Korva­kuu­lolta puoliammattilaiseksi

EERO JOENTAKANEN

Raahe
Varas­to­mies
SSAB:n Raahen keskusvarasto

– Tulit ovelle ja sanoit: Nyt mä oon tässä, ruvetaanko soittaan?

Istumme raahe­laisen MaRon treeni­käm­pässä, joka sijaitsee klassi­seen tapaan hämärällä kella­ri­käy­tä­vällä liike­huo­neiston alaker­rassa. Puhumme siitä, miten Eero Joenta­kanen ryhtyi esiin­ty­mään duona Matti Väärälän kanssa. Miehet olivat törmän­neet vuonna 2015 raahe­laisen Blues­moon-yökerhon joulu­ja­meissa. Siinä ryhdyt­tiin porise­maan niitä näitä. Lopulta ilmoille heitet­tiin ajatus siitä, josko aloitet­tai­siin esiin­ty­minen ihan vain kahden miehen duona kahden akustisen kitaran säestyksellä.

Kun Väärälä sitten jonkin ajan kuluttua jameista ilmaantui Joenta­kasen ovelle, tuli ideasta totta. Tuohon ovensuu­ky­se­lyyn siis vastat­tiin: Kyllä!

Yhteistä histo­riaa kitaristi-laula­jilla oli Gobra-nimisestä yhtyeestä, tosin eri vuosilta.

– Kiersin 13 vuotta Gobran kanssa puoliam­mat­ti­lai­sena ympäri Suomea työn ohella. Ostet­tiin PA-systeemit ja laajen­net­tiin reper­tu­aaria, Joenta­kanen muistelee.

Musiikin tekemi­seen tuli Joenta­ka­selle katko siinä vaiheessa, kun hän teki raskasta kolmi­vuo­ro­työtä SSAB:llä.

– Tuli kaksi lasta. Ajattelin, että pitäisi ehtiä niidenkin kanssa olemaan ja lopetin keikkailun.

Muusikon urallaan Joenta­kanen on esiin­tynyt truba­duu­rina ja hypännyt jopa puolek­si­toista vuodeksi ravin­to­lay­rit­tä­jäksi ja pyörit­tänyt synty­mä­pi­tä­jäs­sään Vihan­nissa karaokebaaria.

– Tykkäsin hirveästi siitä ravin­to­la­hom­masta, mutta se vaati valta­vasti aikaa ja työtun­teja, Joenta­kanen kertoo.

Liike­toi­minnan hän myi kosovo­lai­selle yrittä­jälle ja palasi SSAB:lle töihin. Kun Joenta­kanen pyysi siirtoa päivä­vuo­roon, hän pääsi yrityksen keskus­va­ras­tolle töihin ilman että työan­taja olisi hangoi­tellut miten­kään vastaan, ja vakavampi musiikin tekeminen saattoi jatkua.

Väärälä on ammatil­taan ohjaaja Luovissa, joka on ammatil­linen erityisoppilaitos.

Duo MaRo esittää oman kappa­leensa Käsipohjaa.

OMIA JA HITTEJÄ

– MaRo soittaa iskel­mäl­listä suomi­rockia ja ‑poppia, Väärälä kuvailee duon repertuaaria.

Kumpi­kaan duon jäsenistä ei ole saanut mitään teoreet­tista musiik­ki­kou­lu­tusta, mutta kumpikin heistä sekä soittaa kitaraa että laulaa. Väärälä soittaa äänit­teillä myös basso­ki­taraa. Kappa­leet ja sovitukset tehdään ja stemmat vedetään harmo­nisen lahjak­kaasti korvakuulolta.

Reper­tu­aa­rissa on nyt aina vain enemmän Väärälän sävel­tämiä ja sanoit­tamia lauluja, mutta esitys­kun­nossa oleviin yli 80 kappa­lee­seen kuuluu myös Juha Tapion ja Tuure Kilpe­läisen kaltaisten muusi­koiden lauluja.

Fiiliksen on noustava sille tasolle, että saadaan porukat tanssi­maan tai ainakin mukaan laulamaan.

Live-keikat ovat tällä hetkellä musisoinnin ytimessä, vaikka levyjäkin on äänitetty. Keikkoja tehdään pubeissa, synttä­reillä, firman juhlissa, häissä, pikku­jou­luissa ‚…. ihan missä vain.

– Tärkeintä on saada porukat mukaan. Fiiliksen on noustava sille tasolle, että saadaan porukat tanssi­maan tai ainakin mukaan laula­maan, Joenta­kanen kuvailee.

Väärälän stompbox (jalalla soitet­tava lyömä­soitin) antaa Joenta­kasen mukaan duon sointiin mukaansa tempaavan poljennon.

– Yleisön mielestä kuulostaa siltä kuin olisi isompikin bändi soitta­massa, Väärälä komppaa.

Yleisö saattaa kehua duon stemma­laulua tai yllät­täviä sointukulkuja.

– Saamme palau­tetta ennen kaikkea musii­kil­li­sista asioista, Joenta­kanen kertoo.

Duo MaRon tavara­merkki on tutuiksi nousseiden sävel­pät­kien sovit­ta­minen mukaan esitys­kap­pa­lei­siin. Väärälä kuvaa ”kai huikeim­maksi komboksi” sitä, että laulussa soite­taan sävel­pätkiä Black Sabbathin, Dingon ja Metal­lican kappa­leista ja tämän päälle Väärälän kitara vielä tanssittaa Edvard Griegin klassisia vuorenpeikkoja.

Duo MaRo esittää versionsa Tuure Kilpe­läisen kappe­leesta Autio­saari.

RAHASTA VAI RAKKAUDESTA?

– No rakkau­desta tietenkin!

Naurun­re­mah­duk­sensa jälkeen Joenta­kanen toteaa, että ihan silkasta rakkau­desta musiik­kiin Duo MaRo ei sentään voi keikkailla. Duo on satsannut hyviin keikka­ki­ta­roihin ja hyviin äänen­tois­to­lait­tei­siin, ja posti­myyn­ti­luet­telon kitara on enää vain hupaisa muisto kymmenten harjoit­te­lu­vuo­sien takaa.

Reilun kokoi­seen ja keikoilla ”takahuo­neeksi” muuntu­vaan paket­ti­au­toon on tapetoitu ammat­ti­tai­toi­sesti painettu, design-toimis­tossa suunni­teltu duon logo. Polttoai­nekin maksaa, Joenta­kanen valottaa sitä, mihin keikka­palk­kioita kulutetaan.

Duon eräs laina­kap­pale kuvailee suoma­laisen pikku­kau­pungin murheel­li­simpia kohta­loita tähän tapaan: ”Minä kannatan kyläbaarin pitäjää, vaikkei muija ymmärrä sitäkään.” Toisessa cover-laulus­saan duo varoittaa, varmas­tikin nimeno­maan naisia, että villie­läintä ei voi kesyttää. Raahen seuduilla jo kuului­saksi noussut duo mieliikin loikkia soitta­maan riipivän kaihoisaa, mutta aina tanssit­tavaa suomi­roc­kiaan uusille areenoille.

– Tällä tyyli­la­jilla mennään. Itseänsä pitäisi vain saada tunne­tum­maksi kentällä, että pääsisi eteläm­mäksi keikalle, Jyväs­ky­lään, Tampe­reelle… Joenta­kanen kaavailee.

Kitaris­timme painottaa, että vaikka musiikki ei ole ammatti, harras­ta­ja­mai­sesti ei soiteta. Duo treenaa uskol­li­sesti joka torstai tuossa raahe­lai­sessa harjoi­tus­käm­päs­sään. Ja mitä vastaa Joenta­kanen, kun häneltä kysyy, mitä elämä olisi­kaan ilman musiikkia?

– Tylsää, Joenta­kanen vastaa ja napsauttaa nauraen muutaman soinnun kitarastaan.