Raken­ne­taan omais­hoidon palapeli valmiiksi

Noin 750 000 suoma­laista auttaa tai hoivaa läheis­tään työssä­käynnin ohella. Se on kolmannes työssä­käy­vistä. Tiedot perus­tuvat Omais­hoi­ta­ja­liiton päivit­tä­mään Työter­veys­lai­toksen tutki­muk­seen Työ ja terveys Suomessa 2012.

Edellä kuvat­tujen lukujen perus­teella luulisi, että omais­hoi­ta­minen olisi nykyistä kuulu­vampi osa yhteis­kun­nal­lista keskus­telua. Tarkemmin sanot­tuna osa sellaista keskus­telua, jossa eri osapuolet etsisivät ratkai­suja siihen, kuinka inhimil­li­sesti ja yhteis­kun­nal­li­sesti arvokas toiminta ja sen tukeminen voidaan parhaiten järjestää.

Keskus­telua on toki jatku­vasti käyty, mutta se on toistai­seksi jäänyt verrat­tain pienen, asian omakoh­tai­sesti kohdan­neen tai muuten siihen pereh­ty­neen piirin harteille. Onneksi he ovat kuitenkin jaksa­neet pitää asiaa esillä ja rohkaista ihmisiä puhumaan avoimesti, etenkin silloin kun omais­hoi­ta­misen asetelma tulee itselle vastaan. Edelly­tykset asian yleiselle esille nosta­mi­selle ja päättä­jien tietoi­suu­teen katta­vasti saami­selle ovat siten olemassa.

Välit­tä­mi­seen ja vapaa­eh­toi­suu­teen perus­tuva toiminta jää laajem­malta ja syväl­li­sem­mältä huomiolta katvee­seen siksi, että sen ajatel­laan olevan juuri vapaa­eh­toi­suu­tensa takia oikeassa uomas­saan. Toisaalta välit­tä­misen ja oma-aloit­tei­suuden yhdis­tel­mään saattaa liittyä yksilön itseensä kohdis­tamaa tai ympäristön yksilöön kohdis­tamaa velvol­lis­ta­mista. Taustalla on silloin ajatus, että kun on kerran johonkin tehtä­vään ryhtynyt, pitää se pystyä itse hoita­maan taakan paina­vuu­desta riippumatta.

Syitä asian katvee­seen painu­mi­seen on varmasti monia muitakin. Esimer­kiksi rajal­liset talou­del­liset resurssit saattavat suitsia viran­omaisten motivaa­tiota tiedottaa asiasta. On huoles­tut­tavaa, että monet omais­hoi­tajat ovat työpai­kal­laan tai suhteessa viran­omai­siin mieluummin hiljaa kuin kertovat tarvit­se­vansa työai­koi­hinsa joustoja tai kunnalta tukea omais­hoidon järjes­tä­mi­seksi ja toteut­ta­mi­seksi. Jos auttajat jäävät yksin, on se merkki yhteis­kunnan keskeneräisyydestä.

Omais­hoidon palapelin keskeiset toisiinsa sovitet­tavat osat ovat omais­hoi­taja, hoidet­tava läheinen ihminen, yhteis­kunnan tarjoamat tukipal­velut ja työnan­tajan mahdol­lis­tamat joustot. Kun silmäil­lään omais­hoi­ta­misen monimuo­toi­suutta lapsista vanhuk­siin ja hoito­suh­teiden runsaasti vaihte­levaa sitovuutta, huoma­taan, että kaava­maisia ratkai­suja hoidon toteut­ta­mi­seksi ei ole olemassa.

Omais­hoito, siihen saatava tuki ja joustojen sovit­te­le­minen ovat tapaus- ja tilan­ne­koh­taista räätä­löintiä. Se vaatii aikaa ja pereh­ty­mistä kaikilta osapuo­lilta, mutta on toteu­tet­ta­vissa niin, että omais­hoi­ta­minen ja ansiotyö urake­hi­tys­nä­ky­mi­neen sujuvat rinnak­kain, ja että kunnal­liset palvelut mahdol­lis­tavat omais­hoi­ta­jalle myös tuiki tärkeää omaa aikaa.

Omais­hoi­ta­misen tarve kasvaa tulevai­suu­dessa väestön ikään­tyessä. Yhteis­kunta ei yksin pysty tarpee­seen vastaa­maan, eivätkä omais­hoi­tajat kykene yksin tehtävää hoita­maan. On korkea aika rakentaa omais­hoidon palapeli valmiiksi. Omaisten hoita­minen on syvästi inhimil­listä, yhteis­kun­nal­li­sesti arvokasta ja kunnioi­tet­tavaa työtä.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja

16.6.2021