KOKIJA: Työl­lis­ty­nyt Kari Rauhala: ”Olen onnekas”

”Tuli sellai­nen raskas fiilis, että tämä kuvio ei pääty hyvin. Piti vain purra hammasta!” Näin mietti loppu­ti­lin saanut Kari Rauhala, 59, jonka työn­ha­ku­yri­tyk­set kilpis­tyi­vät viimeis­tään silloin, kun hän kertoi ikänsä. Elämä kirkas­tui yhdestä puhelinsoitosta.

Nuoresta pitäen kirja­pai­noa­lalla työs­ken­nel­lyt Kari Rauhala jäi työt­tö­mäksi 56-vuoti­aana kirja­pai­non irti­sa­not­tua kaikki työn­te­ki­jät. Hän sai kokea, miten toivot­to­man vaikea ikään­ty­neen on saada työpaikkaa.

Myös­kään sairause­lä­kettä ei työelä­män vete­raa­nille haluttu myön­tää huoli­matta työn loppuun kulut­ta­mista olka­päistä, rikki­näi­sestä selästä ja yleis­kun­toa alen­ta­vista sydä­men rytmihäiriöistä.

Aikansa eläkettä yritet­ty­ään hän luovutti, koska eläke­pro­ses­sissa asian­tun­ti­ja­lää­kä­reitä kier­täes­sään ja lausun­toja hakies­saan hän tunsi olevansa ”hams­teri rullassa, joka juok­see ympy­rää, joka ei johda mihinkään”.

MIES HUUSI JIPPIITÄ

Rauhala sai 500 päivää ansio­si­don­naista työt­tö­myys­kor­vausta ja kolme kuukautta työmark­ki­na­tu­kea. Turhaan työpaik­kaa etsi­neen mieli oli jo maassa, kunnes Mänt­sä­län kunta tarjosi hänelle kuuden kuukau­den palk­ka­työtä syrjäy­ty­mi­su­han alla olevien nuor­ten ohjaa­jana ja mentorina.

– Huusin jippiitä ja olin mehuissa, että ”vihdoin­kin”, kun Mänt­sä­län kunnan koor­di­naat­tori soitti.

Rauha­lalle työ on todella tärkeä asia.

– Duuni on se, mitä leivän ohella ihmi­nen kaipaa. Työn­teko tekee mielelle hyvää. Ihmi­sen pitää tehdä jota­kin. Huoma­sin sen ihan konkreettisesti.

Rauhala kertoo tari­nansa kannus­taak­seen kohtalokumppaneitaan.

– Heille, jotka joutu­vat työt­tö­miksi haluan sanoa, että pitä­kää mieli korkealla. Ei kannata vaipua kaik­kein paskim­man ojan pohjalle. Minä­kin olin aika lähellä sitä. Toivon, että tämä on kannus­tus­ta­rina siitä, miten homma voi muuttua.

JO ALAIKÄISENÄ KIRJAPAINOON

Rauhala ehti työs­ken­nellä kirja­pai­noa­lalla 39 vuotta, pääosan siitä ajasta fyysi­sesti raskaassa leik­kaa­jan ammatissa.

Leik­kaa­mi­nen on kulut­ta­vaa olka­päille. Näin Rauhala kuvaa työn luonnetta:

– Jos muijan kanssa tamp­paat mattoja 39 vuotta joka päivä, niin sitten voi kysyä, että miltä tuntuu olka­päässä. Paperi on paina­vaa. Työpäi­vän aikana nostet­tiin tuhan­sia kiloja pape­ria ja ilmat­tiin se. Nostet­tiin konee­seen ja nostet­tiin koneesta pois. Se on raskas, kulut­tava ammatti, minkä myön­tä­vät lääkä­rit­kin, tyyliin ”voi, voi”. Ja sitten sano­vat, että etsi joku vaih­toeh­toi­nen ammatti.

Rauhala aloitti kirja­pai­no­työn nuorena.

– Menin Hert­to­nie­meen kirja­paino Yhteis­työ­hön vuonna 1977, aluksi varas­toon, koska en alai­käi­senä pääs­syt pain­osa­liin. Teimme vuoro­töitä. Kun täytin 18, pääsin paino­ko­neelle apulai­seksi. Ensin käytiin rotaa­tio­ko­neet läpi, sitten neli­vä­ri­ko­neet ja kaksi­vä­ri­ko­neet, ja lopulta päädyin leikkuriin.

– Kävin armei­jan ja sain oppi­so­pi­muk­sen. Leik­kaa­jan paikka oli ainoa, mikä oli vapaana. Siinä meni­vät vuodet: leik­ka­sin paperia.

Vuonna 1999 koke­nut ammat­ti­mies ostet­tiin Erweko-nimi­seen huippukirjapainoon.

– Se oli Suomen paras paikka olla töissä. Ne maksoi­vat hyvin. Siellä tehtiin paljon ja lois­ta­vaa duunia. Kaksi äijää omisti sen. Heillä eläkeikä lähestyi.

AMMATTILAISET LÖYSÄÄN HIRTEEN

Hyvää työelä­mää kirja­pai­nossa kesti Rauha­lan mukaan noin vuoteen 2010 saakka, jolloin omis­ta­jien eläköi­tyessä kirja­paino myytiin yrit­tä­jille, jotka osti­vat menes­ty­vän kilpai­li­jan pois markkinoilta.

– Siitä alkoi alas­ajo ja yyteet. Ne jatkui­vat hamaan tappiin. Vuonna 2015 jaet­tiin viimei­set irti­sa­no­mis­la­put. Se oli löysässä hirressä roik­ku­mista koko ajan. Kun tuli uudet yyteet, porukka oli varpail­laan, että kuka seuraa­vaksi saa lähteä. Aina lähti osa.

– Siihen kaatui yksi Suomen kauneim­mista pajoista. Mikä jäi eniten otta­maan kupo­liin, oli duuni­ka­ve­rien mene­tys, sillä he olivat ihan mahta­vaa poruk­kaa. Meitä oli parhaim­mil­laan yli 60.

Lopulta jäljellä olivat enää Rauhala ja yksi hänen työkaverinsa.

– Vuonna 2016 mekin saimme lähteä. Kun takana siinä firmassa oli 17 vuotta, niin irti­sa­no­mi­saika oli pitkä.

PAINETTIIN NIIN PITKÄÄN KUIN JAKSETTIIN

Ammat­tiyl­peät työn­te­ki­jät tais­te­li­vat viimei­seen asti työpaik­ko­jensa puolesta. Jopa siinä määrin, että kunto romahti ja terveys meni.

– Me tehtiin ihan järje­töntä duunia siinä, että saadaan firma säily­mään hengissä. Loppu­vuo­det olivat sellaista, että mentiin yöllä töihin ja painet­tiin niin pitkään kuin jaksettiin.

– Työpaik­ka­lää­kä­rimme katseli labo­ra­to­rion koetu­lok­sia ja kysyi, että mitä te oikein väsäätte siellä? Teillä on kaikki arvot päin helvet­tiä. Kohta tämä jyys­tä­mi­nen loppuu teiltä.

Rauha­lan mukaan koke­nut lääkäri oli oikeassa.

– Niin­hän se loppui minun kohdalta. Sain infark­tin työpai­kan leikkuupöydällä.

KUOLEMAN RAJALLE

Vuonna 2015 sydän­koh­tauk­sen iskiessä Rauhala kertoo koke­neensa elämänsä kovim­man tuskan.

– En ole ikinä aisti­nut sellaista kipua kuin se oli. Ajoin vielä autolla himaan, vaik­ken tunte­nut käsiä, enkä mitään. Himassa olin pudon­nut sohvalle, mistä asuin­kump­pani löysi minut ja hälytti ambu­lans­sin paikalle. Se oli minuu­teista kiinni.

Ambu­lans­sissa Rauha­lan sydän­käyrä näytti suoraa viivaa.

– Peri­aat­teessa kuolin, ja ne joutui­vat minut elvyt­tä­mään siinä.

– Sairaa­lasta kun pääsin pois loppu­jen lopuksi, niin lekuri kysyi ovelasti, että oletko kyke­ne­väi­nen jatka­maan omassa työs­säsi. Sanoin, että pakko­han minun on jota­kin tehdä, että saan makset­tua asun­to­lai­nat. Se pani saman tien minun eteeni pape­rin, että alle­kir­joi­tus tuohon ja ulos sitten.

Lääkä­riltä jäi Rauha­lan mukaan kerto­matta, että tilan­teessa olisi mahdol­li­suus aina­kin yrit­tää eläkettä.

– Olka­pää minulla on rikki, se oli todettu aikai­sem­min. Lääkä­reitä on kai ohjeis­tettu niin, että älkää hirveästi möykätkö siitä eläkea­siasta. Kaikki sairaat sitä halua­vat. Niitä on helpompi pudot­taa käytä­ville. Ei tarvitse maksaa mitään eläk­keitä. Tulee luon­nol­li­nen poistuma.

LITSARI PÄÄHÄN JOKA PAIKASTA

– Sitten jäätiin työt­tö­miksi. Oli hirveä tunne aluksi, että miten tästä eteen­päin. Sitä vain oltiin ja haet­tiin duunipaikkoja.

Varsin nopeasti Rauhala koki puheet työvoi­ma­pu­lasta hölyn­pö­lyksi. Tarjolla oli korkein­taan nolla­so­pi­muk­sia. Myös ikära­sismi koke­muk­sena tuli hänelle tutuksi.

– Työpai­kan voit saada, jos et ilmoita ikää hake­muk­sessa. Tein monta kertaa niin, että jätin iän sano­matta. Ne otti­vat yhteyttä. Sitten kun sanoin, että olen karvan vaille 60, ne sanoi­vat, että paikka on täytetty.

– Olin työt­tö­mäksi jäädessä 56-vuotias. Se riitti jo siihen, että työpaik­koja ei ole.

Rauha­lan mukaan TE-keskuk­sessa hyvin oival­let­tiin, että hänen ikäi­sensä henki­lön on lähes mahdo­ton saada sääl­listä työtä.

– Siinä tulee litsari päähän joka paikasta. Osa työan­ta­jista on ihan asial­li­sia, osa ei edes vastaa.

Suivaan­tu­neena Rauhala kertoo lait­ta­neensa kaikille kansan­edus­ta­jille edus­kun­taan työn­ha­kuil­moi­tuk­sen, että hän hakee avustajanpaikkaa.

– Kolme ihmistä vastasi. Kahdelta tuli delete-ilmoi­tus, että viesti on tuhottu, ja yksi ilmoitti, että hän ei lue sähkö­pos­te­jaan. Silk­kaa roskaa ne jauha­vat siellä, että on työvoi­ma­pula. Ei se pidä paikkaansa.

OSA LÄÄKÄREISTÄ NAUROI PÄIN NAAMAA

Eläke­vaih­toeh­don Rauhala otti esiin jo työpaik­ka­lää­kä­rinsä kanssa.

– Lääkäri ensin kuun­teli, sitten ruvet­tiin miet­ti­mään mitä tehdään. Kun tulin sydik­sen jälkeen töihin ja puhut­tiin eläk­keestä, niin se sanoi, että sinulla on mahdol­li­suus osa-aikae­läk­kee­seen, mutta se on kova paperisota.

Rauhala halusi katsoa sen vaihtoehdon.

– Kävin neljällä eri spesia­lis­tilla olka­pään takia. Osa niistä oli vakuu­tusäi­jiä. Osa nauroi päin naamaa. Osa sanoi, että se on hirveä prosessi eikä se johda mihin­kään, ja pari muuta sanoi, että ei kannata edes yrittää.

– Ne lääkä­rit olivat eri alojen spesia­lis­teja ja sanoi­vat, että turha yrit­tää mitään eläkettä, jump­paa sitä hartiaa.

– Piti saada eri lausun­toja, ja välissä Kela halusi lausun­non. Silloin huoma­sin, että olen pyörässä. Taas puut­tuu joku lappu ja sinä haet sen. Se oli väsy­tys­tais­te­lua, ei kyse ole mistään muusta. Alussa luulin, että se vie johon­kin, mutta ei se vienyt mihin­kään. Olin kuin hams­teri rullassa, joka juok­see ympy­rää. Huoma­sin, että ajelen vapaa-aika­nani aivan turhaan ja luovutin.

MASENNUS ALKOI HIIPIÄ

Rauhala kertoo, miten työt­tö­myys alkoi vähi­tel­len syödä miestä.

– Tuli syksy ja pimeä. Asun koiran kanssa korvessa. Kymme­nen kilsaa ajetaan umpi­tietä ja sitten loppu­matka hiek­ka­tietä. Pelkkä pimeys alkaa masen­taa, vaikka ennen tykkä­sin siitä. Jokai­nen päivä on saman­lai­nen. Ei erota viikon­lop­puja enää, eikä maanan­taita. On vain pimeää ja harmaata.

– Olen soit­ta­nut koko ikäni. Huoma­sin, etten ole kahteen viik­koon koske­nut mihin­kään soit­ti­meen, vaikka soit­ta­mi­nen on minulle kuin toisille tupakka. Jos yksi päivä jää väliin, sitä on pakko saada. Sen takia minulla on sohvan ympä­rillä kita­roita ja vahvis­ti­mia. Mihin tahansa menen, minulla on soitin aina lähellä. Mutta en enää koske­nut niihin. Silloin hiffa­sin, että kuuppa alkaa hajota. Pitää tehdä jotain ratkai­se­vaa. Kevät oli ihme kyllä vielä pahempi. Se syö vielä enem­män päätä.

SAIN HELVETIN HYVÄN DUUNIN

Kulu­vana vuonna kevät­tal­vesta Rauhala sai mieltä lämmit­tä­vän puhelun.

– Kun ansio­si­don­nai­nen oli loppu­massa, TE-keskus otti yhteyttä, että ne ovat lähet­tä­neet Mänt­sä­län kuntaan pape­rin, että meidät on pakko työl­lis­tää. Kului kolme kuukautta, että pääsin haas­tat­te­luun. Siellä katsot­tiin kunnol­leni sopiva mesta. Pääsin helve­tin hyvään hommaan.

– Mänt­sä­län kunta on työnan­taja. Mutta se on vain kuusi kuukautta. Enem­pää rahaa ei valtio antanut.

Rauhala katsoo kuulu­vansa etuoi­keu­tet­tuun porukkaan.

– Me kuulumme siihen ikäryh­mään 57–59, että saamme tehdä kuuden kuukau­den työput­ken. Pääsemme sieltä ansio­si­don­nai­selle ja eläke­put­keen. Se on meidän kohta­lomme. Mutta mieluum­min olisin duunissa. Olen jo kysy­nyt, että miten on jatko­hom­mia. Ne sano­vat, että ilomie­lin pitäi­si­vät, mutta kun ei ole rahaa.

TÖISSÄ KORTISONIN VOIMIN

Ennen töihin menoa lääkä­ri­käyn­nillä sattui Rauha­laa huvit­ta­nut tapaus.

– Kun särkyjä oli joka päivä, kävin leku­rissa. Sanoin, että anna jotain särky­lää­kettä tuohon olka­pää­hän, minulla alka­vat työt kohta. Lääkäri määräsi mielialalääkkeitä.

– Käve­lin ulos ja vaih­doin toiseen lääkä­ri­pii­riin. Minulla oli kaikki doku­men­tit olka­päästä mukana. Tämä lääkäri oli ammat­ti­tai­toi­nen. Se sanoi, että miten on, käykö korti­soni. Sanoin, että käy. Kaksi piik­kiä otin kahden viikon välein ja pystyn olemaan duunissa. Mielia­la­lääk­keet ovat edel­leen apteekissa.

– En koe, että tarvit­sen mitään hymyi­lyä tuohon olka­pää­hän. Haluan kivun pois, että pystyn mene­mään duuniin.

ME MAKSAMME VEROJA TAAS

Rauhala kokee olevansa työtä saatu­aan onnekas.

– Kaikilla ei ole tähän mahdol­li­suutta. Joku saat­taa olla puoli vuotta liian nuori, ja hän tippuu rako­seen. Kunpa kenel­le­kään ei kävisi niin.

Rauha­lan mielestä olisi tärkeää panos­taa työl­li­syy­teen, eikä johon­kin työt­tö­mien elämää kurjis­ta­viin toimiin, jotka entistä enem­män paina­vat ihmi­siä maahan.

– Enem­män vain fyrk­kaa tämmöi­siin duunei­hin. Me olemme veron­mak­sa­jia taas. Kaik­kien etu on se, että yhteis­kunta toimii mahdol­li­sim­man hyvin.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT PEKKA ELOMAA