­juh­lan jälkeen taksiin ja menee kotiin. Köyhä käve­lee nakki­kios­kille ja voi siellä joutua kaiken­lai­siin vaikeuksiin.

SILMÄLASIEN HAJOTESSA…

– Ensin silmä­la­seista hajosi sarana. Sen vaimo sai teipat­tua kasaan. Sitten hajosi kehys. Senkin vaimo sai joten­kin teipat­tua kuntoon. Mutta sitten silmä­la­sit hajo­si­vat koko­naan, kertoo Marjuaho.

Kun tulot ovat niin pienet kuin ovat, muodos­tui ehdot­to­man vält­tä­mät­tö­mien silmä­la­sien hankin­nasta Marjua­holle melkoi­nen riskin­o­ton paikka. Lopulta oli päädyt­tävä osta­maan kahdet yhden hinnalla eli myös vaimolle, ja hankinta oli pakko tehdä liik­keen myön­tä­mällä luotolla.

– Nyt niitä makse­taan 50 euroa kuussa, toteaa Marjuaho.

Marjua­hon sano­jen mukaan ”talou­den koho on koko ajan pinnan alla” ja tili on melkein aina ”viimei­sellä eurolla”. Mistä enää tinkiä, kun ruoas­ta­kaan ei voi enää tinkiä?

Sosi­aa­li­nen piiri kutis­tuu. Marjuaho kertoo, että hän ei ole pääs­syt katso­maan nyt 76-vuotiasta äiti­ään kahteen jouluun. Hän ei pysty­nyt lähte­mään suku­lai­sen häihin, sillä juhla­paik­kaan olisi jokai­sen vieraan pitä­nyt varata hotel­lista huone.

– Köyhyys on aitaus, josta ei pääse ulos. Lopulta katoaa kaikki halu­kin lähteä minne­kään ja taju siitä, mitä vielä voisi tehdä. Kirjas­to­han olisi ilmai­nen, mutta en minä käy enää sielläkään.

TULOEROJA PITÄISI KAVENTAA

”Budjetti kään­tää tuloe­rot kasvuun. Tällä halli­tus­kau­della kaik­kein eniten ovat laske­neet kaik­kein pieni­tu­loi­sim­pien tulot. Syynä ovat perus­tur­vae­tuuk­sien leik­kauk­set. Yli keski­tu­loi­set hyöty­vät veron­ke­ven­nyk­sistä.” (Helsin­gin Sano­mien artik­keli vuoden 2018 budje­tista 8.9.2017)

Kansa­kun­nan koko­nai­son­nel­li­suu­den, tervey­den ja hyvin­voin­nin kannalta suun­nan pitäisi käydä kohti tuloe­ro­jen kaven­ta­mista. Mitä tästä sano­vat asiantuntijat?

– Kyllä, tuloe­ro­jen kaven­ta­mi­nen olisi yksi järkevä keino kaven­taa tervey­se­roja. Halli­tus toisensa jälkeen on otta­nut juhla­pu­hei­den tasolla tavoit­teeksi tervey­se­ro­jen kaven­ta­mi­sen. Harvem­min on ollut puhetta tuloe­ro­jen kaven­ta­mi­sesta, Karvo­nen huomauttaa.

– Vero­tus kannat­taisi ottaa tarkas­te­luun. Kohee­sion kannalta olisi syytä puut­tua kaik­kein eniten ansait­se­vien rahoi­hin. Kansa­han suhtau­tuu entistä myötä­mie­li­sem­min veroi­hin, ja hyvästä syystä.

Perhei­den varhai­seen tukeen pitäisi taas panostaa.

– 1990-luvulla koti­pal­ve­luja leikat­tiin kunnissa, mutta ne ovat erit­täin kustan­nus­te­hok­kaita ja ennal­taeh­käi­se­viä palveluita.

Saari puhuu mielel­lään kannus­tin- ja byro­kra­tia­louk­ku­jen purka­mi­sesta, ja tähän hänellä on laaja kirjo erilai­sia ratkaisuehdotuksia.

Turval­li­suu­den kannalta pienet tuloe­rot olisi­vat kuiten­kin tärkeitä.

– Mitä tasa-arvoi­sempi yhteis­kunta on, sitä turval­li­sempi se on. Onko meillä yhteis­kunta, joka tarvit­see polii­seja? Vai tarvit­sem­meko yhteis­kun­nan, jossa ei ole polii­seja? Saari kysyy.

Törmä­lehto ei ota kantaa siihen, pitäi­sikö Suomessa vero­tuk­sen tähdätä tuloe­ro­jen kaven­ta­mi­seen vai ei. Hän toteaa kuiten­kin, että Maail­man­pankki, Kansain­vä­li­nen valuut­ta­ra­hasto ja OECD ovat nykyi­sin kään­ty­neet kannat­ta­maan sitä, että talous­kas­vun pitäisi hyödyt­tää kansa­kun­nan kaik­kia ryhmiä, ei vain huip­pua tai eliittiä.

– Tuloe­rot heijas­tu­vat mahdol­li­suuk­sien tasa-arvoon ja koulu­tuk­seen. Kyllä minä ajat­te­len talous­tie­teel­li­sen koulu­tuk­sen saaneena, että jos koulu­tus­mah­dol­li­suuk­sia jäte­tään tuloe­ro­jen takia käyt­tä­mättä, kansa­kun­nan poten­ti­aa­lia ja resurs­seja heite­tään hukkaan.

Miten me osai­simme olla hukkaa­matta Tomi Marjua­hon poten­ti­aa­lin? Puhe­li­aan, sosi­aa­li­sen, huumo­rin­ta­jui­sen, tieto­ko­neista niin paljon tietä­vän, Salon alueen Teol­li­suus­työn­te­ki­jäin ammat­tio­sasto 57:n vapaa­eh­toi­sena IT-tuki­hen­ki­lönä toimi­van ja ”pientä opea” sisäl­lään kanta­van Tomi Marjua­hon potentiaalin?

– Työvoi­ma­toi­misto hokee CV sitä ja CV tätä. Miksei ihmi­seen paneu­duta kunnolla ja yritetä löytää juuri hänelle sopiva työpaikka? Minä toivon Salon seudulta sellaista kynnys­työ­paik­kaa, josta pääsisi taas takai­sin työelä­mään, toteaa Marjuaho.

Ja susan­na­kos­ket ja elina­le­po­mäet voisi­vat herätä sieltä vauraan ihmi­sen unes­taan ja vastata tähän Marjua­hon kysymykseen:

– Minussa ei voi olla suut­tu­mus herää­mättä, kun kuulen niitä puheita, että kyllä kun vaan tarpeeksi yrit­tää, niin kyllä sitä sitten. Minä haluan kantaa niille ihmi­sille minun laskuni ja sanoa: Näyt­tä­kääs nyt sitten, miten minun tuloil­lani nämä laskut voi maksaa? Näyt­tä­kääs nyt sitten ihan kädet savessa ‑meinin­gillä: Miten?

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT VESA-MATTI VÄÄRÄ

Lue lisää samasta aiheesta:
Kausi­työ­läi­nen Sirkka-Liisa Ojala: Köyhän huvi­tus on vilkas mielikuvitus
Profes­sori Heikki Pato­mäki: Harvo­jen vauraus luo harvo­jen demokratian