Kimmo Hyvä­ri­nen on kilpai­leva siviilionkija

”Hyöty­lii­kun­taa, luon­to­ko­ke­muk­sia, joskus särvintä pöytään, joskus ei.” Näin Kimmo Hyvä­ri­nen määrit­te­lee kalas­tus­har­ras­tuk­sen välkeh­ti­vän ytimen. Sivii­lion­ki­jaksi kehit­ty­mi­nen vaati mieheltä monet kilpai­lu­vie­tin riivaa­mat vuodet.

15.6.2021

KIMMO HYVÄRINEN

Konea­sen­taja
KTT Tekniikka Oy
Lappeen­ranta

– Olin pilk­ki­mässä veneestä isän ja papan kanssa. Se on ensim­mäi­nen muis­ti­ku­vani kalas­ta­mi­sesta, väläh­dyk­sen­omai­nen. Sainko kalaa? Haluan uskoa, että sain.

Kimmo Hyvä­ri­sen kalas­tus­har­ras­tus lähti raken­tu­maan alle 4‑vuotiaana, Ruoko­sen järvellä, lähellä synnyin­ky­lää Simo­laa Lappeen­ran­nan liepeillä. Isän ja papan koti­tar­ve­ka­las­tus katis­koita tai verk­koja koke­malla ei pian­kaan enää tyydyt­tä­nyt. Jo poika­sena suonissa kohisi Hyvä­ri­sen sano­jen mukaan ”aika suuri­kin kilpailuvietti”.

– Ala-astei­käi­senä tapah­tui sitten totaa­li­nen hurah­ta­mi­nen. Olin kiin­nos­tu­nut ja innos­tu­nut, ja osansa teki geneet­ti­nen saalis­tus­vietti. Tätä on vaikea selit­tää sille, joka ei harrasta kalas­tusta, tai metsäs­tystä. Mutta houku­tella se kala tärp­pää­mään ja saada se kala vielä ylös, siitä tulee sellai­sia elämyksiä…

”ETTEI LENNÄ LEPIKKOON”

Alun toisella kymme­nellä olevan Hyvä­ri­sen kesät alkoi­vat täyt­tyä ongin­ta­kil­pai­luista, talvet pilk­ki­ki­soista. Harmitti vain, että osal­lis­tu­mi­nen oli kiinni siitä, kuka ehti viemään, tuomaan ja kuskaa­maan. Jo varhain Hyvä­ri­selle kuiten­kin paljas­tui, että onnis­tu­mi­sen eteen on tehtävä rankasti töitä.

– Heit­tä­mistä piti harjoi­tella, ettei­vät siimat mene sekai­sin eikä syötti lennä vasta­ran­nan lepik­koon. Hiek­ka­tielle piir­ret­tiin metrin läpi­mit­tai­nen kehä, ja siihen yritet­tiin osua vain painolla.

Sykäh­dyt­tä­vim­piin kilpai­lu­ko­ko­ke­muk­siin kuului osal­lis­tu­mi­nen 13-vuoti­aana SM-pilk­ki­ki­soi­hin. Viiden–kuuden tuhan­nen pilk­ki­jän massa­ta­pah­tuma oli ”huima koke­mus”. Pilkki-intoa eteen­päin siivitti se, että nuori kilpai­lija pääsi haas­ta­tel­ta­vaksi YLE:n uuti­siin. Ja sitten vielä kylä­kou­lun rehtori otti pätkän VHS-videolle ja näytti koko luokalle osoi­tuk­sena siitä, miten ”meidän kylän poika” menes­tyy. Rehtori oli myös yksi niistä aikui­sista, jotka olivat innos­ta­massa ja opas­ta­massa Hyvä­ristä kilpakalastukseen.

Harras­tus ei tyssän­nyt nuoruus­vuo­siin kuten monelle käy. Ja ajokor­tin saan­nin ja armei­jan jälkeen oli vapaus määri­tellä omat menonsa.

– Ryhdyin keräi­le­mään kalas­tus­seu­roja, sillä yhdis­tyk­set järjes­ti­vät kilpai­luja omille jäse­nil­leen. Näin tuli enem­män mahdol­li­suuk­sia kilpailla. Parhaim­mil­laan kävin 60 kilpai­lussa vuodessa. Mutta sehän ei ole luku eikä mikään! Monet ajavat pitkiä­kin matkoja ja käyvät yli sadas­sa­kin kilpai­lussa vuodessa.

”Tuuri pitää ansaita.” Tämän sitaa­tin Hyvä­ri­nen on nouk­ki­nut suoma­lai­selta kori­pal­lo­val­men­ta­jalta Henrik Dett­man­nilta. Tätä ansain­ta­lo­giik­kaa kilpa­ka­las­taja on tunnol­li­sesti noudat­ta­nut, eli tehnyt valtai­san määrän töitä menes­tyk­sen eteen.

– Olen käynyt jopa pilkillä uima­hal­lissa, erikois­lu­valla. Siellä ei silloin ollut uima­reita. Koeui­tin 50 pilk­kiä. Kirk­kaassa kolmi­met­ri­sessä vedessä, kaake­li­poh­jaa vasten, näki hyvin, miten viehe reagoi. Tein kaikista muistiinpanot.

”TULIN, NÄIN JA VOITIN”

2000-luvun alku­puo­lella kehi­tet­tiin kesän rannal­taon­gin­to­jen ja talven pilk­ki­mis­ten väliin aivan uusi laji: laitu­ri­pilkki. Varus­teet ovat kuin talvi­pil­kissä, mutta laitu­ri­pai­kat arvo­taan ja kesken kisan niitä vielä vaih­de­taan, tärp­piaika on rajattu muuta­maan tuntiin.

Ensim­mäi­sen koske­tuk­sen tähän lajiin Hyvä­ri­nen sai, kun viiden harras­ta­jan joukko lähti Lappeen­ran­nasta farma­ri­au­tolla Lahteen, oliko­han ”kolman­siin tai neljän­siin SM-kisoihin”.

– Sain suusa­nal­li­sen briif­fauk­sen ja kehut, että se on kiva laji. Olin noissa ensim­mäi­sissä laitu­ri­pil­keis­säni kahdek­sas! Se antoi potkua.

Olen tripla­mes­tari, ja sekin on epävi­ral­li­nen Suomen ennätys.

Vuonna 2003 tuli Suomen mesta­ruus. Ja Hyvä­ri­nen vitsai­lee, että sitten ”heti perään”, vuonna 2017, tuli toinen SM-kulta. Ja sitten, vuonna 2019, irtosi se mahdol­li­sesti kaik­kein makein mestaruus.

– Oli kaiken­laista hanka­luutta ennen kisoja. Ihan viime metreille saakka oli epävar­maa, pääsenkö lähte­mään kisoi­hin. Mutta taas sitee­raan niitä vanhoja kirjoi­tuk­sia: Tulin, näin ja voitin.

– Olen tripla­mes­tari, ja sekin on epävi­ral­li­nen Suomen ennä­tys. Kellään muulla ei ole aikuis­ten sarjoista kolmea SM-kultaa, Hyvä­ri­nen kertoo ylpeänä.

Kesä­on­gin­nassa on tullut jouk­kuei­den SM-hopeaa ja prons­sia, mormus­ka­pil­kin­nässä henki­lö­koh­tai­nen SM-hopea.

– Se päivä, jolloin hävi­sin Pohjan­maalla lempi­la­jini, kesä­on­gin­nan, SM-kisoissa henki­lö­koh­tai­sen prons­sin 9 gram­malla, harmit­taa vieläkin.

”KOTELOSSA” ON NIKSAHTANUT

– Tuolla ”kote­lossa” on jokin niksah­ta­nut uuteen asen­toon harras­tuk­sen suhteen. Ei haeta­kaan ennä­tys­saa­lista. Voit­toa ei vaadita. Vaik­kei tulisi yhtä­kään kalaa, sekin voi olla elämyk­sel­li­nen kokemus.

– Ennen käytiin hupi­pil­killä, nyt käydään sivii­li­pil­killä. Kilpai­lua­ree­nalla olen hyvin sosi­aa­li­nen. Sivii­li­pil­killä nautin suun­nat­to­masti siitä, että saan jäsen­nellä yksin omia ajatuksiani.

Hyvä­ri­nen jakaa auliisti osaa­mis­taan. Koti­seu­raksi muok­kau­tu­neen Lappeen­ran­nan Pilk­ki­jät ry:n puheen­joh­ta­jana hän on pitä­nyt alakou­lu­luo­kille ”pika­briif­fauk­sia” kalas­ta­mi­sesta havainne-esinei­neen. Koulu­lai­set ovat siis saaneet tutkia pyydet­tyjä kaloja. Sitten on lähdetty pilk­ki­mään. Wilma-vies­tit­te­lyn palaute on ollut erin­omai­nen, ja nyt seuraa suoras­taan pyydel­lään vierai­luille. Hyvä­ri­nen on käynyt ”ongi­tut­ta­massa” myös ryhmää, jossa oli yli 40-vuotiai­ta­kin, ensi kertaa kalas­ta­via maahanmuuttajia.

– Kaik­kien näiden tapah­tu­mien jälkeen minulla on tunne, että minä olen saanut enem­män virtaa heistä kuin he minusta.

MUISTOT KIRJOINA, KIISKET HERKKUINA

Hyvä­ri­seltä on julkaistu omakus­tan­teina kirjat Uistin­muis­toja ja Kalas­tuse­lä­myk­siä ja elämys­ka­las­tuk­sia.

– Palaute on ollut hyvää ja luki­ja­kunta nälkäi­nen. Milloin tulee lisää? Niin minulta on kysytty sen seit­se­män kertaa. Seuraava kirja on metsäs­ty­sai­hei­nen, Hyvä­ri­nen kertoo.

Kalas­taja on paitsi kirjai­lija, myös jonkin asteen ”fongari”. Lintu­bon­ga­reilta laina­tun käsit­teen mukaan Hyvä­ri­nen tuntee kalat ja niiden elin­ta­vat. Ja osaa niitä myös laittaa.

– Minulle top-kolmo­sen ykkö­senä on savus­tettu kiiski. Sitä­hän vietiin Suomesta juna­las­teit­tain tsaa­rin hoviin herkuksi 1800-luvun lopulla. Kakko­sena tulee pais­tettu kuore. Eihän muikku ole kalana mitään kuoreen rinnalla! Kolmo­sena on graa­vi­suo­lattu siika.

”Kuutioi­tua, lusi­koi­ta­vaa mössöä”, niin Hyvä­ri­nen kuvaa suoma­lais­ten suosi­maa norja­laista lohta. Diktaat­to­rina hän kiel­täisi moko­man tuot­teen tuon­nin täysin. Teho­kas­va­tettu verk­ko­lohi on epäeet­tistä ja Aasian kautta pakas­teena kier­rä­tet­tynä hiili­ja­lan­jäl­jel­tään hurja. Sama­ten nykyi­sin tiede­tään, että valta­me­ret tuho­ka­las­te­taan tyhjiksi, ei vain teho- tai ryöstökalasteta.

– Suomessa tulisi syödä suoma­laista järvi- ja meri­ka­laa niissä raameissa, missä niitä voidaan kalas­taa kestä­västi, Hyvä­ri­nen painottaa.

Särpi­men ylös vetä­mi­sen ohella Hyvä­ri­nen voisi hyvin­kin jatkaa harras­tus­taan myös jo kertaal­leen kokeil­tuna ja silloin lasten sarjan SM-prons­sia tuot­ta­neena valmentajana.

– Terve­tu­loa Kimmon talliin ja Suomen mesta­riksi, Hyvä­ri­nen kaavai­lee naurah­taen tule­vaa valmentajanuraansa.

– Mutta kyllä on tarkoi­tus puolus­taa laitu­ri­pil­kin Suomen mesta­ruutta, jos korona-ajoista pala­taan normaa­liai­koi­hin ja kilpai­lut järjes­te­tään Salossa syyskuussa!

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT ARI NAKARI