Pienen pallon perässä – ”Laji vaatii kestä­vyys­kun­toa ja pelisilmää”

Terävä pillin vihel­lys halkoo ilmaa Helsin­gin velodro­milla, kun valkoi­seen peli­pai­taan ja mustiin sort­sei­hin sonnus­tau­tu­nut Eija Lytti­nen lämmit­te­lee harjoi­tusot­te­lua varten.

– En lähtisi juok­su­len­kille, mutta jos lähde­tään juok­se­maan pallon perässä, niin se kyllä käy. Tänään­kin ajoin Lahdesta sata kilo­met­riä harjoi­tuk­siin, Lytti­nen kertoo.

Hänen lajinsa on maahoc­key, joka on yksi maail­man vanhim­mista maila­pe­leistä. Nykyi­sen muotonsa laji sai Englan­nissa 1800-luvulla. Sen ensim­mäi­set sään­nöt julkais­tiin vuonna 1852.

Nasto­lasta kotoi­sin oleva Lytti­nen on pelan­nut maahoc­keyta 13-vuotiaasta.

– Eräs samalla kylällä asunut tyttö soitti ja sanoi, että meillä olisi huomenna Mikke­lissä peli, mutta jouk­kue on vajaa, ja kun sinä olet tuol­lai­nen urhei­lul­li­nen, niin lähti­sitkö kokeilemaan.

Lytti­nen vastasi myön­tä­västi, ja seuraa­vana päivänä hänelle sitten seli­tet­tiin maahoc­keyn sään­töjä puoli­toista tuntia kestä­neellä matkalla Nasto­lasta Mikkeliin.

– Sillä tiellä olen. Minun ei tarvin­nut käydä kuin kerran kokei­le­massa, niin koukutuin.

Nyky­ään Lytti­sen seura on helsin­ki­läi­nen Warriors Hockey Club.

VAUHDIKAS TAITOLAJI

Maahoc­keyta pela­taan lähes jalka­pal­lo­ken­tän kokoi­sella kentällä. Jouk­kueissa on kymme­nen kent­tä­pe­laa­jaa ja maali­vahti. Lisäksi vaih­to­pen­killä saa olla kuusi pelaajaa.

– Sääri­suo­jat ovat ainoat pakol­li­set varus­teet, ja hammas­suo­jaa suositellaan.

Suojien lisäksi pelaaja tarvit­see hans­kat, kengät, pelia­sun ja tietysti mailan, joka on noin metrin mittai­nen ja alao­sas­taan käyrä eli joko u:n tai j:n muotoinen.

Lytti­nen luon­neh­tii maahoc­keyta vauh­dik­kaaksi, fyysi­seksi ja sosi­aa­li­seksi taito­la­jiksi. Erityi­sesti häntä viehät­tää se, että maahoc­keyssä pelaa­jan pitää tietää, mitä hän tekee.

– Maahoc­key ei ole saman­laista räis­ki­mistä kuin vaikka sali­bandy. Siinä on enem­män sään­tö­jä­kin. Pallo ei esimer­kiksi saa osua jalkoi­hin, ja jos niin käy, niin se on aina vapaa­syöttö vastustajalle.

Maahoc­keyssä palloa ei myös­kään saa nostaa vaaral­li­sesti, vaan pelaa­jan pitää huoleh­tia siitä, että se putoaa aina paik­kaan, jossa ei ole muita pelaajia.

– Pallo lähtee parhaim­mil­laan jopa sata kilo­met­riä tunnissa. Jos se osuu silmä­kul­maan, niin kyllä­hän se sattuu. Kentällä tapah­tuu kuiten­kin yllät­tä­vän vähän loukkaantumisia.

EIJA LYYTINEN

Varhais­ja­kaja
Posti Palve­lut Oy, Lahti

TREENIT ENGLANNIKSI

Maahoc­keyn ulko­kausi alkoi huhti­kuussa ja päät­tyy syys­kuussa. Lytti­nen pelaa SM-tasolla ja hänen jouk­ku­eel­laan on kahdet harjoi­tuk­set viikossa ja lisäksi peli­reis­sut päälle.

– Laji vaatii kestä­vyys­kun­toa ja peli­sil­mää, että osaat hakea paik­koja ja sijoit­tua kentällä sekä voimaa, jotta pallon saa lähtemään.

Lytti­sen tapauk­sessa harras­ta­mi­nen vaatii myös kieli­päätä, sillä hänen jouk­ku­ees­saan on paljon ulko­maa­lais­taus­tai­sia pelaa­jia ja siksi jouk­kue vies­tii ja myös tree­naa englanniksi.

– Olin pitkään puolus­taja, kunnes valmen­taja kaksi vuotta sitten sai päähäänsä siir­tää minut hyök­kää­jäksi. Haen vielä vähän paik­kaani, koska puolus­ta­mi­nen on minulla niin verissä.

Maahoc­key ei ole Lytti­sen mielestä kallis harras­tus. Varus­teita saa kohtuu­hin­taan ja niitä löytyy myös käytet­tyinä, Lytti­nen sanoo.

– Ulko­kausi maksaa 180 euroa. Se tekee 30 euroa kuussa. Maksu sisäl­tää harjoi­tuk­set ja pelit. Lisäksi tarvi­taan enää vain pelaa­ja­li­senssi ja vakuutus.

KOOSTA APUA

Eija Lytti­nen siir­tyi Warrior­sin rivei­hin kuusi vuotta sitten, kun lahte­lai­sen maahoc­key­seu­ran toiminta päät­tyi pelaa­jien puutteeseen.

– En halun­nut lopet­taa pelaa­mista, vaan etsin uuden seuran, jossa saatoin jatkaa harras­tusta. Matkan ja työvuo­ro­jen takia en tosin voi käydä kaikissa harjoituksissa.

Viime kauden Lytti­nen oli sivussa, koska hän sai varao­sia sekä polveen että lonk­kaan. Kulu­vasta kaudesta hän odot­taa hyvää, sillä seuraan on tullut paljon uusia, nuoria pelaa­jia. Maahoc­key tarjoaa hyvää vasta­pai­noa Lytti­sen työlle, sillä hän istuu työpäi­vi­nään melkein viisi tuntia autossa.

Syksyn tullen Lytti­nen siir­tyy pelaa­maan sisä­hoc­keytä. Se on alun perin kehi­tetty maahoc­keyn harjoit­te­lu­muo­doksi maissa, joissa sitä ei voi pelata ulkokentillä.

– Tykkään pelata myös sisällä. Minulla on ulot­tu­vuuk­sia, koska olen pitkä, ja se yllät­tää usein vastus­ta­jan­kin, kun pystyn plok­kaa­maan aika ison osan kentästä.