Työssä
Etteivät porot pääse vieraisiin valtakuntiin
Suomen rajoilla on 1 200 kilometriä poroesteaitaa. Kunnossapito vaatii tuulien ja tuiskujen uhmaamista ja hirvien ja karhujen alati telomien verkkojen korjaamista. ”Mutta harvalla maailmassa on tällaista työympäristöä”, ylistää teollisuusliittolainen aitatyönjohtaja Kari Henttunen Luttojoen varressa tulilla istuessaan.
4.11.2021
”Hakemuksessa tarkoitetusta toiminnasta ei ilmeisesti aiheudu vaaraa rajajärjestyksen tai rajaturvallisuuden ylläpitämiselle.” Näin suopea lupapäätös annettiin Tekijän toimittajalle ja kuvaajalle Raja-Joosepin ja Anterin väliselle alueelle Venäjän vastaiselle rajalle. Elokuisten rankkasadepäivien lomaan on osunut häkellyttävällä tarkkuudella kaunis aurinkopäivä. Kävelemme Raja-Joosepista Luttojoen varteen.
Paliskuntain yhdistyksen aitatyönjohtaja Kari Henttunen esittelee aitaa viertävän polun varresta jäkälää kasvavat tantereet ja naavasta parroittuneet puut. Aitamiehet Asla Pulska ja Toni Sieppi taiteilevat mönkijöillään putikkopaikkojen yli tulisteluun valitulle joenpenkereelle. Teollisuusliiton metsäalan sopimusasiantuntija Jari Sirviö vuolee kiehiset yhdestä aitamiesten sahaamasta pölkystä. Nuotio leiskahtelee, pannukahvi pihisee ja puunrungolla istuen, jalat sammalvarvikossa leväten on mainio turista rajavyöhykeporoesteaitakunnossapitotyöstä.
VALTIOIDEN VÄLILLÄ SOVITTUA
– Poroesteaitojen kunnossapito ja rakentaminen perustuu valtioiden välisiin sopimuksiin. Aidoilla estetään, etteivät Suomen porot pääse vieraan valtakunnan alueelle. Aitaa on valtioiden välisillä rajoilla yhteensä 1 200 kilometriä, Kainuun Suomussalmelta kolmen valtakunnan, eli Suomen, Ruotsin ja Norjan, rajapyykille asti, Henttunen kertoo.
Henttusen vastuulla on koko loppumaton rautalankaverkkojen, tolppien, veräjien ja kulkemista helpottavien pitkospuiden ja siltojen rakennelma. Hänen samoin kuin aitamiesten työnantaja on Rovaniemellä pääkonttoriaan pitävä Paliskuntain yhdistys eli porotalouden neuvontaorganisaatio.
Aitatyöhön on valtion budjetissa varattu vuosittain 980 000 euroa, ja se kierrätetään yhdistykselle Lapin ELY-keskuksen kautta.
– Norjan vastaisella rajalla Suomen vastuulla on 450 kilometriä aitaa. Venäjän vastaisella rajalla on 750 kilometriä aitaa, josta Suomi on yksin vastuussa. Aita kulkee 20:n eri paliskunnan alueella ja siitä huolehtii 50 osa-aikaista aitatyöntekijää, jotka ovat kaikki paikallisia poromiehiä.
Aitaa voivat vahingoittaa hirvet ja karhut, myrskyjen kaatamat puut ja kuuran kertyminen niin, ettei aita jaksa sitä enää kaatumatta kannatella. Karhujen retkistä Henttunen huomauttaa, että kontioiden invaasion huomaa koko raja-alueella. Mutta jotkut karhut tietävät, mihin Suomen puolella kannattaa erityisesti könytä.
– Keväällä näkee aitaraporteista, milloin valokuvaajat alkavat karhujen ruokinnan Suomen puolella. Karhut oppivat ruokintapaikat jo pentuina. Syksyllä, kun metsästys alkaa, karhut lemppasevat taas takaisin Venäjän puolelle.
ILMASTONMUUTOS NÄKYY
– Lumen kiderakenne on jotenkin muuttunut, ja kosteita kelejä on paljon. Ennen tuiskut veivät aidoista pudotetut lumet mennessään. Nyt ne vain kerrostuvat ja kerrostuvat. Kuurottunut aita on kuin purje. Viime vuonna jouduttiin tästä syystä korjaamaan pisimmillään kilometrin verran aitaa.
Vaikeuksia tuottaa myös se, että jäät eivät tule järviin eikä routa maahan entisellä ajallaan. Talven tulo viivästyy, eivätkä aitamiehet tiedä, pitäisikö lähteä töihin kelkalla vai mönkijällä. Toisaalta talvet voivat olla tavattoman lumisia ja keväät sitten viivästyä.
Henttunen korjaa huvittuneena etelän ihmisten irvistelyä siitä, että eivät kai ne porot puuhun nouse naavaa eli luppoa syömään. Porot kulkevat ensinnäkin puulta puulle alimpia naavatuppoja syöden. Sitten tuuli heittää naavan hangille.
– Silloin tulee niin sanottu sävä. Välillä vaarat ovat mustanaan luppoa, Henttunen valistaa tietämättömiä vain vanhoissa puissa kasvavan naavan tärkeydestä.
Tavoitteena on aina saada 60 kilometriä aitaa vuodessa täysin peruskorjattua. Toisinaan on tingittävä, kun ”hätätöinä” pitää korjatakin aitaa aivan toisaalla. Henttunen kiittelee, että toiset poromiehet, Rajavartioston ja Metsähallituksen työntekijät samoin kuin retkeilijät ilmoittavat rikkoutuneista aidoista.
Aitamiehet ovat ”pätevää porukkaa”, Henttunen kehaisee. Paliskunnat ehdottavat aina itse, kuka pääsee täydentämään kaksimiehistä, motorisoitua aitapartiota, jos joku työntekijä lähtee muihin töihin tai jää eläkkeelle.
VIIKKO MAASTOSSA
– Minun ja Tonin (Sieppi) lisäksi taisi olla kuusi muuta halukasta. Äänestyksen kautta vuonna 2016 pääsimme aitamiehiksi, kertoo Raja-Joosepista aitareissuilleen lähtevän työparin toinen poromies Asla Pulska.
Kesäisin mönkijällä, talvella lumikelkalla partioivalla kaksikolla on vastuullaan 52 kilometriä aitaa. Keskimäärin aitatyöhön kuluu viikko kuukaudessa, ja työn saa pitkälti itse suunnitella. Niin eläinten kuin koko muun luonnon ihmeet – ja myrskyisät yllätykset – ovat kaksikolle tuttuja.
– Karhu menee aidan ali ja kiskoo tolpat ylös. Hirvi menee yli, varsinkin kiima-aikaan ne kaatavat paljon aitaa. Peruskorjaus työllistää paljon, Pulska kertoo.
– Talvella aita voi kuurottua umpeen tai jäädä kokonaan lumen alle. Toissavuoden lumisena talvena jouduimme rakentamaan kokonaan uuden aidan lumeen Kiertämätunturin pohjoisrinteelle.
Peruskorjaustarpeet viedään talvella kelkalla maastoon. Aspit eli hakaset, jolla verkko kiinnitetään tolppiin, kuuluvat koko ajan perusvarustukseen, samoin vasara, rautakanki, moottorisaha, kirves, varabensatankki, sadevaatteet…
Pulska toteaa, että joskus voi tunturista joutua kääntymään takaisin tukikämpälle, kun myrskytuuli nousee tai sumu laskeutuu yllättäen, säätiedotuksen ennustuksia sen kummemmin kumartelematta. GPS-paikannus on silloin hyödyksi. Tie alas tuttuun kuruun löytyy paikannuksen avulla, sillä sankimmassa sumussa ei pysty aistimaan, ajaako mönkijää tunturin rinnettä ylös vai alas.
LUONNON KESKELLÄ, RAUHASSA
– Aina kun tunturiin nousee ja katsoo maisemaa, huomaa, miten hienolta se näyttää. Tähän ei kyllästy. Saa tehdä työtä luonnon keskellä ja rauhassa, Pulska kuvailee.
Pulska on saamelainen ja hän asuu Suomen eteläisimmässä saamelaiskylässä Vuotsossa.
– Meidän paliskuntamme pääasialliset talvilaitumet ovat pelastuneet UKK-puiston ansiosta. Kesälaitumilla on metsätaloutta, mutta kun porot ovat kesäisin pääasiassa aapasoilla ja jokivarsissa, niin niihin ei ole paljoa koskettu, Pulska toteaa ja huomauttaa, että porojen laidunmailla kasvaa 300 vihreää kasvia.
– Meidän paliskuntamme poronhoito on kestävällä pohjalla. Kouriintuntuvin todistus tästä on se, että meidän ei tarvitse lainkaan lisäruokkia poroja. Tämähän se myös innostaa, poronhoidolla pärjää taloudellisesti.
– Ne päätökset tehdään aina jossain muualla, nuori poromies toteaa viitaten suunnitelmiin, joilla hakkautetaan naavametsiä ja myllätään jäkälämaita, eli vaarannetaan luonnon ehdoilla harjoitetun poronhoidon edellytykset.
Meidän paliskuntamme poronhoito on kestävällä pohjalla. Kouriintuntuvin todistus tästä on se, että meidän ei tarvitse lainkaan lisäruokkia poroja.
Toisin kuin Norja, Suomi ei ole ratifioinut ILO:n sopimusta 169 alkuperäiskansojen oikeuksista.
– Jäämeren rata halkaisisi laidunmaat, muistuttaa Pulska puolestaan vielä yhdestä suunnitelmasta. Hän kokee, että siihen on itse hankala vaikuttaa.
– Meidän kannaltamme matkailu olisi varmaan paras elinkeino, jos muille elinkeinoille annetaan tilaa. Mutta senkään ei pidä antaa lipsua, eli asutuksen ei saa antaa laajentua puistoon.
Pulska on kuitenkin hyvin toiveikas saamelaisen poronhoidon suhteen.
– Minä näen tulevaisuuden valoisana. On paljon nuoria, jotka haluavat jatkaa tätä perinneammattia säilyttäen metsät ja luonnontilaisen poronhoidon. Ja kulttuuri halutaan nyt säilyttää, koulut voi käydä saameksi.
SAA PUHUA SAAMEA
– Minä en saanut käydä koulua saamen kielellä niin pienestä pitäen kuin omat lapseni. He ovat olleet kielipesähoidossa.
Jos nuori mies voi ylipäänsä kehrätä, voisin väittää, että tyytyväistä kehräämistä kuuluu Toni Siepin puheessa. Suomi ei enää kitke saamelaisuutta asuntolakouluilla, joissa lapsia rangaistiin saamen puhumisesta. Siepin 6‑vuotias ekaluokkalainen alkaa opintaipaleensa hyvin pitkälti saameksi ja 4‑vuotias jatkaa kielipesähoidossa.
– Saamelaisuus on nyt enemmän ylpeyden aihe, Sieppi tiivistää.
Parivaljakkonsa tavoin Sieppi on tavattoman tyytyväinen siitä, että saa tehdä aitatyötään ”metsässä, rauhassa”. Työn haasteisiin kuuluu mönkijöiden ja lumikelkkojen kanssa pelaaminen.
– Aika yleistä on jäädä kiinni, on kivikkoista ja kallioista maastoa. Tai vehje hajoaa. Sitten pitää hinata. Meillä on mönkijässä aina vinssi mukana. Mutta aina on ratkaisut löydetty ja näidenkin asioiden kanssa on oppinut pärjäämään, Sieppi toteaa.
– Fyysisintä ja raskainta työtä on tolppien vaihtaminen. Ne voivat olla pitkiä ja raskaita päiviä, varsinkin jos kelit ovat huonot, aitamies kertoo.
Luonnonolosuhteet vaikuttavat suoraan poronhoitoon, mistä Sieppi saa Pulskan tavoin pääasiallisen elantonsa.
– Toissatalvi oli huono poroille. Talvi tuli aikaisin ja oli paljon lunta. Kaiken lisäksi syksyllä oli vähän sieniä. Porohan lihottaa itsensä talvea varten sienillä, aitamies kertoo.
Myös Sieppi on varsin toiveikas poronhoidon tulevaisuuden suhteen. Hän kertoo, että suoramyynti kasvattaa osuuttaan, vaikka joka palkisella onkin joku suurempi lihanostaja.
– Mutta hyvähän se olisi, jos saisi välikäden siitä pois.
KAIKKI HYÖDYT NÄKYVIIN
Aitatyönjohtaja Henttunen harmittelee sitä, että toisin kuin Ruotsissa, Suomessa ei ole vielä laskettu kunnolla poronhoidon isoja ja myönteisiä sosiaalis-taloudellisia vaikutuksia. Julkisuudessa puhutaan esimerkiksi metsätalouden mukanaan tuomista työpaikoista, mutta yhtälöissä ei lasketa mukaan sitä miinusta, mikä syntyy poronhoidon vaikeutumisesta ja sen työpaikkojen menetyksistä. Miinusmerkkien kerryttäjiä on monta.
– Metsätalous, kaivokset, maatalous, sähkörakentaminen, vesirakentaminen…
Henttunen muistuttaa, että yhtä porokiloa kohden rahallista ja koko Suomen kannalta yhteiskunnallista hyvää tuotetaan moninkertaisesti. Poronhoito ylläpitää ”maagista” Lappia. Poronhoito luo matkailutyöpaikkoja. Kaupat ja matkamuistomyymälät saavat asiakkaita. Huoltoasemat myyvät polttoaineita. Kylät pysyvät asuttuina ja koulut, oppilaitokset ja päiväkodit luovat lisätyöpaikkoja.
Ensimmäiset tulokset kokonaishyödyistä on tosin saatu Luonnonvarakeskuksen Porota-tutkimushankkeesta. Esimerkiksi Inarissa poroihin liittyvän tuotannon arvo on noin 11 miljoonaa euroa luoden 150 työpaikkaa. Hankkeessa on eräistä kerrannaisvaikutuksista pystytty esittämään kuitenkin vain arvioita, sillä kaikkea ei tilastoida.
LIITTO, HYVÄ TUKI
Henttunen kertoo olleensa vuodesta 1998 Paliskuntain yhdistyksen palveluksessa. Myös metsäala on tuttu, ja sitä kautta eli Puuliiton peruja hän on pysynyt Teollisuusliiton jäsenenä. Aitatyöhön sovelletaan metsäalan työehtosopimusta, ja muiden muassa tuntipalkat ja ikälisät haetaan oikeaan kuosiin tästä sopimuksesta. Henttunen alleviivaa liitosta saadun avun ja tuen tärkeyttä.
– Oli ongelma mikä tahansa, aina on ollut helppo kysyä. Hyvin liitto on palvellut.
Aitaretkellä Henttunen pohtii sopimusasiantuntija Sirviön kanssa kysymystä siitä, miten työntekijöille pitäisi korvata omien työvälineiden, esimerkiksi mönkijöiden ja kelkkojen, käyttö. Valtion matkustusohjesääntö kun ei anna asiasta ohjeita. Tämäkin kysymys saa nopean ratkaisunsa. Sirviö kertoo, että liitto on hakenut verottajalta ennakkoratkaisun Metsähallituksen vastaavista korvauksista.
– Täytyypä ottaa tämä mukaan käyttösuunnitelmiin, Henttunen tuumailee.
Tekijän toimittaja ja valokuvaaja eivät ilmeisestikään aiheuttaneet isompaa vaaraa rajajärjestykselle. Hyvästelemme aitapartion ja työnjohtajan Raja-Joosepissa isoin kiitoksin. He lähtevät aitaviertä takaisin metsään useammaksi päiväksi, me muut jatkamme etelämmäksi.
Aurinko jatkaa sädehtimistään.
PALISKUNTAIN YHDISTYS
PERUSTETTU 1948
KOTIPAIKKA Rovaniemi
TOIMIALA Porotalouden neuvontaorganisaatio
HENKILÖSTÖ 11 kokoaikaista, 50 osa-aikaista
TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT OTTO PONTO
