Raha on luottamusta

Pätäkkä, fyffe, tuohi, fyrkka, massi, hillo. Rakkaalle rahalle on monta lempi­nimeä. Harvemmin tulemme kuiten­kaan mietti­neeksi, mitä raha itse asiassa on.

Nykyään ymmär­rämme rahana tutut kolikot tai setelit, mutta se voi olla muutakin.

Jotta jokin voidaan tulkita rahaksi, täytyy sen täyttää kolme ehtoa. Rahan täytyy olla HYVÄKSYTTY VÄLINE tavaroiden tai palve­luiden VAIHTOON, rahalla täytyy VOIDA MITATA ARVOA ja sen täytyy SÄILYTTÄÄ ARVONSA.

Siksipä joissain tilan­teissa tai yhtei­söissä vaikkapa tupakka tai kookos­päh­kinät voivat olla rahaa.

Jotta rahan kolme ehtoa voivat täyttyä, tarvi­taan LUOTTAMUSTA. Ihmisten täytyy luottaa, että raha kelpaa muillekin, muilla on yhteinen käsitys rahan arvosta ja raha säilyttää arvonsa vielä kuukausia ja vuosia.

Jos luottamus äkilli­sesti laskee, ROMAHTAA MYÖS RAHAN ARVO. Näin on esimer­kiksi käynyt Venezue­lassa. Elokuussa maan keskus­pankki leikkasi kuusi nollaa maan valuu­tasta, koska valuutan arvo on jatkanut nopeaa heiken­ty­mistä maan sekasorron takia.

Jos luottamus äkilli­sesti laskee, romahtaa myös rahan arvo.

Rahan arvon mittaa sanotaan VALUUTAKSI. Tunne­tuimmat mitat lienevät dollari, euro ja jeni.

Valuutan arvo määräytyy kansain­vä­li­sillä valuut­ta­mark­ki­noilla. Jos sijoit­tajat, pankit ja varain­hoi­tajat luottavat jonkin maan talou­teen, maan valuuttaa pidetään hyvänä arvon säilyttäjänä.

Valuut­tojen arvoon vaikut­tavat ennus­teet talouden kasvusta, keskus­pank­kien harjoit­tama politiikka, lainojen korot, poliit­tinen vakaus ja niin edelleen. Sijoit­tajat pyrkivät arvioi­maan, mitkä valuutat heikke­nevät ja mitkä vahvis­tuvat, jotta he voivat tehdä voittoa ajoit­ta­malla ostot oikein.

Eri valuutat kallis­tuvat tai halpe­nevat aina SUHTEESSA TOISIINSA. Sijoit­tajat ostavat yhtä valuuttaa maksaen sen toisella. Kaupan luonteen takia ei voi syntyä tilan­netta, jossa kaikkien valuut­tojen arvot nousevat samaan aikaan.

Valuut­ta­mark­kinat eivät ole pelkäs­tään sijoit­tajia varten. Jos suoma­lainen yritys ostaa vaikkapa Ruotsista jonkin kompo­nentin, pitää yrityksen maksaa valmis­ta­jalle kruunuissa. Tätä tarkoi­tusta varten yrityksen pankin tai muun rahan­vä­lit­täjän täytyy vaihtaa valuuttaa.

Ja pitäähän turis­tienkin usein vaihtaa valuuttaa.

RAHA SYNTYY TYHJÄSTÄ

Suomen Pankki kirjoittaa verkko­si­vuil­laan, että ”jokainen euro, punta, kruunu, rupla, dollari tai jeni on tietysti jonkun varal­li­suutta, mutta samalla se on myös jonkun velkaa.”

Tämä johtuu siitä, että kun pankit lainaavat rahaa asiak­kail­leen, ne luovat rahan tyhjästä.

Laina­not­ta­jalle tämä uusi raha näkyy lisään­ty­neenä saldona tilillä. Tämä saldo on kuitenkin itse asiassa pankin velkaa lainanottajalle.

Kun laina­not­taja sitten ostaa tällä saldolla jotain, pankin luoma uusi raha siirtyy jonkun toisen varallisuudeksi.

Myös pankkien pankki eli keskus­pankki luo rahaa, kun se laskee liikkeelle velka­pa­pe­reita, tutta­val­li­semmin seteleitä ja kolikoita. Näissäkin tapauk­sissa pankeilla on keskeinen rooli.

Pankilla täytyy olla keskus­pankin tilillä saldoa, jotta pankki voi luovuttaa käteistä asiak­kaille. Pankki voi kasvattaa saldoaan esimer­kiksi myymällä keskus­pan­kille valtioiden tai yritysten velkakirjoja.

Talous­krii­sien aikana keskus­pankki on pyrkinyt lisää­mään talou­dessa liikkuvan rahan määrää ostamalla aiempaa enemmän velka­kir­joja niin pankeilta kuin muilta sijoittajilta.

TYHJIÄ VELKAPAPEREITA

Seteli siis on keskus­pankin velka­pa­peri. Mitä setelillä sitten voi saada, jos sen kiikuttaa keskus­pank­kiin? Valitet­ta­vasti ei mitään.

Nykyistä keskus­pank­kien liikkeelle laskemaa rahaa sanotaan fiat-rahaksi. Tällä latinan­kie­li­sellä sanalla viita­taan siihen, että rahan arvoa ei ole sidottu mihin­kään fyysiseen.

Toisin oli vuosi­kym­meniä sitten, jolloin valuutan arvo oli sidottu arvome­tal­leihin ja seteleitä vastaan sai keskus­pan­kista vaikkapa kultaa tai hopeaa. Esimer­kiksi Suomen Pankki irrotti markan kulta­kan­nasta 1931 ja Yhdys­val­tain keskus­pankki dollarin vuonna 1971.

TEKSTI PEKKA LEIVISKÄ

7.10.2021