Maail­man onnel­li­sim­maksi maaksi väite­tyssä Suomessa määrät­tiin viimei­sim­män tilas­ton mukaan masen­nus­lääk­keitä 559 000 henki­lölle. Masen­nuk­sen vuoksi työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle joutu­vien luku nousi kolmatta vuotta peräk­käin. Lääkit­se­mi­nen ei merkitse terveeksi tule­mista, varsin­kaan, jos ”sairaus” ei ole ihmi­sessä. Pitäi­sikö työelämä ja todel­li­suus parantaa?

Elämäni M:n kanssa

Yritän nousta sängystä, mutta M vetää minut takai­sin sänkyyn: ”Ei kannata, liian raskasta. Mitä hyötyä siitä edes on, mitä hyötyä sinus­ta­kaan kenel­le­kään on”, hän sanoo tuhah­taen ja kään­tää selkänsä ikku­nasta pais­ta­vaa aurin­koa vasten.

Niinpä makoi­lemme siinä monta tuntia, tuijot­taen ikku­nasta hiljal­leen huoju­via puita.

Yritän muuta­man kerran saada M:n kans­sani nouse­maan ylös, mutta ajatus­kin kahvin­kei­tosta saa hänet kiroa­maan ja luet­te­le­maan kuinka monta erilaista asiaa pitää tehdä, jotta saa sen kahvin vihdoin suuhunsa. Ei kannata vaivau­tua, minä alis­tun tyynesti ja jatkan tuijottelua…

Lääkea­lan turval­li­suus- ja kehit­tä­mis­kes­kus Fimean ja Kelan vuosit­tain keräämä Suomen lääke­ti­lasto kertoo, että mielen­ter­vey­son­gel­mat yleis­ty­vät ja kroo­nis­tu­vat eli pitkit­ty­vät. Näin tapah­tuu siitä huoli­matta, että iso osa kansasta syö mieleen ja kehoon vaikut­ta­via psyy­ke­lääk­keitä. Paho­ja­kin sivu­vai­ku­tuk­sia aiheut­ta­via lääk­keitä syödään aina­kin Suomessa osin siksi, että psyko­te­ra­piaa ei ole helposti saatavilla.

Eläke­tur­va­kes­kuk­sen tilas­ton mukaan ylei­sim­mät työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle siir­ty­mi­sen syyt olivat tuki- ja liikun­tae­lin­sai­rau­det (33 %) sekä mielen­ter­vey­den ja käyt­täy­ty­mi­sen häiriöt (31 %). Mielen­ter­veys­syistä myön­net­ty­jen työky­vyt­tö­myy­se­läk­kei­den määrä nousi viime vuonna 700:lla edel­li­seen vuoteen verrattuna.

Masen­nus on suurin yksit­täi­nen syy työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle siir­ty­mi­seen. Viime vuonna masen­nuk­sen perus­teella jäi työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle 3 500 henki­löä. Heistä naisia oli yli kaksi kolmas­osaa, ja naisista kolme viidestä oli yli 45-vuotiaita. Kaikista työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle siir­ty­neistä naisista yli viides­osalla työky­vyt­tö­myy­den syynä oli masennus.

Masen­nuk­sen perus­teella työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle siir­ty­nei­den määrä laski vuosina 2007–2015. Kolmena viime vuotena määrä on taas nous­sut, erityi­sesti naisilla.

Mielen­ter­veys­syistä jäädään usein eläk­keelle keski­mää­rin nuorem­pana, ja myös paluu työelä­mään on muihin sairaus­ryh­miin verrat­tuna harvinaisempaa.

…Vihdoin puolen päivän jälkeen potkin M:n väki­sin ylös sängystä. Keitän kahvit vastus­te­lusta huolimatta.

Sitten alkaa se panii­kin­omai­nen hössö­tys, kun ei mitään ole saatu aikai­seksi. Ei ole imuroitu, ei pesty pyyk­kiä, tiskit­kin tiskaa­matta… Silmät pyörii päässä, hiki pukkaa otsalta, kiire, kiire, kiire… Kunnes lysäh­tää itkien pöydän ääreen. Ei tästä­kään mitään tullut… Niin on huono ja laiska ihmi­nen, kun ei sen vertaa saa itse­ään niskasta kiinni.

Mitäpä tuohon sanoisi, vastaan on turha väit­tää, tuom­moi­nen saama­ton nahjus se on ollut jo pidem­män aikaa. Jotain sillä on päässä vikaa, ryhdis­täy­tyisi ja ajat­te­lisi posi­tii­vi­sesti. Maail­massa on paljon muita, joilla on oikeas­ti­kin syytä surra, hyvin­hän tuolla kaikki on. Lähtisi ulos välillä, ja lait­taisi elämänsä kuntoon. Mitä ihmi­set­kin ajat­te­li­si­vat, jos tietäi­si­vät kuinka likaista täällä on…

NUORETKIN VÄSYVÄT

Raija-Riitta Luiro-Piippo on ABB Drive­sin Helsin­gin Pitä­jän­mäen tehtaan pitkä­ai­kai­nen pääluot­ta­mus­mies. Hän on yrityk­sen yhteis­työ­ryh­män jäsen. Ryhmässä istu­vat myös Pron ja YIT:n edustajat.

Luiro-Piippo kuvaa, että yrityk­sessä on hyvin toimiva ja laaja työter­veys­huolto vaki­nai­sille työn­te­ki­jöille. Työter­veys­huol­lon­kin toimin­taa käsi­tel­lään yt-ryhmässä sään­nöl­li­sesti. Samalla paljas­tu­vat työn­te­ki­jöi­den sairauk­sien tren­dit ja lääkitykset.

– Masen­nus ja muut mielen­ter­vey­den ongel­mat nouse­vat esiin, varsin­kin keski­vai­keaa masen­nusta on paljon.

– Minä seuraan luon­nol­li­sesti ennen kaik­kea tuotan­non työn­te­ki­jöitä. Mielen­ter­vey­den horju­mi­sen takana on paljon erilai­sia asioita, esimer­kiksi ihmis­suh­deon­gel­mia. Mutta olen erityi­sen huolis­sani siitä, että yhä nuorem­mat näyt­tä­vät väsyvän.

– Väsy­myk­ses­tään kerto­vat työn­te­ki­jät valit­ta­vat, että työ on stres­saa­vaa. Työ on kuor­mit­ta­vaa ja staat­ti­sesti raskasta. Tulosta seura­taan herkeä­mättä, ollaan hyvin tiuk­koina. Jos saavut kaksi–kolme kertaa muuta­man minuu­tin myöhässä ruoka­tun­nilta, saat suul­li­sen varoituksen.

– Meille sano­taan, että peli­sään­tö­jen on oltava samat kaikille. Mutta onko tämä työhy­vin­voin­tia? Luiro-Piippo kysyy.

Kattava työter­veys­huolto merkit­see myös mahdol­li­suutta käydä psykologilla.

– Ei meillä loppu­mat­to­miin esimer­kiksi unilääk­keitä määrätä. Jos käyn­nit työter­veys­huol­lossa jatku­vat, kyllä ryhdy­tään kyse­le­mään hyvässä mielessä seli­tyk­siä. Työter­veys­huol­lossa haetaan myös tarpeen mukaan osa-aika­työtä ja viimei­seen asti yrite­tään vält­tää työky­vyt­tö­myy­se­läke, Luiro-Piippo alle­vii­vaa työter­veys­huol­lon ammat­ti­lais­ten hyvää asennetta.

Pääluot­ta­mus­mies onkin enem­män huolis­saan vuokra­työn­te­ki­jöistä, joilla on vielä usein nolla­tun­ti­so­pi­muk­sia ja joilla ei ole oikeutta ABB:n työter­veys­huol­lon palveluihin.

– Vuokra­työn­te­ki­jät vain katoa­vat, jos he väsy­vät. Meille ei tule tietoa syistä tai sairauk­sista, koska he eivät ole ABB:n työn­te­ki­jöitä. Heillä on oma työter­veys­pal­ve­lunsa, josta emme saa tietoja, Luiro-Piippo toteaa.

– Pitää kysyä, mistä nämä kaikki mielen­ter­vey­son­gel­mat oikein johtu­vat, pääluot­ta­mus­mies jatkaa.

– Nolla­tun­ti­so­pi­muk­set ja vuokra­työ saat­ta­vat olla opis­ke­li­jalle vapaa­eh­toista, ne sopi­vat opis­ke­li­jan elämän­ti­lan­tee­seen. Mutta useim­mat eivät tee vuokra­työtä vapaa­eh­toi­sesti. Vuokra­työn­te­ki­jälle ei ole kiin­ne­koh­taa elämässä eikä hän voi vält­tä­mättä tehdä normi­asioita, kun ei tiedä, saako huomenna tulla töihin. Ei voi perus­taa perhettä eikä pankista saa lainaa.

Pääluot­ta­mus­mies ei ylipäänsä hyväksy sitä, että taval­lista työn­te­ki­jää syyl­lis­te­tään tai että hänet jopa ajetaan sairau­teen yhteis­kun­nal­lis­ten ongel­mien takia.

– Matala palk­ka­taso on valtava stressi. Nuoret perheet ovat todella lujilla. Ei ole aikaa eikä rahaa, kun vanhem­mat teke­vät ylitöitä. Suomen asun­to­po­li­tiikka on aivan sairasta. Ajat­te­lepa, Wienissä kolmen huoneen vuokra-asun­non saa 700 eurolla, täällä 1 400 eurolla. Täällä makse­taan asumis­tu­kea työssä käyvil­le­kin. Pitäisi puut­tua siihen, miksi vuokrat ovat korkeat.

Tulosta seura­taan herkeä­mättä, ollaan hyvin tiuk­koina. Jos saavut 2–3 kertaa muuta­man minuu­tin myöhässä ruoka­tun­nilta, saat suul­li­sen varoituksen.

MITÄ OLISI TEHTÄVISSÄ?

Luiro-Piippo sanoo, että jokai­nen meistä saat­taa tunnis­taa työto­ve­rinsa masennusoireet.

– Tulee ylivilk­kautta tai ennen sosi­aa­li­nen ihmi­nen vetäy­tyy vain omiin oloihinsa.

Peri­suo­ma­lai­nen ”masen­nus­lääke” eli alko­holi näkyy sekin selvästi.

– Ihmi­sen elämän­hal­linta menee, myöhäs­te­lyt yleis­ty­vät, koko persoona muut­tuu. Mutta jokai­sen pitää olla niin rohkea, että ottaa asian puheeksi. Mikset voisi puhua työto­ve­risi kanssa asiasta ja olla mukana hoitoo­noh­jauk­sessa? Sinä­hän pelas­tat sen ihmisen!

Pääluot­ta­mus­mies toteaa, että jokai­sen pitäisi pystyä kysy­mään työka­ve­ril­taan: ”Miten menee?” Myös esimie­hellä pitäisi olla niin luot­ta­muk­sel­li­set välit alai­siinsa, että hän pystyy esimer­kiksi masen­nuk­sen oirei­den ilmes­tyessä ohjaa­maan tätä työter­veys­huol­toon ja avun ääreen. Sama­ten esimies on mukana työn sopeut­ta­mi­sessa tarpeen mukaan.

ABB:lläkin on tarjolla mitä moni­nai­sim­pia harras­te­ryh­miä. Luiro-Piippo yllyt­tää kaik­kia työn­te­ki­jöitä nappaa­maan kiinni oman yrityk­sensä tuke­mista tai järjes­tä­mistä ryhmistä. Toiset ihmi­set ja ryhmässä teke­mi­nen on tutki­mus­ten­kin mukaan ehdot­to­masti paras lääke ja ennal­taeh­käi­syn keino mielenterveysongelmiin.

… Ilta alkaa hämär­tää, kämp­pä­kin näyt­tää pimeässä parem­malta, vain pieni valo lois­taa ikku­nasta sekai­selle pöydälle. Varjo ilmes­tyy valoon ja katoaa sitten. Se saa M:n ajat­te­le­maan kuole­maa. Kuinka suuri helpo­tus se olisi­kaan, ei olisi muuta kuin tyhjyyttä, ei ääntä, ei valoa, ei mitään…

Minä säikäh­dän tuol­laista ajat­te­lua ja lähden nopeasti kaup­paan karkuun. Mutta tieten­kin M seuraa perässä, kuin tuo nopeasti väläh­tä­nyt varjo.

Kaupassa on pakko kulkea nopeasti, pää alas­päin painu­neena, ettei vaan kukaan tunnista ja tule juttusille. Tunnen M:n panii­kin itses­säni, pais­kon ostok­set kärryyn ja suoras­taan juok­semme takai­sin autolle.

Kotona kaup­pa­kas­sin sisäl­lön nähdes­sään M purs­kah­taa uudel­leen itkuun. Valit­taa, ettei ole mitään, mikä mais­tuisi ja julis­taa ruoka­la­kon. Yritän houku­tella ja maani­tella, mutta en minä­kään oikeas­taan halua syödä. Istumme vaito­nai­sina keit­tiön pöydän ääressä, jossa olemme tänään viet­tä­neet lähes­tul­koon koko päivän. Suih­kuun­kaan en häntä saa, joten väsy­neenä rojah­damme sänkyyn. Uni vält­te­lee tulo­aan, vihdoin aamu­yöllä nukah­damme levot­to­maan uneen…

ONKO LÄÄKKEISTÄ MITÄÄN APUA?

Masen­nus­lääk­keen ja plase­bon eli lume­lääk­keen vaiku­tus­ten välillä ei ole eroa kuin äärim­mäi­sen syvästi masen­tu­nei­den ryhmässä. Silloin­kin ero syntyy ilmei­sesti vain siksi, että lume­lääke ei tehoa äärim­mäi­sen syvästi masen­tu­nei­siin yhtä hyvin kuin se tehoaa kaik­kiin muihin masentuneisiin.

Tällai­seen analyy­siin on pääty­nyt useam­pi­kin yhteen­veto lukui­sista yksit­täi­sistä tutki­muk­sista. Vastaa­van­lai­sia analyy­sejä on viime vuosi­kym­me­ninä ilmes­ty­nyt lääke­tie­teel­li­sissä aika­kaus­leh­dissä. Muissa länsi­maissa on jo yleistä tietoa, että masen­nus­lääk­keet eivät tehoa lievään tai keski­vai­ke­aan masen­nuk­seen sen parem­min kuin lume­lääke. Jotkut masen­tu­neet tunte­vat olonsa kyllä helpot­tu­van lääk­kei­den myötä, mutta mitä suurim­malla toden­nä­köi­syy­dellä he saavat apua niistä siksi, että he usko­vat saavansa niistä apua.

Psyko­te­ra­pia, liikunta, vertais­tuki ja monet muut lääk­keet­tö­mät hoidot ovat osoit­tau­tu­neet kerta toisensa jälkeen vähin­tään yhtä hyviksi, ellei­vät parem­miksi masen­nuk­sen hoito­muo­doiksi kuin lääk­keet. Toisin kuin psyy­ke­lääk­keillä, lääk­keet­tö­millä hoidoilla on käytän­nössä vain ja ainoas­taan hyviä sivuvaikutuksia.

Skit­so­fre­nian hoita­mi­seen käyte­tyt ”uuden polven antip­sy­koot­ti­set” lääk­keet eivät nekään kestä vertai­lua lääk­keet­tö­myy­teen. WHO eli YK:n alai­nen Maail­man terveys­jär­jestö käyn­nisti vuonna 1969 seuran­ta­tut­ki­muk­sen skit­so­free­nik­ko­jen hoidosta länsi­maissa ja niin sano­tuissa kehi­tys­maissa. Viiden vuoden jälkeen kehi­tys­mai­den skit­so­free­ni­kot olivat paljon toden­nä­köi­sem­min oireet­to­mia ja heidän sosi­aa­li­nen tilan­teensa oli poik­keuk­sel­li­sen hyvä.

”WHO:n tutki­mus oli länsi­mai­den psykiat­riyh­tei­sölle kiusal­li­nen (…) tutki­muk­sessa on täyty­nyt olla jokin virhe!” kirjoit­taa mielen­ter­vey­den hoidon histo­riaa tutki­nut profes­sori Petteri Pieti­käi­nen ironi­sesti kirjas­saan Hulluu­den histo­ria. Pieti­käi­nen kertoo, että näinpä WHO käyn­nisti uuden tutki­muk­sen vuonna 1978. Paljas­tui, että suurin syy siihen, että kehi­tys­mai­den poti­laat voivat jatku­vasti parem­min kuin länsi­mai­den, oli kuiten­kin lääk­kei­den vähäi­nen käyttö. Kaik­kein parhai­ten näyt­ti­vät voivan poti­laat Agrassa Intiassa. Siellä jatku­vaa lääke­hoi­toa sai vain 3 prosent­tia poti­laista, kun länsi­maissa luku oli 61 prosenttia.

Pieti­käi­nen toteaa, että tutki­mus­ten viesti on selvä: niissä maissa, joissa skit­so­fre­nia­po­ti­laita ei sairau­den varhais­vai­heessa pidetty sään­nöl­li­sesti lääke­hoi­dossa, enem­mistö toipui sairau­des­taan ja pärjäsi hyvin 15 vuotta myöhemmin.

Pieti­käi­nen tekee histo­ria­kir­jas­saan tämän johto­pää­tök­sen: ”Perin­tei­sesti vallan kohteena ollut mielen­ter­veys­po­ti­las on (…) siir­retty mekaa­ni­sista rajoit­teista, pakko­pai­dasta ja lobo­to­miasta kemial­li­siin pakot­tei­siin ja farma­ko­lo­gi­seen pakko­pai­taan. Kyse on valta­vasta ihmis­ko­keesta, jossa pitkä­ai­kais­lää­kitty antaa kasvot moder­nille bioke­mial­li­selle kontrollille.”

Pieti­käi­nen on vain yksi monista, jotka epäi­le­vät pelk­kiin lääk­kei­siin perus­tu­van psykiat­rian tulok­sel­li­suutta. Vaih­toehto on olemassa, ja Suomes­ta­kin sellai­nen löytyy; Kero­pu­taan malli. Pieti­käi­nen toteaa: ”Torniossa sijait­seva Kero­pu­taan sairaala on viime vuosina herät­tä­nyt kansain­vä­listä kiin­nos­tusta hyvien hoito­tu­los­tensa ansiosta. Hoidon salai­suus ei ole sen kummempi kuin että hoitoon pääsee nopeasti, siihen tule­vat mukaan myös sairas­tu­neen lähei­set ja lääk­kei­den tyrkyt­tä­mi­sen sijaan hoito raken­tuu tasa-arvoi­sen keskus­te­lun ympä­rille. Sairas­tu­nut ei koe olevansa yksin tai että häntä ei kuun­nella tai että hän olisi pelkkä ylhäältä anne­tun hoitoin­ter­ven­tion kohde.”

… Herä­tys­kello soi 5.15. Väsyt­täisi niin kovin, mutta velvol­li­suu­det kutsu­vat. M seuraa vasta­ha­koi­sesti peräs­säni keit­ti­öön. Eväs­lei­pien teon aikana M alkaa vastus­tella, kompro­mis­sina laitan leivän päälle pelk­kää juus­toa, se on mietoa, sen saa ehkä syötyä päivän mittaan.

Työpäivä on yhtä tais­te­lua: On minä, joka olen aina iloi­nen, puhe­lias, naura­vai­nen ja aikaan­saava. Sitten on M, joka ei puhu, ei halua nähdä ketään, synkis­te­lee ja unoh­te­lee asioita. Hänen on vaikea keskit­tyä tai aloit­taa mitään uutta tehtä­vää. Koko ajan M häirit­see minua nega­tii­vi­suu­del­laan ja halut­to­muu­del­laan. Hän vetää minua päivän edetessä yhä enem­män omaan maail­maansa, syvem­mälle ja syvem­mälle. Jossain vaiheessa yritän pyytää työka­ve­rilta apua, mutta sanat juut­tu­vat kurkkuuni…

HOITO POTILAAN TARPEEN MUKAAN

Psyko­logi Aku Kopak­kala toimi Mehi­läi­sessä työp­sy­ko­lo­gian ja psyko­te­ra­pian palve­lui­den johta­jana 10 vuotta ja sen jälkeen neljä vuotta kuntou­tus­joh­ta­jana. Kopak­kala on pitä­nyt esillä muun muassa sitä, että SSRI-lääk­keet eli selek­tii­vi­set sero­to­nii­nin takai­sin­o­ton estä­jät eivät sovellu pitkä­ai­kais­käyt­töön ja saat­ta­vat kroo­nis­taa masennuksen.

Kopak­kala on nyt yksi Mieli­pal­ve­lut Oy:n työn­te­ki­jöistä ja puheen­joh­ta­jana avoi­messa kansa­lais­ryh­mässä, joka perusti Tarpeen­mu­kai­nen hoito (Taho) yhdis­tyk­sen 2016 joulu­kuussa. Taho yllä­pi­tää Mad in Finland ‑nimistä nettisivustoa.

Kopak­kala aloit­taa Teki­jälle anta­mansa haas­tat­te­lun sitee­ra­ten Pekka Saurin lausu­maa: ”Älkää säätäkö päätänne, häiriö on todel­li­suu­dessa”, josta tämän artik­ke­lin otsik­ko­kin on mukailtu. Pitkän koke­muk­sensa Kopak­kala tiivis­tää tähän: ”Hoidettu masen­nus para­nee usein huonom­min kuin hoita­ma­ton.” Psyko­lo­gin mielestä koko tervey­den­hoi­to­jär­jes­tel­mämme katsoo asioita ammat­ti­lais­ten ja heidän työpaik­ko­jensa, ei poti­laan, näkökulmasta.

– Hämmäs­te­len sitä, miten vähän lääkä­rit tietä­vät sero­to­nii­ni­lääk­kei­den hait­ta­vai­ku­tuk­sista tai jos tietä­vät, miksi he eivät kerro niistä poti­laille. Poti­lai­den koke­mus­ten pitäisi kuiten­kin olla tärkeitä terveydenhoidolle.

– Sero­to­nii­ni­lääk­kei­den varmin vaiku­tus on seksu­aa­li­sen halun tai kyvyn katoa­mi­nen. 96 prosent­tia lääk­kei­den käyt­tä­jistä kärsii erias­tei­sesti näistä sivuoi­reista, Kopak­kala kertoo.

Siinä mielessä sero­to­nii­ni­lääk­keillä on vaiku­tuk­sia ihmi­sen mieleen­kin, että ne vähen­tä­vät tunne­ko­ke­mus­ten skaalaa.

– Ihmi­nen tuskin itkee. Mikään ei tunnu oikein miltään. Lääke kietoo käyt­tä­jänsä kelmuun, jossa masen­nuk­sen ja ahdis­tuk­sen kestää parem­min. Ihmi­nen voi saada joksi­kin aikaa helpo­tuk­sen, mutta vaiku­tus ei kestä.

Kopak­kala luet­te­lee lääk­keet­tö­miä, hyvin tehoa­via hoitoja masen­nuk­seen: psyko­te­ra­piat, lyhyt­te­ra­piat, liikunta ja ryhmä­lii­kunta, tietyt lisä­ai­neet ja pre- ja probioo­tit, masen­nusta helpot­tava ruoka­va­lio, kirkas­valo- ja muut valo­hoi­dot, aika­bio­lo­gi­set hoidot, ekspres­sii­vi­nen kirjoit­ta­mi­nen. Kopak­kala naurah­taa, että esimer­kiksi liikunta on pommin­varma tuki masen­nuk­sesta toipumiseen.

Kopak­ka­lan mukaan ihmi­set olisi­vat ”vallan­ku­mouk­sel­li­sem­pia”, jos jopa miljoona suoma­laista ei söisi turrut­ta­via mielia­la­lääk­keitä. Yhteis­kun­nal­li­sista ongel­mista, kuten nuor­ten syrjäyt­tä­mi­sestä tai ilman elvyt­tä­vää, tiivistä työyh­tei­söä tehtä­västä liian pakko­tah­ti­sestä työstä, tehdään­kin yksi­lön ongel­mia. Vuosi­kausia työter­veys­huol­lon poti­laita vastaa­not­ta­neella psyko­lo­gilla ei ole ruusuista kuvaa kaik­kien suoma­lais­yri­tys­ten toiminnasta.

– Oli työpaik­koja, joissa tavat­to­man monet söivät masen­nus­lääk­keitä. Yrityk­set, jotka jakoi­vat hyvää tulosta omis­ta­jil­leen, eivät vält­tä­mättä kohdel­leet hyvin työn­te­ki­jöi­tään. Työn­te­ki­jät vaih­det­tiin vain aina uusiin työntekijöihin.

Kopak­kala toteaa, että ahdis­tus ja masen­nus ovat täysin todel­li­sia tunteita ja ne aiheut­ta­vat täysin todel­lista tuskaa. Hän kuiten­kin toivoo, ettei­vät poti­laat enää uskoisi nope­aan pille­ri­pa­ran­tu­mi­seen, sillä sellaista ei ole olemassa. Jos masen­nuk­sen taus­talla on esimer­kiksi työn stres­saa­vuus, epäoi­keu­den­mu­kai­nen johta­mi­nen, kiusaa­mi­nen tai muu selkeästi työstä johtuva syy, Kopak­kala kehot­taa käyt­tä­mään joukkovoimaa.

– Älä jää yksin, vaan puhu työka­ve­reille ja luot­ta­mus­mie­hille. Suomen lain mukaan jokai­sella työn­te­ki­jällä on oikeus työn psyyk­ki­sen kuor­mit­ta­vuu­den mittaa­mi­seen. Käyt­tä­kää tätä oikeutta! Puhu­kaa myös työter­veys­huol­lossa siitä, että haluatte vierot­tua masen­nus­lääk­keistä. Kerto­kaa, että haluatte muun­lai­sia ratkai­suja. On tärkeää, että taval­li­set ihmi­set ryhty­vät vaati­maan muutosta.

… Koti­mat­kalla M usut­taa minua kiih­dyt­tä­mään auton vauh­tia, irrot­ta­maan turva­vyön ja ajamaan päin puuta. Ohikii­tä­vän hetken haluan totella, haluan niin kovin totella, mutta jokin minussa kiel­tää. Pääs­tän hitaasti auton vauh­din laske­maan, vapisen.

Ihmet­te­len, kuinka kauan pystyn torju­maan tuo hypnoot­ti­sen äänen, joka kuis­kai­lee hiljai­suu­desta ja rauhasta. Kuinka kauan vielä minussa on elossa se jokin, joka ei anna periksi? En tiedä vastausta ja se saa minut pelkää­mään entistä enemmän…

JOS EI SAIRASTUTTAISI OLLENKAAN?

Tutki­mus­pro­fes­sori Timo Parto­nen Tervey­den ja hyvin­voin­nin laitok­sesta pitää psyko­te­ra­pian ja lääke­hoi­don yhdis­tel­mää parhaim­pana keinona paran­taa vakava masen­nus. Sitä lievem­piin masen­nus­ti­loi­hin riit­tää psyko­te­ra­pia eikä lääke­hoi­toa tarvita. Hänestä on myös paljon keinoja, joilla mielen­ter­vey­son­gel­mia ehkäis­tään jo ennakolta.

– Järke­vintä olisi satsata iältään nuorim­piin ja lapsiin.

Parto­sen kuvai­le­massa hyvässä tilan­teessa tukea tarvit­se­vat perheet saisi­vat sitä helposti ja jonot­ta­matta jo äitiys­neu­vo­lassa. Tukea voisi saada kotiin­kin. Päivä­ko­deissa olisi työn­te­ki­jöillä niin hyvät olta­vat, ettei­vät lasten hoita­jat koko ajan vaih­tuisi. Päivä­ko­tien ryhmä­ko­koja ei olisi kasva­tettu liian suuriksi, eikä työn­te­ki­jöillä olisi näin ollen stres­siä tai kiirettä.

Koulussa ja opis­ke­lun aikana mielen­ter­vey­den ensia­pua olisi saata­villa nopeasti.

– Työelä­mä­kin voi varmasti altis­taa mielen­ter­vey­den ongel­mille. Jos vaati­muk­set koko ajan vain kasva­vat ja kasva­vat, yhä useampi murtuu paineen alla, Parto­nen arvioi.

– Nyky­ajan tekniikka mahdol­lis­taa työnan­ta­jalle työn­te­ki­jöi­den jatku­van valvon­nan. Ihmi­sen mielelle ei ole hyväksi, että jokin suorite pitää tehdä pako­te­tusti tietyssä ajassa ja että suorit­tei­den määrää jatku­vasti kasvatetaan.

– Työ voi vielä jäädä kesken tai työ tehdään hutais­ten, Parto­nen kuvailee.

Parto­nen antaa myös julki­suu­delle ja toimit­ta­jille roolia mielen­ter­vey­den ylläpidossa.

– Ihmi­sillä on aina omia­kin voima­va­roja selviy­tyä mielen­ter­vey­den ongel­mista. Julki­suu­dessa pitäisi painot­taa enem­män näitä hyviä asioita, puhua osal­lis­tu­mi­sesta myönteisyyteen.

Ihmi­nen voi hyvin, jos hän tuntee olevansa merki­tyk­sel­li­nen osa yhtei­söä eikä häntä jätetä yksin. Parto­nen kehot­taa käyt­tä­mään yhtei­sön voimaa työpai­kalla myös silloin, kun esimer­kiksi esimie­hen taita­mat­to­muus tai tämän omat ongel­mat luovat sinne sietä­mät­tö­män tilanteen.

– En minä nyt ihmi­siä kapi­noi­maan yllytä, mutta on jo eri asia, jos kaksi­kin ihmistä ottaa ongel­mat yhdessä esiin.

Työter­veys­huol­losta Parto­nen sanoo, että se toimii kyllä hyvänä ”sisään­heit­tä­jänä” systee­miin, kun on kyse psyyk­ki­sistä ongel­mista. Mutta seuranta puuttuu.

– Työter­veys­huol­lon pitäisi seurata paljon tiiviim­min poti­lasta sen jälkeen, kun hän on ensim­mäistä kertaa käynyt vastaa­no­tolla. On otet­tava huomioon työ. Ehkä työssä vaadi­taan tuki­toi­mia? Soit­te­lua puolin ja toisin olisi myös hyvä olla ja sopi­mus siitä, milloin seuraa­vaksi tavataan.

… Kotiin pääs­tyäni olen jo rauhoit­tu­nut tuon väli­koh­tauk­sen aiheut­ta­masta kauhusta ja sulke­nut sen pois mielestäni.

En kuiten­kaan pääse eroon M:stä, joka nyt syyl­lis­tää minua siitä, etten saanut töissä tarpeeksi tehtyä. Kuinka monta asiaa unoh­din tehdä, kuinka monta puhe­lua minun piti soit­taa. Jatkuva nalku­tus, hän seuraa peräs­säni suih­kuun, puhua pälpät­tää, kun yritän katsoa TV:tä. Puhe jatkuu vielä sängys­sä­kin, aihe tosin on jo vaih­tu­nut siihen, etten saanut töiden jälkeen­kään tehtyä koti­töitä vaan maka­sin vain sohvalla apaat­ti­sena. Ruokaa­kin olisi voinut tehdä ja syödä…

Yritän nukah­taa, päivä on vienyt voimani täydel­li­sesti. M kuiten­kin jatkaa, nyt hän on jo siir­ty­nyt siihen, kuinka laimin­lyön niitä harvoja ystä­viä ja suku­lai­sia, joita minulla on…

TOIVO ON TOISISSAMME

Hitsaaja-asen­taja Leelo Raamat Meye­rin tela­kalta Turusta on Teol­li­suus­lii­ton työym­pä­ristö- ja tasa-arvo­jaos­ton jäsen. Viro­lais­taus­tai­sena Raamat on joutu­nut hämmäs­te­le­mään, miten ensi­si­jaista lääk­kei­den määrää­mi­nen mielen­ter­vey­son­gel­miin nime­no­maan nuorille Suomessa on.

– Terveys­kes­kus­lää­käri voi kirjoit­taa psyy­ke­lääk­keitä, vaikka minusta ensi­si­jai­sesti pitäisi tarjota tera­piaa. On helppo keino kirjoit­taa jono­jen vähen­tä­mi­seksi lääk­keitä. Minun koke­muk­seni mukaan tera­piaa on tarjolla liian vähän, mutta joskus lääk­keet ovat tarpeel­li­sia, Raamat arvioi.

Masen­nuk­seen ei usein­kaan ole mitään yksit­täistä, selkeästi osoi­tet­ta­vaa syytä, vaan se on ongel­mien vyyhti. Yksi­näi­syys tiede­tään kuiten­kin henki­sesti hyvin murs­kaa­vaksi, ja siihen Raamat­kin viittaa.

– Ihmi­nen jää usein hyvin yksin. Pohjois­maa­lai­nen yhteis­kunta on hyvin suorituskeskeinen.

Teol­li­suus­liitto tekee Raama­tin mielestä taval­laan jo mielen­ter­veys­työtä niin, että liitto järjes­tää tapah­tu­mia ja toimin­taa, joihin kaikki ovat tervetulleita.

– Näin ihmi­set löytä­vät toisia ihmisiä.

Tässä lienee asian ydin, suurin toivo löytyy toisis­tamme. Kuten mielen­ter­veys­kun­tou­tuja Mauri Kukko­nen Pieti­käi­sen kirjassa asian ilmaisee:

”Moni tabletti tarvis syödä vähem­män, kun olis ystä­viä, tutta­via, joiden kanssa vois elää sitä elämäänsä… Mä olisin varmaan kaivan­nut enem­män ystä­vää ja vaikeuk­sien jaka­jaa kun jotain semmosta terapeuttia.”

… Otan unilääk­keen toivoen saavani edes muuta­man tunnin unen ennen seuraa­vaa päivää.

Hyvää yötä seura­lai­seni, hyvää yötä Masen­nus! Huomenna aloi­tamme taas uuden päivän tais­tel­len. Joku päivä jompi­kumpi meistä voit­taa, ja salaa toivon, että se olen minä.

Julkai­semme Teol­li­suus­lii­ton jäse­nen kirjoit­ta­man tari­nan poik­keuk­sel­li­sesti nimettömänä.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT KITI HAILA

Lähteitä:
Petteri Pieti­käi­nen: Hulluu­den histo­ria. Gaudea­mus. Tallinna 2013.
Iris Paster­nack: Tauti­teh­das. Miten ylidiag­nos­tiikka tekee meistä sairaita. Atena. Keuruu 2015.
Peter Gotzsche: Tappava psykiat­ria ja lääkin­nän harha. Sitruuna Kustan­nus. Norha­ven 2016.
Aku Kopak­kala: Masen­nus, suuri sero­to­nii­ni­hui­jaus. Basam Books. Tallinna 2015.

Kurs­silta ensiapu mielelle

Wärt­si­lässä Vaasassa pyri­tään yllä­pi­tä­mään henki­lös­tön työhy­vin­voin­tia erilais­ten vapaa­eh­tois­ten koulu­tus­ten ja harras­tus­ker­ho­jen avulla. Tarjolla on koulu­tusta myös henki­sen hyvin­voin­nin vahvistamiseen.

Wärt­silä Finlan­din Vaasan yksi­kössä on toteu­tettu henki­sen hyvin­voin­nin vahvis­ta­mi­seen tarkoi­tet­tuja Mielen­ter­vey­den ensia­pu­kurssi 1 ‑koulu­tuk­sia jo seit­se­män kertaa. Suomen Mielen­ter­veys­seu­ran kehit­tä­mästä kurs­sista on paikal­lis­ten Pohjan­maan Krii­si­kes­kus Valon koulut­ta­jien kanssa räätä­löity työyh­tei­sölle sovel­tuva koulu­tus, johon kuka tahansa Wärt­si­län työn­te­ki­jöistä tai toimi­hen­ki­löistä voi ilmoittautua.

Koulu­tus on suun­nattu kaikille niille, jotka ovat kiin­nos­tu­neita oman tai läheis­ten henki­sen hyvin­voin­nin vahvis­ta­mi­sesta ja ylläpitämisestä.

– Koulu­tus on ollut hyvin suosit­tua ja siitä on tullut hyvää palau­tetta. Vuodesta 2016 lähtien yhteensä 130 henki­löä on osal­lis­tu­nut tähän koulu­tuk­seen, kertoo työn­te­ki­jöi­den hyvin­voin­ti­pal­ve­luista vastaava Tarja Kuja-Panula.

Kiin­nos­tuk­sen herää­mi­nen tapah­tui normaa­lin kaavan mukaan: ensin siitä innos­tui­vat naiset ja sen jälkeen miehet. Nyt kiin­nos­tus on levin­nyt toimi­hen­ki­lö­ta­solta tehtaalle työn­te­ki­jöi­den pariin, mihin on varmasti vaikut­ta­nut hyvä palaute.

RYHMÄSSÄ OLI HELPPO PUHUA

Viiteen kolmen tunnin tapaa­mis­ker­taan jaettu koulu­tus ei ole pelk­kää luen­toa. Tapaa­mi­sissa anne­taan riit­tä­västi aikaa asioi­den pohti­mi­seen, käytän­nön harjoi­tus­ten teke­mi­seen ja ennen kaik­kea keskusteluun.

– Tunnelma ryhmässä oli avoin ja lämmin, ja käydyissä keskus­te­luissa oli helppo avau­tua toisille ryhmä­läi­sille, kertoo sähkö­asen­taja Jarkko Nyholm, joka osal­lis­tui koulu­tuk­seen viime vuoden lopulla.

Nyhol­min mukaan ryhmän sisäi­nen luot­ta­mus syntyi todella nopeasti. Jopa niin nopeasti, että koulut­ta­ja­kin ihmet­teli sitä. Vahva ryhmä­henki johti siihen, että ryhmä­läi­set ovat tavan­neet vapaa-aika­naan myös koulu­tuk­sen päätyttyä.

Mielen­ter­veys­kou­lu­tus sai Nyhol­min miet­ti­mään sekä tämän­het­kistä hyvin­voin­ti­aan että myös asioita, jotka ovat tapah­tu­neet mennei­syy­dessä, mutta jääneet paino­las­tiksi nykyi­syy­teen. Koulu­tuk­sessa ihmistä käsi­tel­tiin koko­nai­suu­tena eikä esimer­kiksi eroteltu työ- ja koti­asioita toisistaan.

WÄRTSILÄ ON PIONEERI

Pohjan­maan Krii­si­kes­kus Valon johtaja Anne Salo­vaara-Kero kiit­te­lee Wärt­si­län päätöstä ryhtyä toteut­ta­maan koulu­tusta yrityk­sen sisäi­senä koulu­tuk­sena. Hän sanoo Wärt­si­län olleen pioneeri tässä asiassa aina­kin Pohjan­maalla, ehkä jopa koko maassa.

– Mielen­ter­vey­den ensia­pu­kurssi sopii hyvin työky­vyn ja työhy­vin­voin­nin yllä­pi­toon. Se on ennal­taeh­käi­se­vää työtä parhaim­mil­laan ja antaa osal­lis­tu­jil­leen mahdol­li­suu­den avau­tua ja saada vertais­tu­kea, hän toteaa.

Erityi­sesti Salo­vaara-Keroa ilah­dut­taa, että viimeksi Wärt­si­län työhy­vin­voin­ti­ta­pah­tu­massa Krii­si­kes­kus Valon pisteessä kävi useita henki­löitä, jotka kehui­vat koulu­tusta parhaaksi koulu­tuk­seksi, johon he ovat osallistuneet.

Wärt­si­lä­läi­set saavat kiit­tää Tarja Kuja-Panu­laa siitä, että koulu­tus on otettu osaksi Wärt­si­län laajaa koulu­tus­tar­jon­taa. Työhy­vin­voin­nin eteen oli aiem­min järjes­tetty useita fyysi­sen tervey­den tietois­kuja ja koulu­tuk­sia. Koska ihmi­nen on psyko­fyy­si­nen koko­nai­suus, Kuja-Panula etsi myös henki­sen hyvin­voin­nin vahvis­ta­mi­seen liit­ty­viä toimen­pi­teitä. Mielen­ter­vey­den ensia­pu­kurssi oli yksi hänen löytä­mis­tään vaihtoehdoista.

Kuja-Panula on ollut mukana kehit­tä­mässä Suomen Mielen­ter­veys­seu­ran koulu­tus­oh­jel­mis­ton Työelä­män mielenterveyskurssia.

TYÖ RASITTAA MYÖS HENKISESTI

Monesti varsin­kin fyysi­sen tai matkus­ta­mista sisäl­tä­vän työn rasit­ta­vuu­desta puhu­taan lähinnä sen fyysi­sen rasit­ta­vuu­den lähtö­koh­dista. Nykyi­nen hekti­nen työelämä kuiten­kin rasit­taa henki­sesti niin duuna­reita kuin johtajia.

– Kiire ja keskey­tyk­set työssä, työn tuoma vastuu, epävar­muus­te­ki­jät, työyh­tei­sön vuoro­vai­ku­tus, runsas matkus­telu, palau­tu­mi­sen puute ja tietysti myös koti­asiat vaikut­ta­vat siihen, miten paljon työ kuor­mit­taa henki­sesti, pohtii työn­te­ki­jöi­den työsuo­je­lu­val­tuu­tettu Ari Rintala.

Työn ja vapaa-ajan rajan häviä­mi­nen ja jatkuva tavoi­tet­ta­vissa olemi­nen vain lisää­vät henkistä kuormitusta.

Miten työtä tai työn­te­ko­ta­poja sitten pitäisi muut­taa, jotta työ ei olisi niin kuormittavaa?

Nyholm, Rintala ja Kuja-Panula keskus­te­le­vat asiasta ja ovat lähes liikut­ta­van yksi­mie­li­siä. Työn­ku­van muut­tu­mi­nen ei saisi aiheut­taa uupu­musta. Palau­tu­mi­nen on tärkeää ja se pitäisi ottaa huomioon myös työn suun­nit­te­lussa. Työn onnis­tu­mi­sista pitäisi pystyä iloit­se­maan yhdessä ja muutok­siin pitäisi pystyä suhtau­tu­maan avoi­mesti. Omalla suhtau­tu­mi­sella työhön ja sen muutok­siin on siis väliä.

– Monesti esimies on avai­na­se­massa tässä­kin asiassa, Rintala toteaa.

Wärt­silä tarjoaa koulu­tusta myös esimie­hille monia koulu­tuk­sia juuri sen takia, että he pystyi­si­vät kehit­ty­mään esimie­hen roolissaan.

TYÖHYVINVOINTI ON TÄRKEÄÄ

Rintala toivoo, että Suomessa otet­tai­siin oppia ruot­sa­lai­sesta työelä­mästä ja keskus­tel­tai­siin enem­män työhön liit­ty­vistä asioista. Ehkä se nostaisi myös työhyvinvointia.

Mielen hyvin­vointi ei ole vakio, vaan siihen vaikut­ta­vat monet asiat. Jokai­sen täytyy itse pyrkiä löytä­mään omat voima­va­ransa, joiden avulla pääsee eteen­päin. Ehkä mielen­ter­veys­kurs­sin käyneet osaa­vat parem­min tunnis­taa myös läheis­tensä ongel­mat ja ottaa ne puheeksi heidän kanssaan.

– Pääsään­töi­sesti meillä jokai­sella on vastuu omasta työn­hy­vin­voin­nis­tamme. Kannat­taa miet­tiä, mitä itse tekee, eikä vain odot­taa jonkun muun teke­vän jotain, Rintala miettii.

Rintala ja Kuja-Panula laskes­ke­le­vat, että Wärt­si­lässä on paljon työnan­ta­jan tarjoa­mia koulu­tus­mah­dol­li­suuk­sia. Henkistä hyvin­voin­tia pyrkii lisää­mään myös tuttu yritys­pappi, joka kier­tää tehtaalla joka viikko ja jolle työn­te­ki­jät ovat vuosien varrella oppi­neet puhu­maan. ”Omaa pappia” pyyde­tään monesti papiksi myös wärt­si­lä­läis­ten perhetapahtumiin.

Mielen­ter­vey­den ensia­pu­kou­lu­tuk­sia joka tapauk­sessa jatke­taan, ja uusia tuli­joita rohkais­taan osal­lis­tu­maan niihin. Ehkä riit­tä­vällä tois­to­jen määrällä koulu­tuk­seen saadaan myös niitä henki­löitä, joille koulu­tus olisi erit­täin tärkeä.

– Niitä, jotka ulos­päin hehku­vat, mutta ovat sisältä aivan rikki, Nyholm miettii.

TEKSTI JOHANNA HAVERI
KUVAT JOHANNES TERVO

PALAUTETTA MIELENTERVEYDEN ENSIAPUKURSSILTA

”Kans­sa­käy­mi­nen työto­ve­rei­den kanssa on helpom­paa. Saatiin työka­luja, joilla voi yllä­pi­tää omaa ja tois­ten­kin henkistä jaksa­mista ja hyvinvointia.”

”Osaan parem­min arvioida omia voima­va­ro­jani ja olla tukena työyh­tei­sössä. Pystyn löytä­mään omia voima­va­ro­jani myös stres­saa­vissa tilan­teissa sekä löytä­mään omat keinoni purkaa stres­siä. Auttoi myös pysäh­ty­mään tärkei­den asioi­den äärelle.”

”Ihan joka­päi­väi­sessä käytössä ja avar­taa omaa näke­mystä ja asen­noi­tu­mista. Pystyn parem­min ymmär­tä­mään ihmis­ten käyt­täy­ty­mistä varsin­kin vaikeissa elämäntilanteissa.”

”Oleman parem­min tukena ja läsnä työka­ve­reille ja ymmär­rän parem­min eri ihmis­ten eri elämän­ti­lan­tei­den vaiku­tuk­sia ja miten voi olla tukena näissä.”

”Kun voi parem­min, jaksaa tehdä parem­min myös töitä.”

”Vuoro­vai­ku­tuk­sessa työka­ve­rei­den ja sisäis­ten asiak­kai­den kanssa. Ymmär­tä­mään kolle­goita ja autta­maan heitä krii­sien kohda­tessa. Myös oma asen­noi­tu­mi­nen elämään sai syvem­män näkemyksen.”

”Osaan käsi­tellä itseäni parem­min ja osaan tunnis­taa eri tunteita ja pysäh­tyä niihin, mikä edesaut­taa niistä eteenpäin.”

”Kurssi lisäsi ymmär­rystä ihmis­mie­lestä ja antoi työka­luja arjen vaikeuk­sista selviämiseen.”

”Mahtava kurssi. Kiitos tästä mahdollisuudesta.”

”Auttoi ymmär­tä­mään monia asioita itsessä, lähei­sissä ja kolle­goissa. Antoi myös työka­luja ja uskal­lusta asioi­den puheek­siot­ta­mi­seen. Sain kurs­sista paljon enem­män kuin osasin odot­taa. Ihan paras kurssi!”

”Kurs­silla opit­tua: Täytyy huoleh­tia itses­tään ja reagoida, jos tuntee olonsa stres­saan­tu­neeksi. On hyvä myös huomata, jos näkee, että esimer­kiksi työka­ve­rilla ei ole kaikki hyvin. Voi kysyä, että kuinka voit.”