Suomella on varaa tasa-arvoi­sem­piin terveyspalveluihin

Tervey­den­huollon ongelmat pulppuavat hoita­ja­pu­lasta ja vanhe­nevan väestön kasva­vasta palvelutarpeesta.

– Väestö­ra­ken­teen muutos ei näy pelkäs­tään palve­lu­tar­peen kasvuna, vaan myös ammat­ti­laisten katoa­mi­sena. Suoma­lainen tervey­den­huolto paisui 1970-luvulla kansan­ter­veys­lain myötä. Samalla suuret ikäluokat valmis­tuivat tervey­den­huollon ammat­ti­lai­siksi. He ovat jääneet tai jäämässä eläkkeelle, Tampe­reen yliopiston Tutki­ja­kol­le­giumin johtaja Juha Teperi sanoo.

Tervey­den­huollon kustan­nukset uhkaavat nousta nopeammin kuin sote-uudis­tuk­sessa on kaavailtu. Sote-laeissa asetetut kustan­nus­ke­hi­tyksen jarrut eivät Teperin mukaan toden­nä­köi­sesti onnistu pitämään kuluke­hi­tystä aisoissa.

– Valtio­va­rain­mi­nis­teriö on laskenut, että tarvit­semme seuraa­vien 10 vuoden aikana jopa 230 000 uutta sote-työnte­kijää. Jokainen ymmärtää, ettei tällaista työvoimaa saada mistään, Hyvin­voin­tiala HALI ry:n terveys­pal­ve­lu­joh­taja Hanna-Maija Kause sanoo.

RISTIRIITAISET KANNUSTIMET JOHTAVAT EPÄTASA-ARVOON

Tervey­den­huol­tomme epäon­nis­tu­misen juurisyy on Teperin mukaan järjes­telmän kokonai­soh­jauksen pettä­minen, kun rinnak­kaiset tervey­den­huollon osat toimivat risti­rii­tai­sesti. Julkinen perus­ter­vey­den­huolto saa rahoi­tuksen vuosit­taisen budje­toinnin kautta riippu­matta palve­luiden käyttä­jä­mää­ristä. Mitä vähemmän potilaita, sen parempi talouden tasapaino.

Työter­veys­huollon puolella yksityinen palve­lu­tuot­taja veloittaa palve­luista työnan­tajaa. Jokainen asiakas ja hänelle tehty toimen­pide tuottaa palve­lu­tuot­ta­jalle euroja.

– Kun kaksi erilaista kannus­te­mallia elää rinnak­kain, ei ole vaikea arvata, minne syntyy jonoja ja missä ovet ovat aina auki, Teperi sanoo.

Suoma­laiset ovat valmiita priori­soi­maan tervey­den­huoltoa. Siihen halutaan rahaa, vaikka veroja korottamalla.

MEILLÄ ON RAHAA PAREMPAAN

Tervey­den­huollon menoista leikkaa­minen ei ole vaihtoehto, sillä oikeus riittä­viin tervey­den­huollon palve­luihin on jokaisen suoma­laisen perus­tus­lail­linen oikeus. Riittä­vyys merkitsee sitä, että kansa­laiset saavat palve­luita suhteessa tarpei­siinsa: sairaat terveitä enemmän.

– Kahtia­ja­kau­tunut perus­ter­vey­den­huolto ei toteuta tätä tavoi­tetta, Teperi huomauttaa.

Hän viittaa järjes­tel­määmme, jossa osa kansasta käyttää yksityistä tervey­den­huoltoa tai saa laajan työter­veys­huollon ja osa on alire­sur­soidun julkisen perus­ter­vey­den­huollon varassa.

Sitten hyvät uutiset: meillä on varaa parem­paan, sillä julkisen tervey­den­huollon osuus brutto­kan­san­tuot­tees­tamme on pienempi kuin muissa Pohjois­maissa. Kysymys on valtion budjetin valin­noista, jotka ovat halli­tuksen ja eduskunnan päätet­tä­vissä. Rahat ovat meidän kaikkien ja niiden jaosta päättävät vasta valitut kansanedustajamme.

– Suoma­laiset ovat valmiita priori­soi­maan tervey­den­huoltoa. Siihen halutaan rahaa, vaikka veroja korot­ta­malla. Meillä on siihen onneksi varaa, sillä tervey­den­huol­to­jär­jes­tel­mämme on suhteel­lisen edullinen, Teperi sanoo.

EPÄTASA-ARVOISET LÄÄKÄRIKÄYNNIT

THL:n tutki­mus­pro­fes­sori ja Helsingin yliopiston sosiaa­li­po­li­tiikan profes­sori Heikki Hiilamo on Teperin kanssa yksimie­linen siitä, että terveys­pal­velut jakau­tuvat osin epätasa-arvoi­sesti. Suurin ero on julkisen tervey­den­huollon ja yksityisen tervey­den­huollon välillä. He, joilla on varaa, pääsevät nopeasti hammas­hoi­toon, lonkka­leik­kauk­seen tai tutki­tut­ta­maan kipeää selkää.

– Kun julkinen järjes­telmä ei pelaa, ne, joilla on varaa, siirtyvät käyttä­mään yksityisiä palve­luja. Ne puoles­taan kilpai­levat samasta työnvoi­masta kuin julkinen puoli, mikä pahentaa julkisen puolen osaaja­pulaa, Hiilamo sanoo.

Lääkä­ri­käynnit jakau­tuvat hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nas­samme erittäin huonosti verrat­tuna muihin OECD-maihin. Suomi, Portu­gali ja Yhdys­vallat ovat maita, joissa terveimmät ja hyvätu­loi­simmat saavat parhaat palvelut samalla kun sairaimmat, työky­vyt­tö­mimmät ja vammaiset joutuvat tyyty­mään heikoim­piin palveluihin.

– Systee­mimme ei varmista, että kaikki saisivat heille kuuluvia tervey­den­huollon palve­luja tai sosiaa­li­turvan etuuksia. Tästä ei pidetä yhteis­kun­nassa huolta, Teperi sanoo.

Hiilamon mukaan tervey­serot koskevat erityi­sesti työikäisiä. Eroja on pyritty kaven­ta­maan monilla tavoilla, mutta työtä vaikeuttaa se, että tervey­teen vaikut­tavat monet tekijät, kuten ruokailu- ja liikun­ta­tot­tu­mukset, päihteiden käyttö ja geeni­pe­rimä. Kiinnostus työikäisten tervey­se­rojen kaven­ta­mi­seen saattaa kuitenkin lisääntyä työvoi­ma­pulan vuoksi.

Alueel­liset poikkeamat ovat suuria, ja jopa saman kaupungin tai terveys­kes­kuksen sisällä on suuria eroja. Jokai­sella lääkä­rillä on vielä oma tapansa toimia. Tervey­den­huollon ammat­ti­laiset tekevät jokaisen terveys­keskus- tai päivys­tys­käynnin kohdalla päätökset hoidon laadusta ja siitä, kuka hoide­taan ensin ja kuka myöhemmin.

TYÖTERVEYSHUOLTO EI OLE KAIKILLE SAMANLAINEN

Työter­veys­huollon piirissä on Suomessa noin 1,9 miljoonaa ihmistä. Suuri osa työikäi­sistä saa perus­tason terveys­pal­ve­lunsa työter­veys­huol­losta, ja niiden kautta tehdään noin 3 miljoonaa lääkä­ri­käyntiä vuodessa.

Työnte­ki­jöiden ja työnan­ta­jien kustan­tamat työter­veys­huollon kustan­nukset olivat vuonna 2020 yhteensä noin 880 miljoonaa euroa. Tervey­den­huollon käyttö­menot olivat vuonna 2020 noin 23 miljardia euroa.

Lakisää­teinen työter­veys­huolto kattaa vain ennal­taeh­käi­sevän tervey­den­huollon palvelut, kuten työer­go­no­miasta ja turval­li­sesta työpai­kasta huoleh­ti­misen. Työter­veys­huollon palvelut ovat saman­laiset kaikilla saman työpaikan työnte­ki­jöillä toimi­tus­joh­ta­jasta duunariin.

Heikoimmin työter­veys­huollon tilanne on monilla julkisen alan työpai­koilla, joilla työter­veys­huolto kattaa vain lakisää­teisen ennakoivan työterveyshuollon.

– Esimer­kiksi Helsingin ja Uuden­maan sairaan­hoi­to­piiri HUSin työnte­ki­jöillä ei ole lainkaan työter­veys­huollon sairaan­hoidon palve­luja. Tämä voi pidentää työhön­pa­luuta ja vaikeuttaa sairauk­sien ja työn yhteyden huomiointia, koska terveys­kes­kuk­sissa voi olla pitkät jonot ja puutteel­linen työky­ky­osaa­minen, sanoo Kause.

Systee­mimme ei varmista, että kaikki saisivat heille kuuluvia tervey­den­huollon palve­luja tai sosiaa­li­turvan etuuksia.

Tilanne on yhteis­kun­nal­li­sesti nurin­ku­rinen, sillä sairaus­pois­saolot ovat kustannus sekä työnan­ta­jalle että yhteis­kun­nalle. Kela maksaa sairaus­päi­vä­rahat, sairaus­päi­vä­ra­ha­päi­viltä ei kerry verotet­tavaa palkka­tuloa ja työpanos ei hyödytä yhteiskuntaa.

On kyse sitten murtu­neen jalan tai järkky­neen mielen­ter­veyden hoidosta, pitäisi työssä­käy­vien päästä aina nopeasti hyvään hoitoon. Näin minimoi­tai­siin sairauk­sien seuraukset ja tasoi­tet­tai­siin tie työhön paluulle.

Työter­veys­huollon toisessa ääripäässä ovat ne työnan­tajat, jotka tarjoavat avokä­ti­sesti hammas­huollon sekä erikois­lää­kä­rien ja fysio­te­ra­pian palvelut työnte­ki­jöil­leen. Tässä asemassa olevat työnte­kijät ovat onnek­kaista ja usein juuri samoja, joiden elämässä ovat muutkin asiat hyvällä tolalla.

Työter­veys­huol­lossa on tapah­tunut tämän vuosi­tu­hannen puolella iso muutos, kun työnan­tajat ovat tulleet kulujen seuran­nassa tarkem­miksi. Aiemmin yksityi­sellä terveys­pal­ve­lujen tuotta­jalla saattoi olla avoin valta­kirja määrätä esimer­kiksi erikois­lää­kä­ri­käyn­tejä, nyt monet työnan­tajat ovat rajoit­ta­neet niiden määrää.

TALOUSPAINEET HAPERTANEET ENNALTAEHKÄISEVYYDEN

Eriar­vois­tu­minen koskee myös ennal­taeh­käi­sevää tervey­den­huoltoa. Kun kansan­ter­vey­suu­distus tehtiin 1970- ja 1980-luvuilla, päätet­tiin työnjako: työter­veys­huolto huolehtii työssä­käy­vien ennal­taeh­käi­se­västä tervey­den­huol­losta, opiske­li­ja­ter­vey­den­huolto opiske­li­joista ja terveys­kes­kukset työelämän ja opiskelun ulkopuo­lella olevista. Tämä toimii viimei­selle ryhmälle hyvin vain esimer­kiksi neuvo­la­pal­ve­luiden ja rokotusten osalta.

Kansan­ter­vey­suu­dis­tuksen ytimessä oli ajatus terveys­kes­kusten kansan­ter­veys­työstä, johon kuuluu sairauksia ennal­taeh­käi­sevät toimet ja terveyden edistä­minen kunnissa.

– Tavoit­teet väestön hyvin­voin­nista ja kansan­ter­vey­destä huoleh­ti­mi­sesta ovat sittemmin haper­tu­neet talou­del­listen paineiden alla, Teperi sanoo.

Kun terveys­kes­kuk­sissa on jatkuva resurs­si­pula, nousee kansa­laisten kynnys lähteä jonot­ta­maan ja totea­maan, ettei taaskaan saanut toivo­maansa hoitoa. Sairaudet pahenevat. Lopulta ihmiset turvau­tuvat tuskis­saan sairaa­loiden päivys­tyk­seen tai soittavat ensihoidon kotiin.

Kohtuul­liset inves­toinnit ennal­taeh­käi­se­vään hoitoon ja viimeis­tään perus­ter­vey­den­huol­toon ehkäi­si­sivät erikois­sai­raan­hoi­toon kohdis­tuvia paineita. Kyse on ihmisten hyvin­voinnin lisäksi rahasta: kunnol­linen ennal­taeh­käi­sevä tervey­den­huolto vähentää kalliin erikois­sai­raan­hoidon menoja.

Tilanne on sama kuin autolla, joka katsas­te­taan ja huolle­taan säännöl­li­sesti. Jos öljyjä ei lisätä, vaikka punainen valo palaa, moottori leikkaa kiinni ja matka katkeaa. Auto joutuu pitkäksi ajaksi korjaa­molle ja saa uuden kalliin moottorin. Tai sitten todetaan, ettei enää kannata korjata.

TERVEYDENHUOLTOON APUJA DIGITALISAATIOSTA

Yksi ratkaisu voisi olla nykyistä monipuo­li­sempi digita­li­saa­tion käyttö tervey­den­huol­lossa, Heikki Hiilamo ehdottaa. Se voisi oikein kohden­net­tuna tehostaa toimintaa ja vapauttaa henki­löstöä tehtä­viin, joissa heidän ammat­ti­tai­tonsa on korvaamatonta.

Myös Hanna-Maija Kause uskoo, että sotesek­to­rilta kerätyn tiedon nykyistä parempi hyödyn­tä­minen on yksi ratkaisu ongel­miimme. Sen esteenä ovat tieto­suo­ja­mää­räykset, joita pitäisi Kausen mukaan lieventää silloin, kun tieto­tur­val­li­sella tietojen käsit­te­lyllä voidaan parantaa hoidon laatua.

Korona-aikana palve­luja siirret­tiin erityi­sesti työter­veys­huol­lossa digitaa­li­siksi etäpal­ve­luiksi. Uudet palve­lu­mallit ovat sittemmin levin­neet myös julki­seen terveydenhuoltoon.

– Perus­ter­vey­den­huol­tomme on alire­sur­soitu ja se on vuosien varrella rapau­tunut. Pääasiassa yksityisten palve­lu­tuot­ta­jien järjes­tämä työter­veys­huolto on samalla kehit­tynyt. Siellä on myös tehty paljon palve­luin­no­vointia muun muassa sähköi­siin palve­luihin. Ne ovat hiljal­leen levin­neet myös julki­selle puolelle, Kause sanoo.

Perus­ter­vey­den­huol­tomme on alire­sur­soitu ja se on vuosien varrella rapautunut.

Työter­veys­huollon ja julkisen tervey­den­huollon yhteis­työn kehit­tä­minen on yksi tapa parantaa tilan­netta. Esimer­kiksi julkisen tervey­den­huollon polvi­leik­kauk­sesta toipuvan työntekijän kuntou­tuksen järjes­tä­minen yhteis­työssä työter­veys­huollon kanssa voi Kausen mukaan nopeuttaa potilaan toipumista.

Kuntou­tuksen yksilö­koh­taista räätä­löintiä on kokeiltu ja sillä on onnis­tuttu lyhen­tä­mään sairas­lomia. Se on sekä yksilön, työnan­tajan että yhteis­kunnan etu.

Soteuu­distus, eli sosiaa­li­pal­ve­luiden sekä perus­ter­vey­den­huollon ja erikois­sai­raan­hoidon palve­luiden yhdis­tä­minen nykyistä tiiviim­mäksi kokonai­suu­deksi, on suunni­teltu katta­vaksi ratkai­suksi ongel­maan. Rahoitus- ja resurs­sion­gelmat ratke­ai­sivat, jos uudistus vähen­täisi hallin­nol­lista työtä, tehos­taisi hoito­hen­ki­lö­kunnan ammat­ti­taidon käyttöä sekä paran­taisi eri osapuolten yhteis­työtä. Kestää vuosia ennen kuin näemme soteuu­dis­tuksen vaikutukset.

MITÄ JOS TERVEYSKESKUKSET TOIMISIVAT KUIN TYÖTERVEYSHUOLTO?

Suoma­lainen avoter­vey­den­huolto on poikkeuk­sel­linen. Esimer­kiksi muissa Pohjois­maissa avoter­vey­den­huolto perustuu julki­sista varoista rahoi­tet­tuun perhe­lää­kä­ri­jär­jes­tel­mään, eikä työter­veys­huoltoa ole.

Työnan­taja ja työnte­kijät kustan­tavat lähes kokonaan työter­vey­den­huollon. Työnan­tajan intres­sinä on vähentää sairaslomapäiviä.

– Ihmiset halutaan nopeasti töihin, ja työnan­tajan etu on, etteivät työnte­kijät joudu odotta­maan hoitoon pääsyä. Jos tällaisen palvelun saisi julki­selta puolelta, ei työnan­ta­jalla olisi intressiä rahoittaa yksityistä työter­veys­huoltoa. Tällainen muutos ei ole näköpii­rissä, Hiilamo sanoo.