Saip­pua on keksintö, joka pitää pintansa

Saip­puaa valmis­te­taan sekoit­ta­malla kasvi- tai eläin­ras­vaa emäk­si­sen aineen kuten lipeän kanssa, mistä seuraa kemial­li­sena reak­tiona sapo­ni­fi­kaa­tio eli saip­puoi­tu­mi­nen. Saip­puan teho perus­tuu sen mole­kyy­li­me­ka­nis­miin. Pallo­mai­set misel­li­mo­le­kyy­lit tart­tu­vat rasvai­seen likaan ja ympä­röi­vät rasvan vesi­ker­rok­sella. Saip­pua ei tuhoa mikro­beja, mutta se irrot­taa ne iholta pesun aikana.

– Silloin kun vettä ei ole saata­villa, kädet voidaan desin­fioida käsi­de­sillä, jolloin mikro­bit tuhou­tu­vat ihon pinnalta. Käsien­pe­sua suosi­tel­laan siksi, että siinä mikro­bit pois­te­taan saip­pualla, jolloin ne huuh­tou­tu­vat viemä­riin, selit­tää Berner Oy:n tuote­ke­hi­tys­pääl­likkö Outi Tarak­ka­mäki.

– Ihmi­nen levit­tää helposti mikro­beita, kun hän koskee huomaa­matta käsillä kasvo­jaan. Mutta kun hän pesee kädet saip­pualla, saadaan siinä samalla katkais­tua mikro­bien kulkureittejä.

Berner valmis­taa Suomessa muun muassa pesuai­neita sekä hygie­nia- ja ihonhoitotuotteita.

Suomessa on ollut jo pitkään kult­tuuri, jossa koros­te­taan puhtautta.

Koro­na­pan­de­mia on näky­nyt Suomessa siinä, että saip­puan kulu­tus on lisään­ty­nyt, minkä myötä alan yrityk­set ovat kasvat­ta­neet tuotan­to­aan. Käsi­huuh­teita on valmis­tettu erityi­sesti sairaa­loi­den tarpeisiin.

– Korona saat­taa muut­taa pysy­västi ihmis­ten käyt­täy­ty­mistä, kun tietoi­suus hygie­nian merki­tyk­sestä tartun­to­jen ehkäi­se­mi­sessä on nous­sut, Tarak­ka­mäki toteaa.

– Suomessa on ollut jo pitkään kult­tuuri, jossa koros­te­taan puhtautta. Olemme sauna­kan­saa ja otamme kengät pois jalasta, kun tulemme kotiin. Tapoi­hin kuuluu myös käsienpesu.

Suoma­lai­nen ylhäisö käytti saip­puaa jo 1500-luvulla, jolloin se oli kallis, ulko­mailta tuotu ylel­li­syys­tuote. Rahvas alkoi keit­tää saip­puaa kotio­loissa 1700-luvulla.

Ensim­mäi­nen koti­mai­nen saip­pua­teh­das aloitti toimin­tansa vuonna 1820 Säkki­jär­vellä. Suurin osa suoma­lai­sista valmisti saip­puansa kuiten­kin vielä itse aina 1940-luvulle saakka. Raaka-aineina käytet­tiin eläin­ten rasvoja ja lipeää.

– Nyky­ään saip­pua­teol­li­suus valmis­taa saip­puaa ylei­sim­min palmu- ja kooko­söl­jystä. Pohjana voidaan käyt­tää myös muita kasvi­pe­räi­siä öljyjä, kuten olii­viöl­jyä, Tarak­ka­mäki sanoo.

Eläin­pe­räis­ten rasvo­jen käyttö saip­puoi­den valmis­tuk­sessa loppui Tarak­ka­mäen mukaan oikeas­taan BSE-kohuun 1980–1990-luvulla. Hullun lehmän tauti havait­tiin ensim­mäi­seksi Britan­niassa, kun tartun­nat levi­si­vät teuras­jät­teestä valmis­te­tun rehun kautta.

Mänty­suo­vasta tuli klassikko

Mänty­suopa syntyi alun perin puuteol­li­suu­den sivu­tuot­teena, kun kemisti-insi­nööri Alfons Hell­ström tutki­mus­ryh­mi­neen keksi Kotkan Enso-Gutzei­tin tehtaalla, kuinka mänty­sel­lusta voi tislata mäntyöl­jyä. Kun öljyä keitet­tiin lipeän kanssa, syntyi mänty­suopa, jota yritys alkoi valmis­taa vuonna 1920.

Aluksi tuote oli pasta­maista. Pala­saip­pua tuli mark­ki­noille 1950-luvulla, ja nyky­ään mänty­suo­paa myydään myös nestemäisenä.

Klas­sik­ko­tuote tunne­taan erityi­sesti maton­pe­suai­neena, mutta sitä on käytetty myös vaat­tei­den ja hius­ten pesuun.

Rans­kan Marseille oli saippuakaupunki

Väli­me­ren tuntu­massa on valmis­tettu jo vuosi­sa­to­jen ajan erilai­sia olii­vi­saip­puoita. Perin­tei­siä saip­pua­teh­taita löytyy vielä nyky­ään­kin muun muassa Syyrian Alep­posta ja pales­tii­na­lai­sa­lueilta Länsirannalta.

Rans­kassa olii­viöl­jy­poh­jai­sia saip­puoita on valmis­tettu 1100-luvulta saakka. Niiden tuotanto keskit­tyi erityi­sesti Marseil­len alueelle. Saip­puan valmis­tus kehit­tyi samaan aikaan kemian­teol­li­suu­den kanssa.

1800-luvulla Marseille-saip­puaa alet­tiin viedä maail­malle ja 1900-luvun alkuun mennessä siitä oli tullut kaupun­gin merkit­tä­vin teol­li­suu­den ala.

Rohto­suo­payr­tistä voi tehdä saippuaa

Rohto­suo­payrtti on perin­tei­nen maatiais­kasvi, jota kasva­tet­tiin Suomessa aiem­min pihoilla. Se on levin­nyt paikoin myös luon­toon. Kasvi on kotoi­sin eteläi­sestä Euroo­pasta ja Sipe­rian länsiosista.

Nimensä suopayrtti on saanut juuren vaah­toa­vista, saip­pua­mai­sista ominai­suuk­sista. Vaikka kasvin sapo­nii­nit ovat myrkyl­li­siä, ne eivät imeydy ihon läpi. Suopaa valmis­te­taan keit­tä­mällä kuivat­tua tai tuoretta raas­tet­tua juurta vedessä. Museoi­den konser­vaat­to­rit käyt­tä­vät sitä vielä nyky­ään­kin hieno­jen silkki- ja villa­kan­kai­den pesuun.