Akatemiatutkija Anna Lähde Itä-Suomen yliopiston nanolaboratoriossa Kuopiossa.

TYÖYMPÄRISTÖ: Onko meillä varaa käyttää nanoja?

teollisuusliitto

Monet tutkijat väittävät, että meillä ei ole varaa olla käyttämättä nanopartikkeleita kaikkeen ja kaikkialla. Työsuojeluvaltuutettu Jarkko Kurvinen kääntää hokeman toisinpäin. Koska pitkäaikaisvaikutuksia ei tunneta, meillä ei ole varaa käyttää nanoja.

11.5.2021

KUVA YLLÄ: Akatemiatutkija Anna Lähde kuvattiin Itä-Suomen yliopiston nanolaboratoriossa Kuopiossa Tekijän numeroon 3/2018.

Tikkurila Oyj:n maalitehtaan työsuojeluvaltuutettu Jarkko Kurvinen alleviivaa, että Vantaan tehtaalla noudatetaan tunnollisesti nykytietämyksen mukaisia turvatoimia nanomateriaaleja käsiteltäessä.

– Käyttämämme titaanidioksidin partikkelikoko vaihtelee, joten sitä ei suoraan ilmoiteta nanomateriaaliksi. Mutta käytännössä osassa meidän kuiva-aineistamme, kuten titaanidioksidi, sinkkioksidi, mikrokuituinen selluloosa ja talkki, on nanoluokan partikkeleita.

Kurvinen naurahtaa, että työntekijät kutsuvat tehtaalla käytettyjä 3M ABEKPP3 -maskeja filttereiden muodon ja sijainnin takia kärpäsen silmiksi.

– Silloin kun pölyjen lisäksi on vielä liuottimia ja höyryjä, mennään kireämpiin suojauksiin ja käytetään kasvot peittävää visiirimaskia, jossa on akkukäyttöiset P3-filtterit.

Suojavaatetuksetkin ovat viranomaisten ja yrityksen ohjeiden mukaisia, mutta Kurvista huolettaa ennen kaikkea tietämättömyys pitkäaikaisista vaikutuksista ihmisiin ja ympäristöön.

Nanomateriaalit ovat kemiallisia aineita tai materiaaleja, joiden hiukkaskoko on 1–100 nanometriä ainakin yhdessä suunnassa. Nanometri on millimetrin miljoonasosa.

ASBESTI, DDT… JA NANOT?

– Asbesti ja DDT olivat mainioita aineita niihin tarkoituksiin, mihin niitä käytettiin, Kurvinen muistuttaa.

Asbestin keuhkoja tuhoava vaikutus tiedettiin Englannissa jo 1890-luvulla, mutta teollisuuden kaupallisten etujen ja tiedon pimittämisen vuoksi asbestia ei ole vieläkään saatu kiellettyä kaikkialla maailmassa. Kurvinen miettii, miksi tuotantolaitoksissa sallitaan jo nanomateriaalien laajamittainen käyttö akateemisia tutkijoita vähäisemmin varustein.

– Tutkijat varautuvat pahimpaan omissa laboratorioissaan pukeutuen avaruuspukuihin. Mutta laajamittainen kaupallinen käyttö sallitaan heppoisin perustein, vaikka tutkimuksia pitkäaikaisista vaikutuksista ei ole.

Laajamittainen kaupallinen käyttö sallitaan heppoisin perustein, vaikka tutkimuksia pitkäaikaisista vaikutuksista ei ole.

Missä ovat ne kaikki tutkimukset, joita kaavailtiin julkaistaviksi EU:n suuressa nanosuunnitelmassa turvallisuudesta, Nanosafety in Europe 2015–2025? Tätä Kurvinen ihmettelee. Hän on kuitenkin hyvin perehtynyt niihin tutkimuksiin, joista tietoja on tihkunut, esimerkkinä sinkkioksidista.

– Sinkkioksidin nanokokoiset hiukkaset ketjuuntuvat muodostaen ryppäitä. Kun niitä kertyy keuhkoihin riittävä määrä, sanoohan jo järkikin, että ne muodostavat suonitukosriskin.

TUTKIMUSTULOKSET BISNESTÄ MYÖTEN

Suomalaiset yliopistot on pakotettu hakemaan rahoitusta yrityksiltä. Kurvinen sanoo, että tieteen riippumattomuuden vaarantuminen ja yliopistotutkimuksen kaupallistuminen on hänestä suorastaan pelottavaa. Bisnes vaatii itselleen mieluisia tuloksia, ja rahoituksen myötä tutkijoilla voi olla paineita itsesensuuriin.

– Minusta terveystutkimuksia pitäisi tehdä aivan yhtä suurella painoarvolla kuin kehitellään nanohiukkasten kaupallista käyttöä. Tutkimuksen pitäisi olla yrityksistä riippumatonta. Koeryhmiä pitäisi seurata pitkäaikaisesti, ei vain tehdä kokeita rotilla.

– Tässä palaamme taas asbestiin ja DDT:hen. Niitä ei olisi koskaan pitänyt käyttää missään. Mitkä ovat toimenpiteet, jos pitkäaikaiset tutkimukset paljastavat nanojen terveysriskit? Työterveyslaitoksen webinaarissa taas kerran joku englannin kielellä esiintynyt tutkija hehkutti, ettei meillä ei ole varaa olla käyttämättä nanoja. Minä sanon päinvastoin niin, että meillä ei ole varaa käyttää nanoja niin kauan kuin pitkäaikaistutkimukset puuttuvat.

Kaloilla aivoissa, missä meillä ihmisillä?

Itä-Suomen yliopiston tutkimus osoitti, että kultananopartikkelit kulkeutuvat ravintoketjussa ylöspäin ja kerääntyvät kaloilla aivoihin ja maksaan.

Julkaistujen tutkimusten perusteella on arvioitavissa, että kaupallisten tuotteiden kehittämiseen sijoitetaan huomattavasti enemmän rahaa kuin nanohiukkasten riskien selvittämiseen. Itä-Suomen yliopistossa on tehty kuitenkin aivan uudenlaisella tekniikalla tutkimusta siitä, mitä kultananohiukkasille tapahtuu vedessä.

Tutkimus paljasti, että partikkelit siirtyivät vedestä leviin, levistä pieniin vesikirppuihin ja kirpuista kaloihin. Nimenomaan pioneeritekniikan ansiosta tutkijatohtori Fazel Abdolahpur Monikhin johtaman, hyvin kansainvälisen tutkimusryhmän tulokset julkaistiin  Nature Communications -tiedelehdessä.

Yliopiston tiedote  puhuu tutkimustuloksista hälyttävin ilmaisuin: ”Käyttämämme kuluttajatuotteet, kuten ruoka, kosmetiikka ja vaatteet, saattavat tietämättämme olla pullollaan nanomateriaaleja. Pienen kokonsa takia nanomateriaalien käytön sääntely on hankalaa. Ilmiö on huolestuttava, sillä nanomateriaaleja on hankala mitata, ne päätyvät ravintoketjuumme ja, mikä huolestuttavinta, ne läpäisevät soluja ja kertyvät elimiin.”

”EMME TIEDÄ”

– Ei ollut yllätys, että nanopartikkelit kertyvät maksaan. Maksa on elimistön puhdistuslaitos. Näimme myös, että nanopartikkelit kertyvät aivoihin. Sitä emme kuitenkaan tiedä, pystyvätkö hiukkaset ylittämään myös veri–aivo-esteen.

Monikh sanoo, että siitä ei ole tarkkaa tietoa, aiheuttavatko elimistöön kertyvät nanohiukkaset kaloille haittaa. Hän ei pysty myöskään arvioimaan, mitä tutkimustulokset voisivat merkitä ihmiselle.

Kaikki muovi, myös isot muoviesineet, jauhautuvat luontoon hylkäämisen jälkeen lopulta nanokokoon.

Juuri tämä kalatutkimus ei paljasta totuutta muiden nanopartikkeleiden käyttäytymisestä. Kaikki nanopartikkelit ovat paitsi erilaisia verrattuna tavanomaisessa hiukkaskoossaan esiintyvään ”emomateriaaliin”, erilaisia myös toisiinsa verrattuina. Kaikki riippuu siitä, millainen nanohiukkasen muoto on ja millä muulla materiaalilla se on mahdollisesti päällystetty. Ympäristön ja terveyden riskien kannalta oleellista on kuitenkin tämä Monikhin tutkimuksessa tehty havainto.

– Ympäristö ja nanohiukkaset vaikuttavat toisiinsa, tutkija painottaa.

Itä-Suomen yliopiston tutkimuksessa nanohiukkasten koko esimerkiksi muuttui ravintoketjua pitkin kulkiessaan. On myös jo aiemmin tiedetty, että nanopartikkelit voivat ikään kuin napata mukaansa ympäristöön joutuneita, myrkyllisiä aineita ja siirtää niitä ravintoketjussa eteenpäin.

Kaikkien huolestunein Monikh onkin muovin jauhautumisesta nanokoon roskiksi jouduttuaan ympäristöön.

SUURIN OSA MUOVISTA SAASTEEKSI

– Tarkoituksella tuotettuja nanomateriaaleja me pystymme hallitsemaan. Reach-lainsäädäntöä noudattaen pystymme tuottamaan turvallisia tuotteita kuluttajillekin, tutkija sanoo uskovansa.

Muovit ovat eri asia. Monikh muistuttaa, että vain 30 prosenttia muovista kierrätetään.

Mihin joutuu loppu muoveista?

– Kaikki muovi, myös isot muoviesineet, jauhautuvat luontoon hylkäämisen jälkeen lopulta nanokokoon. Ja muovihiukkaset ovat hyvin tahmeita. Kerran johonkin toiseen organismiin tarrauduttuaan voi olla, etteivät ne päästä koskaan irti.

– Toiset elävät organismit syövät muovihiukkasia ja ne saattavat siirtyä eteenpäin ravintoketjussa ja ehkä myös jälkeläisiin, Monikh toteaa.

Ensimmäiseksi ja nopeimmin pitäisi tutkijan mukaan kieltää kaikkien, hänestä täysin tarpeettomien, kertakäyttömuovien käyttö.

– Miksi kurkku pitää kääriä muoviin, tutkija ihmettelee esimerkinomaisesti.

– Minusta roskiksi päätyvät nanoluokan muovit ovat se pelottavin asia, Monikh kuvailee.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVA HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN