Pienen pallon perässä – ”Laji vaatii kestä­vyys­kuntoa ja pelisilmää”

Terävä pillin vihellys halkoo ilmaa Helsingin velodro­milla, kun valkoi­seen pelipai­taan ja mustiin sortseihin sonnus­tau­tunut Eija Lyttinen lämmit­telee harjoi­tusot­telua varten.

– En lähtisi juoksu­len­kille, mutta jos lähde­tään juokse­maan pallon perässä, niin se kyllä käy. Tänäänkin ajoin Lahdesta sata kilometriä harjoi­tuk­siin, Lyttinen kertoo.

Hänen lajinsa on maahockey, joka on yksi maailman vanhim­mista maila­pe­leistä. Nykyisen muotonsa laji sai Englan­nissa 1800-luvulla. Sen ensim­mäiset säännöt julkais­tiin vuonna 1852.

Nasto­lasta kotoisin oleva Lyttinen on pelannut maahoc­keyta 13-vuotiaasta.

– Eräs samalla kylällä asunut tyttö soitti ja sanoi, että meillä olisi huomenna Mikke­lissä peli, mutta joukkue on vajaa, ja kun sinä olet tuollainen urhei­lul­linen, niin lähti­sitkö kokeilemaan.

Lyttinen vastasi myöntä­västi, ja seuraa­vana päivänä hänelle sitten selitet­tiin maahoc­keyn sääntöjä puoli­toista tuntia kestä­neellä matkalla Nasto­lasta Mikkeliin.

– Sillä tiellä olen. Minun ei tarvinnut käydä kuin kerran kokei­le­massa, niin koukutuin.

Nykyään Lyttisen seura on helsin­ki­läinen Warriors Hockey Club.

VAUHDIKAS TAITOLAJI

Maahoc­keyta pelataan lähes jalka­pal­lo­kentän kokoi­sella kentällä. Joukkueissa on kymmenen kenttä­pe­laajaa ja maali­vahti. Lisäksi vaihto­pen­killä saa olla kuusi pelaajaa.

– Sääri­suojat ovat ainoat pakol­liset varus­teet, ja hammas­suojaa suositellaan.

Suojien lisäksi pelaaja tarvitsee hanskat, kengät, peliasun ja tietysti mailan, joka on noin metrin mittainen ja alaosas­taan käyrä eli joko u:n tai j:n muotoinen.

Lyttinen luonnehtii maahoc­keyta vauhdik­kaaksi, fyysi­seksi ja sosiaa­li­seksi taito­la­jiksi. Erityi­sesti häntä viehättää se, että maahoc­keyssä pelaajan pitää tietää, mitä hän tekee.

– Maahockey ei ole saman­laista räiski­mistä kuin vaikka salibandy. Siinä on enemmän sääntö­jäkin. Pallo ei esimer­kiksi saa osua jalkoihin, ja jos niin käy, niin se on aina vapaa­syöttö vastustajalle.

Maahoc­keyssä palloa ei myöskään saa nostaa vaaral­li­sesti, vaan pelaajan pitää huolehtia siitä, että se putoaa aina paikkaan, jossa ei ole muita pelaajia.

– Pallo lähtee parhaim­mil­laan jopa sata kilometriä tunnissa. Jos se osuu silmä­kul­maan, niin kyllähän se sattuu. Kentällä tapahtuu kuitenkin yllät­tävän vähän loukkaantumisia.

EIJA LYYTINEN

Varhais­ja­kaja
Posti Palvelut Oy, Lahti

TREENIT ENGLANNIKSI

Maahoc­keyn ulkokausi alkoi huhti­kuussa ja päättyy syyskuussa. Lyttinen pelaa SM-tasolla ja hänen joukku­eel­laan on kahdet harjoi­tukset viikossa ja lisäksi pelireissut päälle.

– Laji vaatii kestä­vyys­kuntoa ja pelisilmää, että osaat hakea paikkoja ja sijoittua kentällä sekä voimaa, jotta pallon saa lähtemään.

Lyttisen tapauk­sessa harras­ta­minen vaatii myös kieli­päätä, sillä hänen joukku­ees­saan on paljon ulkomaa­lais­taus­taisia pelaajia ja siksi joukkue viestii ja myös treenaa englanniksi.

– Olin pitkään puolus­taja, kunnes valmen­taja kaksi vuotta sitten sai päähäänsä siirtää minut hyökkää­jäksi. Haen vielä vähän paikkaani, koska puolus­ta­minen on minulla niin verissä.

Maahockey ei ole Lyttisen mielestä kallis harrastus. Varus­teita saa kohtuu­hin­taan ja niitä löytyy myös käytet­tyinä, Lyttinen sanoo.

– Ulkokausi maksaa 180 euroa. Se tekee 30 euroa kuussa. Maksu sisältää harjoi­tukset ja pelit. Lisäksi tarvi­taan enää vain pelaa­ja­li­senssi ja vakuutus.

KOOSTA APUA

Eija Lyttinen siirtyi Warriorsin riveihin kuusi vuotta sitten, kun lahte­laisen maahoc­key­seuran toiminta päättyi pelaa­jien puutteeseen.

– En halunnut lopettaa pelaa­mista, vaan etsin uuden seuran, jossa saatoin jatkaa harras­tusta. Matkan ja työvuo­rojen takia en tosin voi käydä kaikissa harjoituksissa.

Viime kauden Lyttinen oli sivussa, koska hän sai varaosia sekä polveen että lonkkaan. Kuluvasta kaudesta hän odottaa hyvää, sillä seuraan on tullut paljon uusia, nuoria pelaajia. Maahockey tarjoaa hyvää vasta­painoa Lyttisen työlle, sillä hän istuu työpäi­vi­nään melkein viisi tuntia autossa.

Syksyn tullen Lyttinen siirtyy pelaa­maan sisähoc­keytä. Se on alun perin kehitetty maahoc­keyn harjoit­te­lu­muo­doksi maissa, joissa sitä ei voi pelata ulkokentillä.

– Tykkään pelata myös sisällä. Minulla on ulottu­vuuksia, koska olen pitkä, ja se yllättää usein vastus­ta­jankin, kun pystyn plokkaa­maan aika ison osan kentästä.