Potkuista uusille poluille

UMP Plywoodin Säynät­salon vaneri­teh­taan päätös­hetket on kirjoi­tettu puuhun mustalla tussilla.

– Purilas on ydin, joka tukista jää, kun siitä sorva­taan viilu irti, esittelee entinen pääluot­ta­mus­mies Jarno Kemiläinen.

– Olin viimei­sessä työvuo­ros­sani, kun tuota tukkia sorvat­tiin, muistelee Niko Tiittanen, silloinen työnjohtaja.

Kemiläisen ja Tiittasen kanssa tehtaan jälkei­sestä elämästä ovat kokoon­tu­neet kerto­maan työsuo­je­lu­val­tuu­tettu Matti Väänänen ja tuotannon tuen ”yleis­mies” Jari Savolainen.

Kun sorvi seisahtui ja tehdas hiljeni, miehistä tuntui, että ”matto oli vedetty alta”. Tuntei­siin sekoittui petty­mystä, harmia, epävar­muutta ja huolta työka­ve­reista. Mielessä liikkui kuitenkin myös uuden odotusta ja vähän helpotusta.

– Aika kultaa muistoja, mutta kolmi­vuo­rotyö vanhoilla koneilla oli raskasta. Välillä väsytti paljon, Tiittanen toteaa.

Tehdas­salin ikkunoista ei Päijän­teen upeita maisemia ehtinyt ihailla.

APUNA OMA VALMENTAJA

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää, miehet ajatte­levat nykyään. Työnan­taja esimer­kiksi tuki henki­löstöä enemmän kuin olisi ollut pakko.

– Koulut­tau­tu­mi­seen tai yrityksen perus­ta­mi­seen sai rahaa, samoin muutto­ku­luihin. Halutes­saan sai henki­lö­koh­taisen muutos­val­men­tajan, Kemiläinen kertoo esimerkkejä.

Niko Tiittanen keskus­teli valmen­tajan kanssa usein ja koki sen rohkai­se­vaksi. Viime keväänä hän aloitti ammat­ti­kor­kea­kou­lussa tieto­tek­niikan ja viestinnän opinnot.

– Ohjel­mis­toalan nörtiksi siis, entiset työka­verit naurah­tavat. Välillä opiskelu on tuntunut Tiitta­sesta vaikealta.

– Isoilla etäluen­noilla osallis­tu­minen ja avun kysyminen on toisen­laista kuin työelämän koulu­tusten luokkao­pe­tuk­sessa. Mutta tykkään haasteista, ja alan työlli­syys­nä­kymät vaikut­tavat hyviltä.

HARRASTUKSESTA TULIKIN TYÖ

Muutos­val­men­tajaa tapasi myös Jari Savolainen, mutta hän lopetti sen hyödyttömänä.

– Tuntui, että minulle puhut­tiin kuin kakaralle.

Yli 30 tehdas­vuoden jälkeen Savolaisen uusi ura aukesi vanhasta harras­tuk­sesta. Hänellä oli ennes­tään karavaa­ni­huol­to­y­ritys, ja nyt hän kävi yrittä­jä­kurssin ja sai muutos­tur­vasta start­ti­rahaa. Tehtaan purku­firman neuvo­nan­ta­jana Savolainen tapasi alueen uuden omistajan väkeä.

– Nyt teen heille kiinteis­tön­huoltoa yrittä­jänä. Yhtään ei harmita, sillä lähtö tehtaalta oli ollut monta kertaa mielessä, mutta aina jäänyt.

Myös Jarno Kemiläinen löysi uuden ammatin harras­tuk­ses­taan, kun 20 vaneri­vuotta vaihtui politiik­kaan. Hänestä tuli ensin Jyväs­kylän sosia­li­de­mo­kraat­tisen kunnal­lis­jär­jestön vaali­työn­te­kijä ja tänä syksynä Jyväs­kylän työväe­nyh­dis­tyksen viestintä- ja järjestötyöntekijä.

– Kävi hyvä tuuri. Teen nyt työkseni sitä, mistä tykkään tosi paljon.

PITKÄ KOKEMUS ON PLUSSAA

Matti Väänänen kuului parin­kym­menen hengen jälki­hoi­to­ryh­mään, joka vastasi tehtaan tyhjentämisestä.

– Valot sammutin 30.6.2021. Siihen päättyi 41 vuoden, kahden kuukauden ja 16 päivän työura.

Seuraa­vana aamuna Väänänen heräsi tyyty­väi­senä eläke­läi­senä kuten muutama työka­ve­rikin. Vajaat kymmen­kunta henkeä siirtyi UPM:n muihin tehtai­siin, ja myös Jyväs­kylän seudulle jääneet huoma­sivat, että töitä löytyy.

Väkeä on nyt Nammolla Vihta­vuo­ressa, Harvialla Muura­messa, Valme­tilla Rautpoh­jassa ja varmaan melkein kaikissa alueen teolli­sissa yrityk­sissä, miesne­likko kertoo.

Pitkät työsuh­teet todis­tivat, että teolli­suuden prosessit ja vuorotyö ovat hallussa. Silloin ei välttä­mättä haittaa, vaikka materi­aali vaihtuisi puusta johonkin muuhun.

– Nopeimmin työllis­tyivät sähkö­puolen ammat­ti­laiset. Sähkö­alalle lähti myös opiske­li­joita. Lähihoi­ta­jiakin on joistain tullut, samoin linja-auton­kul­jet­taja, urhei­lu­hie­roja ja joku meni maansiir­to­hom­miin. Irtisa­no­tuista 147:stä toista­sataa on nyt töissä tai opiske­le­massa. Luulta­vasti lähes jokainen, joka niin on halunnut, miehet arvioivat.

Se kertoo, että isokaan muutos ei aina ole vain huono asia.

– Olennaista on, ettei itse vaivu synkkyy­teen, eikä passi­voidu. Eikä jää yksin mietti­mään asioita, Jarno Kemiläinen on luotta­mus­mie­henä huomannut.

– Kun juttelee entisten työka­ve­reiden kanssa, pienet asiat eivät pääse kasva­maan mielessä liian suuriksi.

Histo­rian päätepiste

Säynät­salon vaneri­teh­taan lopet­ta­minen merkitsi mekaa­nisen metsä­teol­li­suuden pitkän histo­rian päätty­mistä Jyväs­kylän seudulla.

– Samassa mitta­kaa­vassa se tuskin palaa. Uusia metsä­teol­li­suuden innovaa­tioita tulee, mutta ei enää mekaa­nista metsä­teol­li­suutta, ennustaa entinen pääluot­ta­mus­mies Jarno Kemiläinen.

Säynät­salon tehdas oli Suomen vanhin vanerin­val­mis­taja. Keski-Suomessa kasvoi kaskiajan perin­tönä havumet­sien lisäksi paljon koivi­koita, ja Hugo Parviainen perusti tehtaan vuonna 1913, jotta sahauk­sesta jäävä koivu saatai­siin paremmin hyöty­käyt­töön. Tehdasta johti myös Hugon sisar Hanna Parviainen, Suomen ensim­mäinen naispuo­linen kauppaneuvos.

Parviaiset menet­tivät tehtaan konkurs­sissa vuonna 1936. Sen jälkeen tehtaan omisti Suomen Pankki ja vuodesta 1946 Enso-Gutzeit, jolta Schauman Wood osti tehtaan vuonna 1990.

UPM-Kymmene tuli omista­jaksi vuonna 2004, ja kesällä 2020 havu- ja koivu­va­nerin tuotanto loppui. Nyt tehtaan tilalla on Redeve Oy:n Jyväs­kylän yrity­salue, joka vuokraa toimisto‑, tuotanto- ja varastotilaa.

Lähteet: Museo­vi­rasto ja UPM