”Shakki on minun pelini”

ARTO PITKÄAHO

Ohjaa­mo­mies
SSAB Europe Oy
Raahe

– Isä kaivoi vaate­huo­neen ylähyl­lyltä äärim­mäisen hienon, vanhan laudan. Hänelle sentään aluksi hävisin. Parin vuoden päästä aloin käydä shakki­kerhon peli-illoissa.

Arto Pitkä­ahon muisti­kuvat ovat kirkkaita ja yksityis­koh­taisia, vaikka tapah­tu­mista Patti­joella on aikaa yli 40 vuotta. Vaate­huo­neesta löyty­neiden nappu­loiden ulkonä­kökin on tarkoin mielessä. Tämä kertoo, että shakilla on ollut hänen elämäs­sään iso merkitys alusta lähtien.

– Muutenhan me pikku­pojat pelat­tiin jalka­palloa ja tehtiin kaikkea, mikä vaati fyysi­syyttä ja rämäpäi­syyttä, mutta minä olin vähän syrjään­ve­täy­tyvää tyyppiä. Shakista tiesin saman tien, että tämä on minun pelini.

Mikä pelissä sitten kiehtoi silloin ja kiehtoo vieläkin?

– Jaa-ah, jotain tosi hienoa siinä vain on! Kaksi kunin­gasta, molem­pien ympärillä armeija, tavoite on jahdata vastus­tajan kuningas saaliiksi… Molemmat yrittävät voittaa, vain toinen voi onnistua, Pitkäaho kuvailee.

MAUKKAITA VOITTOJA JA KATKERIA TAPPIOITA

Shakin­pe­laa­jien tasoa mitataan vahvuus­lu­ku­jär­jes­tel­mällä. Aloit­te­lijan luku voi olla 1 000–1 200, norja­lai­sella maail­man­mes­ta­rilla Magnus Carlse­nilla se on yli 2800. Pitkä­ahon Suomen vahvuus­luku eli selo on 2 051. Se tarkoittaa, että hän on mesta­rieh­dokas, Suomen aktii­vi­pe­laa­jista 250 parhaan joukossa eikä helppo vastus edes kotimaan kärkipelaajille.

– Ehkä Raahen turnauksen jaettu voitto vuonna 1993, vastaa Pitkäaho kysymyk­seen parhaasta shakkisaavutuksestaan.

– Yksit­täi­sissä peleissä olen voittanut aika koviakin vastus­tajia, esimer­kiksi 1990-luvulla Heikki Kallion, joka oli jo silloin vahvuus­lu­vuissa varmaan Suomen viiden parhaan joukossa ja sai myöhemmin suurmes­tarin arvonimen.

Onnis­tu­misten vasta­pai­nona on, että häviä­minen on aina tuskallista.

Kaikkein pahimpia ovat pelit, joissa pääsee voittoa­se­maan, mutta munaa sen häviöksi.

–  Niistä toipu­minen kestää kauan, ennemmin viikkoja kuin päiviä. Shakki on joskus julma peli, sanoo Pitkäaho.

Hänen shakki­ker­honsa Raahen Linnoitus pelaa SM-liigaa; joukkue­kil­pai­lussa yksit­täisten pelien tulokset laske­taan yhteen samaan tapaan kuin vaikkapa tennik­sessä. Raahessa shakilla on pitkät perin­teet, ja takavuo­sina toiminut Rauta­ruukin shakki­kerho sai teräs­teh­taalta tukea.

Omaa pelityy­liään Pitkäaho luonnehtii aggres­sii­vi­seksi, hyökkäyk­seen pyrki­väksi. Hänen aktii­visin shakki­vai­heensa oli noin 20-vuoti­aana, jolloin hän myös teki paljon töitä kehittyäkseen.

– Luin shakki­kir­joja ja ‑lehtiä, opiskelin niistä suurmes­ta­rien pelejä. Nyt pelaan sarja­pe­lien lisäksi ehkä yhden turnauksen vuodessa, kun on näitä perhe­vel­voit­teita. Ja lisäksi kun tekee yötuuria, tuntuu usein, että aivot ovat rusinan kokoiset. Se haittaa tässä lajissa pahasti.

UUSI PELI, UUDET MAHDOLLISUUDET

Vakava shakin opiskelu on Pitkä­aholta nykyään jäänyt vähem­mälle, mutta esimer­kiksi SM-liigan peleihin täytyy yhä valmis­tautua tutki­malla vastus­tajan pelejä ja avaus­siir­toja etukä­teen. Materi­aalia tähän löytyy inter­ne­tistä, jonne suurin osa shakin pelaa­mi­ses­takin on nykyään siirtynyt, ja koronae­pi­demia on vielä vauhdit­tanut kehitystä.

– Melkein joka päivä tulee pelattua pikapeliä netissä, se on niin helppoa. Vaikka ei se shakki­taitoa juuri paranna.

Lyhyitten mietti­mi­sai­kojen pikape­lissä yhteen siirtoon käyte­tään yleensä vain muutamia sekun­teja ja koko peli kestää 5–10 minuuttia. Perin­tei­sillä pitkillä mietti­mis­ajoilla pelin tyypil­linen kesto on 2–5 tuntia.

Voittipa shakissa valkea tai musta, seuraa­vassa pelissä voi aina ottaa opiksi virheis­tään ja parantaa suori­tus­taan. Tämä oli yksi asia, joka koukutti Pitkä­ahoa jo lapsena.

– Oli hieno tunne järjestää nappulat takaisin alkua­se­maan. Siinä näki vain mahdollisuuksia.

Heti perään hän naurahtaa ja myöntää, että iän myötä suhtau­tu­minen on muuttunut.

– Nykyään näkee myös niitä uhkia. Lasten optimismia kyllä täytyy ihailla. He vain tekevät siirtoja ja nauttivat pelistä.