Potkuista uusille poluille

UMP Ply­wood­in Säynät­sa­lon vaner­ite­htaan päätöshetket on kir­joitet­tu puuhun mustal­la tus­sil­la.

– Puri­las on ydin, joka tuk­ista jää, kun siitä sor­vataan viilu irti, esit­telee enti­nen päälu­ot­ta­mus­mies Jarno Kemiläi­nen.

– Olin viimeisessä työvuorossani, kun tuo­ta tukkia sor­vat­ti­in, muis­telee Niko Tiit­ta­nen, sil­loinen työn­jo­hta­ja.

Kemiläisen ja Tiit­tasen kanssa tehtaan jälkeis­es­tä elämästä ovat kokoon­tuneet ker­tomaan työ­suo­jelu­val­tu­utet­tu Mat­ti Väänä­nen ja tuotan­non tuen ”yleis­mies” Jari Savolainen.

Kun sorvi seisah­tui ja tehdas hiljeni, miehistä tun­tui, että ”mat­to oli vedet­ty alta”. Tun­teisi­in sekoit­tui pet­tymys­tä, harmia, epä­var­muut­ta ja huol­ta työkavereista. Mielessä liikkui kuitenkin myös uuden odotus­ta ja vähän helpo­tus­ta.

– Aika kul­taa muis­to­ja, mut­ta kolmivuorotyö van­hoil­la koneil­la oli raskas­ta. Välil­lä väsyt­ti paljon, Tiit­ta­nen toteaa.

Tehdas­salin ikkunoista ei Päi­jän­teen upei­ta maisemia ehtinyt ihail­la.

APUNA OMA VALMENTAJA

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää, miehet ajat­tel­e­vat nykyään. Työ­nan­ta­ja esimerkik­si tuki henkilöstöä enem­män kuin olisi ollut pakko.

– Koulut­tau­tu­miseen tai yri­tyk­sen perus­tamiseen sai rahaa, samoin muut­toku­lui­hin. Halutes­saan sai henkilöko­htaisen muu­tosval­men­ta­jan, Kemiläi­nen ker­too esimerkke­jä.

Niko Tiit­ta­nen keskusteli val­men­ta­jan kanssa usein ja koki sen rohkai­se­vak­si. Viime keväänä hän aloit­ti ammat­tiko­rkeak­oulus­sa tietotekni­ikan ja viestin­nän opin­not.

– Ohjelmis­toalan nör­tik­si siis, entiset työkaver­it nau­rah­ta­vat. Välil­lä opiskelu on tun­tunut Tiit­tases­ta vaikeal­ta.

– Isoil­la etäluen­noil­la osal­lis­tu­mi­nen ja avun kysymi­nen on toisen­laista kuin työelämän koulu­tusten luokkaopetuk­ses­sa. Mut­ta tykkään haasteista, ja alan työl­lisyys­näkymät vaikut­ta­vat hyviltä.

HARRASTUKSESTA TULIKIN TYÖ

Muu­tosval­men­ta­jaa tapasi myös Jari Savolainen, mut­ta hän lopet­ti sen hyödyt­tömänä.

– Tun­tui, että min­ulle puhut­ti­in kuin kakar­alle.

Yli 30 tehdasvuo­den jäl­keen Savolaisen uusi ura auke­si van­has­ta har­ras­tuk­ses­ta. Hänel­lä oli ennestään kar­avaani­huoltoyri­tys, ja nyt hän kävi yrit­täjäkurssin ja sai muu­tostur­vas­ta start­ti­ra­haa. Tehtaan purku­fir­man neu­vo­nan­ta­jana Savolainen tapasi alueen uuden omis­ta­jan väkeä.

– Nyt teen heille kiin­teistön­huoltoa yrit­täjänä. Yhtään ei har­mi­ta, sil­lä lähtö tehtaal­ta oli ollut mon­ta ker­taa mielessä, mut­ta aina jäänyt.

Myös Jarno Kemiläi­nen löysi uuden ammatin har­ras­tuk­ses­taan, kun 20 vaner­ivuot­ta vai­h­tui poli­ti­ikkaan. Hänestä tuli ensin Jyväskylän sosialidemokraat­tisen kun­nal­lisjär­jestön vaal­i­työn­tek­i­jä ja tänä syksynä Jyväskylän työväeny­hdis­tyk­sen viestin­tä- ja jär­jestö­työn­tek­i­jä.

– Kävi hyvä tuuri. Teen nyt työk­seni sitä, mis­tä tykkään tosi paljon.

PITKÄ KOKEMUS ON PLUSSAA

Mat­ti Väänä­nen kuu­lui parinkymme­nen hen­gen jälk­i­hoito­ryh­mään, joka vas­tasi tehtaan tyh­jen­tämis­es­tä.

– Val­ot sam­mutin 30.6.2021. Siihen päät­tyi 41 vuo­den, kah­den kuukau­den ja 16 päivän työu­ra.

Seu­raa­vana aamu­na Väänä­nen heräsi tyy­tyväisenä eläkeläisenä kuten muu­ta­ma työkaverikin. Vajaat kym­menkun­ta henkeä siir­tyi UPM:n mui­hin tehtaisi­in, ja myös Jyväskylän seudulle jääneet huo­ma­si­vat, että töitä löy­tyy.

Väkeä on nyt Nam­mol­la Vih­tavuores­sa, Harvial­la Muu­rames­sa, Val­metil­la Raut­po­h­jas­sa ja var­maan melkein kaikissa alueen teol­li­sis­sa yri­tyk­sis­sä, mies­ne­likko ker­too.

Pitkät työ­suh­teet todis­ti­vat, että teol­lisu­u­den pros­es­sit ja vuorotyö ovat hal­lus­sa. Sil­loin ei vält­tämät­tä hait­taa, vaik­ka mate­ri­aali vai­h­tu­isi puus­ta johonkin muuhun.

– Nopeim­min työl­listyivät sähköpuolen ammat­ti­laiset. Sähköalalle lähti myös opiske­li­joi­ta. Lähi­hoita­ji­akin on jois­tain tul­lut, samoin lin­ja-autonkul­jet­ta­ja, urheiluhiero­ja ja joku meni maan­si­ir­to­hom­mi­in. Irti­san­o­tu­ista 147:stä tois­tasa­taa on nyt töis­sä tai opiskele­mas­sa. Luul­tavasti läh­es jokainen, joka niin on halun­nut, miehet arvioi­vat.

Se ker­too, että isokaan muu­tos ei aina ole vain huono asia.

– Olen­naista on, ettei itse vaivu synkkyy­teen, eikä pas­sivoidu. Eikä jää yksin miet­timään asioi­ta, Jarno Kemiläi­nen on luot­ta­mus­miehenä huo­man­nut.

– Kun jut­telee entis­ten työkaverei­den kanssa, pienet asi­at eivät pääse kas­va­maan mielessä liian suurik­si.

Historian päätepiste

Säynät­sa­lon vaner­ite­htaan lopet­ta­mi­nen merk­it­si mekaanisen met­sä­te­ol­lisu­u­den pitkän his­to­ri­an päät­tymistä Jyväskylän seudul­la.

– Samas­sa mit­takaavas­sa se tuskin palaa. Uusia met­sä­te­ol­lisu­u­den inno­vaa­tioi­ta tulee, mut­ta ei enää mekaanista met­sä­te­ol­lisu­ut­ta, ennus­taa enti­nen päälu­ot­ta­mus­mies Jarno Kemiläi­nen.

Säynät­sa­lon tehdas oli Suomen van­hin vaner­in­valmis­ta­ja. Kes­ki-Suomes­sa kasvoi kask­i­a­jan per­in­tönä havumet­sien lisäk­si paljon koivikoi­ta, ja Hugo Parvi­ainen perusti tehtaan vuon­na 1913, jot­ta sahauk­ses­ta jäävä koivu saataisi­in parem­min hyö­tykäyt­töön. Tehdas­ta johti myös Hugon sis­ar Han­na Parvi­ainen, Suomen ensim­mäi­nen nais­puo­li­nen kaup­pa­neu­vos.

Parvi­aiset menet­tivät tehtaan konkurssis­sa vuon­na 1936. Sen jäl­keen tehtaan omisti Suomen Pank­ki ja vuodes­ta 1946 Enso-Gutzeit, jol­ta Schau­man Wood osti tehtaan vuon­na 1990.

UPM-Kymmene tuli omis­ta­jak­si vuon­na 2004, ja kesäl­lä 2020 havu- ja koivu­vaner­in tuotan­to lop­pui. Nyt tehtaan tilal­la on Redeve Oy:n Jyväskylän yri­tysalue, joka vuokraa toimisto‑, tuotan­to- ja varas­toti­laa.

Läh­teet: Museovi­ras­to ja UPM