Maailman onnel­li­sim­maksi maaksi väite­tyssä Suomessa määrät­tiin viimei­simmän tilaston mukaan masen­nus­lääk­keitä 559 000 henki­lölle. Masen­nuksen vuoksi työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle joutu­vien luku nousi kolmatta vuotta peräk­käin. Lääkit­se­minen ei merkitse terveeksi tulemista, varsin­kaan, jos ”sairaus” ei ole ihmisessä. Pitäi­sikö työelämä ja todel­li­suus parantaa?

Elämäni M:n kanssa

Yritän nousta sängystä, mutta M vetää minut takaisin sänkyyn: ”Ei kannata, liian raskasta. Mitä hyötyä siitä edes on, mitä hyötyä sinus­ta­kaan kenel­le­kään on”, hän sanoo tuhah­taen ja kääntää selkänsä ikkunasta paistavaa aurinkoa vasten.

Niinpä makoi­lemme siinä monta tuntia, tuijot­taen ikkunasta hiljal­leen huojuvia puita.

Yritän muutaman kerran saada M:n kanssani nouse­maan ylös, mutta ajatuskin kahvin­kei­tosta saa hänet kiroa­maan ja luette­le­maan kuinka monta erilaista asiaa pitää tehdä, jotta saa sen kahvin vihdoin suuhunsa. Ei kannata vaivautua, minä alistun tyynesti ja jatkan tuijottelua…

Lääkealan turval­li­suus- ja kehit­tä­mis­keskus Fimean ja Kelan vuosit­tain keräämä Suomen lääke­ti­lasto kertoo, että mielen­ter­vey­son­gelmat yleis­tyvät ja kroonis­tuvat eli pitkit­tyvät. Näin tapahtuu siitä huoli­matta, että iso osa kansasta syö mieleen ja kehoon vaikut­tavia psyyke­lääk­keitä. Pahojakin sivuvai­ku­tuksia aiheut­tavia lääkkeitä syödään ainakin Suomessa osin siksi, että psyko­te­ra­piaa ei ole helposti saatavilla.

Eläke­tur­va­kes­kuksen tilaston mukaan yleisimmät työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle siirty­misen syyt olivat tuki- ja liikun­tae­lin­sai­raudet (33 %) sekä mielen­ter­veyden ja käyttäy­ty­misen häiriöt (31 %). Mielen­ter­veys­syistä myönnet­tyjen työky­vyt­tö­myy­se­läk­keiden määrä nousi viime vuonna 700:lla edelli­seen vuoteen verrattuna.

Masennus on suurin yksit­täinen syy työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle siirty­mi­seen. Viime vuonna masen­nuksen perus­teella jäi työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle 3 500 henkilöä. Heistä naisia oli yli kaksi kolmas­osaa, ja naisista kolme viidestä oli yli 45-vuotiaita. Kaikista työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle siirty­neistä naisista yli viides­osalla työky­vyt­tö­myyden syynä oli masennus.

Masen­nuksen perus­teella työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle siirty­neiden määrä laski vuosina 2007–2015. Kolmena viime vuotena määrä on taas noussut, erityi­sesti naisilla.

Mielen­ter­veys­syistä jäädään usein eläkkeelle keski­määrin nuorem­pana, ja myös paluu työelä­mään on muihin sairaus­ryh­miin verrat­tuna harvinaisempaa.

…Vihdoin puolen päivän jälkeen potkin M:n väkisin ylös sängystä. Keitän kahvit vastus­te­lusta huolimatta.

Sitten alkaa se panii­kin­omainen hössötys, kun ei mitään ole saatu aikai­seksi. Ei ole imuroitu, ei pesty pyykkiä, tiskitkin tiskaa­matta… Silmät pyörii päässä, hiki pukkaa otsalta, kiire, kiire, kiire… Kunnes lysähtää itkien pöydän ääreen. Ei tästä­kään mitään tullut… Niin on huono ja laiska ihminen, kun ei sen vertaa saa itseään niskasta kiinni.

Mitäpä tuohon sanoisi, vastaan on turha väittää, tuommoinen saamaton nahjus se on ollut jo pidemmän aikaa. Jotain sillä on päässä vikaa, ryhdis­täy­tyisi ja ajatte­lisi positii­vi­sesti. Maail­massa on paljon muita, joilla on oikeas­tikin syytä surra, hyvinhän tuolla kaikki on. Lähtisi ulos välillä, ja laittaisi elämänsä kuntoon. Mitä ihmisetkin ajatte­li­sivat, jos tietäi­sivät kuinka likaista täällä on…

NUORETKIN VÄSYVÄT

Raija-Riitta Luiro-Piippo on ABB Drivesin Helsingin Pitäjän­mäen tehtaan pitkä­ai­kainen pääluot­ta­mus­mies. Hän on yrityksen yhteis­työ­ryhmän jäsen. Ryhmässä istuvat myös Pron ja YIT:n edustajat.

Luiro-Piippo kuvaa, että yrityk­sessä on hyvin toimiva ja laaja työter­veys­huolto vakinai­sille työnte­ki­jöille. Työter­veys­huol­lonkin toimintaa käsitel­lään yt-ryhmässä säännöl­li­sesti. Samalla paljas­tuvat työnte­ki­jöiden sairauk­sien trendit ja lääkitykset.

– Masennus ja muut mielen­ter­veyden ongelmat nousevat esiin, varsinkin keski­vai­keaa masen­nusta on paljon.

– Minä seuraan luonnol­li­sesti ennen kaikkea tuotannon työnte­ki­jöitä. Mielen­ter­veyden horju­misen takana on paljon erilaisia asioita, esimer­kiksi ihmis­suh­deon­gelmia. Mutta olen erityisen huolis­sani siitä, että yhä nuoremmat näyttävät väsyvän.

– Väsymyk­ses­tään kertovat työnte­kijät valit­tavat, että työ on stres­saavaa. Työ on kuormit­tavaa ja staat­ti­sesti raskasta. Tulosta seura­taan herkeä­mättä, ollaan hyvin tiukkoina. Jos saavut kaksi–kolme kertaa muutaman minuutin myöhässä ruoka­tun­nilta, saat suullisen varoituksen.

– Meille sanotaan, että pelisään­töjen on oltava samat kaikille. Mutta onko tämä työhy­vin­vointia? Luiro-Piippo kysyy.

Kattava työter­veys­huolto merkitsee myös mahdol­li­suutta käydä psykologilla.

– Ei meillä loppu­mat­to­miin esimer­kiksi unilääk­keitä määrätä. Jos käynnit työter­veys­huol­lossa jatkuvat, kyllä ryhdy­tään kysele­mään hyvässä mielessä selityksiä. Työter­veys­huol­lossa haetaan myös tarpeen mukaan osa-aikatyötä ja viimei­seen asti yrite­tään välttää työky­vyt­tö­myy­se­läke, Luiro-Piippo alleviivaa työter­veys­huollon ammat­ti­laisten hyvää asennetta.

Pääluot­ta­mus­mies onkin enemmän huolis­saan vuokra­työn­te­ki­jöistä, joilla on vielä usein nolla­tun­ti­so­pi­muksia ja joilla ei ole oikeutta ABB:n työter­veys­huollon palveluihin.

– Vuokra­työn­te­kijät vain katoavat, jos he väsyvät. Meille ei tule tietoa syistä tai sairauk­sista, koska he eivät ole ABB:n työnte­ki­jöitä. Heillä on oma työter­veys­pal­ve­lunsa, josta emme saa tietoja, Luiro-Piippo toteaa.

– Pitää kysyä, mistä nämä kaikki mielen­ter­vey­son­gelmat oikein johtuvat, pääluot­ta­mus­mies jatkaa.

– Nolla­tun­ti­so­pi­mukset ja vuokratyö saattavat olla opiske­li­jalle vapaa­eh­toista, ne sopivat opiske­lijan elämän­ti­lan­tee­seen. Mutta useimmat eivät tee vuokra­työtä vapaa­eh­toi­sesti. Vuokra­työn­te­ki­jälle ei ole kiinne­kohtaa elämässä eikä hän voi välttä­mättä tehdä normi­asioita, kun ei tiedä, saako huomenna tulla töihin. Ei voi perustaa perhettä eikä pankista saa lainaa.

Pääluot­ta­mus­mies ei ylipäänsä hyväksy sitä, että taval­lista työnte­kijää syyllis­te­tään tai että hänet jopa ajetaan sairau­teen yhteis­kun­nal­listen ongel­mien takia.

– Matala palkka­taso on valtava stressi. Nuoret perheet ovat todella lujilla. Ei ole aikaa eikä rahaa, kun vanhemmat tekevät ylitöitä. Suomen asunto­po­li­tiikka on aivan sairasta. Ajatte­lepa, Wienissä kolmen huoneen vuokra-asunnon saa 700 eurolla, täällä 1 400 eurolla. Täällä makse­taan asumis­tukea työssä käyvil­lekin. Pitäisi puuttua siihen, miksi vuokrat ovat korkeat.

Tulosta seura­taan herkeä­mättä, ollaan hyvin tiukkoina. Jos saavut 2–3 kertaa muutaman minuutin myöhässä ruoka­tun­nilta, saat suullisen varoituksen.

MITÄ OLISI TEHTÄVISSÄ?

Luiro-Piippo sanoo, että jokainen meistä saattaa tunnistaa työto­ve­rinsa masennusoireet.

– Tulee ylivilk­kautta tai ennen sosiaa­linen ihminen vetäytyy vain omiin oloihinsa.

Perisuo­ma­lainen ”masen­nus­lääke” eli alkoholi näkyy sekin selvästi.

– Ihmisen elämän­hal­linta menee, myöhäs­telyt yleis­tyvät, koko persoona muuttuu. Mutta jokaisen pitää olla niin rohkea, että ottaa asian puheeksi. Mikset voisi puhua työto­ve­risi kanssa asiasta ja olla mukana hoitoo­noh­jauk­sessa? Sinähän pelastat sen ihmisen!

Pääluot­ta­mus­mies toteaa, että jokaisen pitäisi pystyä kysymään työka­ve­ril­taan: ”Miten menee?” Myös esimie­hellä pitäisi olla niin luotta­muk­sel­liset välit alaisiinsa, että hän pystyy esimer­kiksi masen­nuksen oireiden ilmes­tyessä ohjaa­maan tätä työter­veys­huol­toon ja avun ääreen. Samaten esimies on mukana työn sopeut­ta­mi­sessa tarpeen mukaan.

ABB:lläkin on tarjolla mitä moninai­simpia harras­te­ryhmiä. Luiro-Piippo yllyttää kaikkia työnte­ki­jöitä nappaa­maan kiinni oman yrityk­sensä tukemista tai järjes­tä­mistä ryhmistä. Toiset ihmiset ja ryhmässä tekeminen on tutki­mus­tenkin mukaan ehdot­to­masti paras lääke ja ennal­taeh­käisyn keino mielenterveysongelmiin.

… Ilta alkaa hämärtää, kämppäkin näyttää pimeässä parem­malta, vain pieni valo loistaa ikkunasta sekai­selle pöydälle. Varjo ilmestyy valoon ja katoaa sitten. Se saa M:n ajatte­le­maan kuolemaa. Kuinka suuri helpotus se olisi­kaan, ei olisi muuta kuin tyhjyyttä, ei ääntä, ei valoa, ei mitään…

Minä säikähdän tuollaista ajattelua ja lähden nopeasti kauppaan karkuun. Mutta tietenkin M seuraa perässä, kuin tuo nopeasti väläh­tänyt varjo.

Kaupassa on pakko kulkea nopeasti, pää alaspäin painu­neena, ettei vaan kukaan tunnista ja tule juttusille. Tunnen M:n paniikin itses­säni, paiskon ostokset kärryyn ja suoras­taan juoksemme takaisin autolle.

Kotona kauppa­kassin sisällön nähdes­sään M purskahtaa uudel­leen itkuun. Valittaa, ettei ole mitään, mikä maistuisi ja julistaa ruoka­lakon. Yritän houku­tella ja maani­tella, mutta en minäkään oikeas­taan halua syödä. Istumme vaito­nai­sina keittiön pöydän ääressä, jossa olemme tänään viettä­neet lähes­tul­koon koko päivän. Suihkuun­kaan en häntä saa, joten väsyneenä rojah­damme sänkyyn. Uni välttelee tuloaan, vihdoin aamuyöllä nukah­damme levot­to­maan uneen…

ONKO LÄÄKKEISTÄ MITÄÄN APUA?

Masen­nus­lääk­keen ja plasebon eli lumelääk­keen vaiku­tusten välillä ei ole eroa kuin äärim­mäisen syvästi masen­tu­neiden ryhmässä. Silloinkin ero syntyy ilmei­sesti vain siksi, että lumelääke ei tehoa äärim­mäisen syvästi masen­tu­nei­siin yhtä hyvin kuin se tehoaa kaikkiin muihin masentuneisiin.

Tällai­seen analyy­siin on päätynyt useam­pikin yhteen­veto lukui­sista yksit­täi­sistä tutki­muk­sista. Vastaa­van­laisia analyy­sejä on viime vuosi­kym­me­ninä ilmes­tynyt lääke­tie­teel­li­sissä aikakaus­leh­dissä. Muissa länsi­maissa on jo yleistä tietoa, että masen­nus­lääk­keet eivät tehoa lievään tai keski­vai­keaan masen­nuk­seen sen paremmin kuin lumelääke. Jotkut masen­tu­neet tuntevat olonsa kyllä helpot­tuvan lääkkeiden myötä, mutta mitä suurim­malla toden­nä­köi­syy­dellä he saavat apua niistä siksi, että he uskovat saavansa niistä apua.

Psyko­te­rapia, liikunta, vertais­tuki ja monet muut lääkkeet­tömät hoidot ovat osoit­tau­tu­neet kerta toisensa jälkeen vähin­tään yhtä hyviksi, elleivät parem­miksi masen­nuksen hoito­muo­doiksi kuin lääkkeet. Toisin kuin psyyke­lääk­keillä, lääkkeet­tö­millä hoidoilla on käytän­nössä vain ja ainoas­taan hyviä sivuvaikutuksia.

Skitso­fre­nian hoita­mi­seen käytetyt ”uuden polven antip­sy­koot­tiset” lääkkeet eivät nekään kestä vertailua lääkkeet­tö­myy­teen. WHO eli YK:n alainen Maailman terveys­jär­jestö käynnisti vuonna 1969 seuran­ta­tut­ki­muksen skitso­free­nik­kojen hoidosta länsi­maissa ja niin sanotuissa kehitys­maissa. Viiden vuoden jälkeen kehitys­maiden skitso­free­nikot olivat paljon toden­nä­köi­semmin oireet­tomia ja heidän sosiaa­linen tilan­teensa oli poikkeuk­sel­lisen hyvä.

”WHO:n tutkimus oli länsi­maiden psykiat­riyh­tei­sölle kiusal­linen (…) tutki­muk­sessa on täytynyt olla jokin virhe!” kirjoittaa mielen­ter­veyden hoidon histo­riaa tutkinut profes­sori Petteri Pieti­käinen ironi­sesti kirjas­saan Hulluuden historia. Pieti­käinen kertoo, että näinpä WHO käynnisti uuden tutki­muksen vuonna 1978. Paljastui, että suurin syy siihen, että kehitys­maiden potilaat voivat jatku­vasti paremmin kuin länsi­maiden, oli kuitenkin lääkkeiden vähäinen käyttö. Kaikkein parhaiten näyttivät voivan potilaat Agrassa Intiassa. Siellä jatkuvaa lääke­hoitoa sai vain 3 prosenttia potilaista, kun länsi­maissa luku oli 61 prosenttia.

Pieti­käinen toteaa, että tutki­musten viesti on selvä: niissä maissa, joissa skitso­fre­nia­po­ti­laita ei sairauden varhais­vai­heessa pidetty säännöl­li­sesti lääke­hoi­dossa, enemmistö toipui sairau­des­taan ja pärjäsi hyvin 15 vuotta myöhemmin.

Pieti­käinen tekee histo­ria­kir­jas­saan tämän johto­pää­töksen: ”Perin­tei­sesti vallan kohteena ollut mielen­ter­veys­po­tilas on (…) siirretty mekaa­ni­sista rajoit­teista, pakko­pai­dasta ja loboto­miasta kemial­li­siin pakot­tei­siin ja farma­ko­lo­gi­seen pakko­pai­taan. Kyse on valta­vasta ihmis­ko­keesta, jossa pitkä­ai­kais­lää­kitty antaa kasvot moder­nille bioke­mial­li­selle kontrollille.”

Pieti­käinen on vain yksi monista, jotka epäilevät pelkkiin lääkkei­siin perus­tuvan psykiat­rian tulok­sel­li­suutta. Vaihtoehto on olemassa, ja Suomes­takin sellainen löytyy; Keropu­taan malli. Pieti­käinen toteaa: ”Torniossa sijait­seva Keropu­taan sairaala on viime vuosina herät­tänyt kansain­vä­listä kiinnos­tusta hyvien hoito­tu­los­tensa ansiosta. Hoidon salai­suus ei ole sen kummempi kuin että hoitoon pääsee nopeasti, siihen tulevat mukaan myös sairas­tu­neen läheiset ja lääkkeiden tyrkyt­tä­misen sijaan hoito rakentuu tasa-arvoisen keskus­telun ympärille. Sairas­tunut ei koe olevansa yksin tai että häntä ei kuunnella tai että hän olisi pelkkä ylhäältä annetun hoitoin­ter­ven­tion kohde.”

… Herätys­kello soi 5.15. Väsyt­täisi niin kovin, mutta velvol­li­suudet kutsuvat. M seuraa vasta­ha­koi­sesti peräs­säni keittiöön. Eväslei­pien teon aikana M alkaa vastus­tella, kompro­mis­sina laitan leivän päälle pelkkää juustoa, se on mietoa, sen saa ehkä syötyä päivän mittaan.

Työpäivä on yhtä taistelua: On minä, joka olen aina iloinen, puhelias, naura­vainen ja aikaan­saava. Sitten on M, joka ei puhu, ei halua nähdä ketään, synkis­telee ja unohtelee asioita. Hänen on vaikea keskittyä tai aloittaa mitään uutta tehtävää. Koko ajan M häiritsee minua negatii­vi­suu­del­laan ja halut­to­muu­del­laan. Hän vetää minua päivän edetessä yhä enemmän omaan maail­maansa, syvem­mälle ja syvem­mälle. Jossain vaiheessa yritän pyytää työka­ve­rilta apua, mutta sanat juuttuvat kurkkuuni…

HOITO POTILAAN TARPEEN MUKAAN

Psyko­logi Aku Kopak­kala toimi Mehiläi­sessä työpsy­ko­lo­gian ja psyko­te­ra­pian palve­luiden johta­jana 10 vuotta ja sen jälkeen neljä vuotta kuntou­tus­joh­ta­jana. Kopak­kala on pitänyt esillä muun muassa sitä, että SSRI-lääkkeet eli selek­tii­viset seroto­niinin takai­sin­oton estäjät eivät sovellu pitkä­ai­kais­käyt­töön ja saattavat kroonistaa masennuksen.

Kopak­kala on nyt yksi Mieli­pal­velut Oy:n työnte­ki­jöistä ja puheen­joh­ta­jana avoimessa kansa­lais­ryh­mässä, joka perusti Tarpeen­mu­kainen hoito (Taho) yhdis­tyksen 2016 joulu­kuussa. Taho ylläpitää Mad in Finland ‑nimistä nettisivustoa.

Kopak­kala aloittaa Tekijälle antamansa haastat­telun sitee­raten Pekka Saurin lausumaa: ”Älkää säätäkö päätänne, häiriö on todel­li­suu­dessa”, josta tämän artik­kelin otsik­kokin on mukailtu. Pitkän kokemuk­sensa Kopak­kala tiivistää tähän: ”Hoidettu masennus paranee usein huonommin kuin hoita­maton.” Psyko­login mielestä koko tervey­den­hoi­to­jär­jes­tel­mämme katsoo asioita ammat­ti­laisten ja heidän työpaik­ko­jensa, ei potilaan, näkökulmasta.

– Hämmäs­telen sitä, miten vähän lääkärit tietävät seroto­nii­ni­lääk­keiden haitta­vai­ku­tuk­sista tai jos tietävät, miksi he eivät kerro niistä potilaille. Potilaiden kokemusten pitäisi kuitenkin olla tärkeitä terveydenhoidolle.

– Seroto­nii­ni­lääk­keiden varmin vaikutus on seksu­aa­lisen halun tai kyvyn katoa­minen. 96 prosenttia lääkkeiden käyttä­jistä kärsii erias­tei­sesti näistä sivuoi­reista, Kopak­kala kertoo.

Siinä mielessä seroto­nii­ni­lääk­keillä on vaiku­tuksia ihmisen mieleenkin, että ne vähen­tävät tunne­ko­ke­musten skaalaa.

– Ihminen tuskin itkee. Mikään ei tunnu oikein miltään. Lääke kietoo käyttä­jänsä kelmuun, jossa masen­nuksen ja ahdis­tuksen kestää paremmin. Ihminen voi saada joksikin aikaa helpo­tuksen, mutta vaikutus ei kestä.

Kopak­kala luettelee lääkkeet­tömiä, hyvin tehoavia hoitoja masen­nuk­seen: psyko­te­ra­piat, lyhyt­te­ra­piat, liikunta ja ryhmä­lii­kunta, tietyt lisäai­neet ja pre- ja probiootit, masen­nusta helpot­tava ruoka­valio, kirkas­valo- ja muut valohoidot, aikabio­lo­giset hoidot, ekspres­sii­vinen kirjoit­ta­minen. Kopak­kala naurahtaa, että esimer­kiksi liikunta on pommin­varma tuki masen­nuk­sesta toipumiseen.

Kopak­kalan mukaan ihmiset olisivat ”vallan­ku­mouk­sel­li­sempia”, jos jopa miljoona suoma­laista ei söisi turrut­tavia mielia­la­lääk­keitä. Yhteis­kun­nal­li­sista ongel­mista, kuten nuorten syrjäyt­tä­mi­sestä tai ilman elvyt­tävää, tiivistä työyh­teisöä tehtä­västä liian pakko­tah­ti­sestä työstä, tehdäänkin yksilön ongelmia. Vuosi­kausia työter­veys­huollon potilaita vastaa­not­ta­neella psyko­lo­gilla ei ole ruusuista kuvaa kaikkien suoma­lais­yri­tysten toiminnasta.

– Oli työpaik­koja, joissa tavat­toman monet söivät masen­nus­lääk­keitä. Yritykset, jotka jakoivat hyvää tulosta omista­jil­leen, eivät välttä­mättä kohdel­leet hyvin työnte­ki­jöi­tään. Työnte­kijät vaihdet­tiin vain aina uusiin työntekijöihin.

Kopak­kala toteaa, että ahdistus ja masennus ovat täysin todel­lisia tunteita ja ne aiheut­tavat täysin todel­lista tuskaa. Hän kuitenkin toivoo, etteivät potilaat enää uskoisi nopeaan pille­ri­pa­ran­tu­mi­seen, sillä sellaista ei ole olemassa. Jos masen­nuksen taustalla on esimer­kiksi työn stres­saa­vuus, epäoi­keu­den­mu­kainen johta­minen, kiusaa­minen tai muu selkeästi työstä johtuva syy, Kopak­kala kehottaa käyttä­mään joukkovoimaa.

– Älä jää yksin, vaan puhu työka­ve­reille ja luotta­mus­mie­hille. Suomen lain mukaan jokai­sella työnte­ki­jällä on oikeus työn psyyk­kisen kuormit­ta­vuuden mittaa­mi­seen. Käyttäkää tätä oikeutta! Puhukaa myös työter­veys­huol­lossa siitä, että haluatte vierottua masen­nus­lääk­keistä. Kertokaa, että haluatte muunlaisia ratkai­suja. On tärkeää, että taval­liset ihmiset ryhtyvät vaati­maan muutosta.

… Kotimat­kalla M usuttaa minua kiihdyt­tä­mään auton vauhtia, irrot­ta­maan turva­vyön ja ajamaan päin puuta. Ohikii­tävän hetken haluan totella, haluan niin kovin totella, mutta jokin minussa kieltää. Päästän hitaasti auton vauhdin laske­maan, vapisen.

Ihmet­telen, kuinka kauan pystyn torju­maan tuo hypnoot­tisen äänen, joka kuiskailee hiljai­suu­desta ja rauhasta. Kuinka kauan vielä minussa on elossa se jokin, joka ei anna periksi? En tiedä vastausta ja se saa minut pelkää­mään entistä enemmän…

JOS EI SAIRASTUTTAISI OLLENKAAN?

Tutki­mus­pro­fes­sori Timo Partonen Terveyden ja hyvin­voinnin laitok­sesta pitää psyko­te­ra­pian ja lääke­hoidon yhdis­telmää parhaim­pana keinona parantaa vakava masennus. Sitä lievem­piin masen­nus­ti­loihin riittää psyko­te­rapia eikä lääke­hoitoa tarvita. Hänestä on myös paljon keinoja, joilla mielen­ter­vey­son­gelmia ehkäis­tään jo ennakolta.

– Järke­vintä olisi satsata iältään nuorim­piin ja lapsiin.

Partosen kuvai­le­massa hyvässä tilan­teessa tukea tarvit­sevat perheet saisivat sitä helposti ja jonot­ta­matta jo äitiys­neu­vo­lassa. Tukea voisi saada kotiinkin. Päivä­ko­deissa olisi työnte­ki­jöillä niin hyvät oltavat, etteivät lasten hoitajat koko ajan vaihtuisi. Päivä­ko­tien ryhmä­ko­koja ei olisi kasva­tettu liian suuriksi, eikä työnte­ki­jöillä olisi näin ollen stressiä tai kiirettä.

Koulussa ja opiskelun aikana mielen­ter­veyden ensiapua olisi saata­villa nopeasti.

– Työelä­mäkin voi varmasti altistaa mielen­ter­veyden ongel­mille. Jos vaati­mukset koko ajan vain kasvavat ja kasvavat, yhä useampi murtuu paineen alla, Partonen arvioi.

– Nykyajan tekniikka mahdol­listaa työnan­ta­jalle työnte­ki­jöiden jatkuvan valvonnan. Ihmisen mielelle ei ole hyväksi, että jokin suorite pitää tehdä pakote­tusti tietyssä ajassa ja että suorit­teiden määrää jatku­vasti kasvatetaan.

– Työ voi vielä jäädä kesken tai työ tehdään hutaisten, Partonen kuvailee.

Partonen antaa myös julki­suu­delle ja toimit­ta­jille roolia mielen­ter­veyden ylläpidossa.

– Ihmisillä on aina omiakin voima­va­roja selviytyä mielen­ter­veyden ongel­mista. Julki­suu­dessa pitäisi painottaa enemmän näitä hyviä asioita, puhua osallis­tu­mi­sesta myönteisyyteen.

Ihminen voi hyvin, jos hän tuntee olevansa merki­tyk­sel­linen osa yhteisöä eikä häntä jätetä yksin. Partonen kehottaa käyttä­mään yhteisön voimaa työpai­kalla myös silloin, kun esimer­kiksi esimiehen taita­mat­to­muus tai tämän omat ongelmat luovat sinne sietä­mät­tömän tilanteen.

– En minä nyt ihmisiä kapinoi­maan yllytä, mutta on jo eri asia, jos kaksikin ihmistä ottaa ongelmat yhdessä esiin.

Työter­veys­huol­losta Partonen sanoo, että se toimii kyllä hyvänä ”sisään­heit­tä­jänä” systee­miin, kun on kyse psyyk­ki­sistä ongel­mista. Mutta seuranta puuttuu.

– Työter­veys­huollon pitäisi seurata paljon tiiviimmin potilasta sen jälkeen, kun hän on ensim­mäistä kertaa käynyt vastaa­no­tolla. On otettava huomioon työ. Ehkä työssä vaadi­taan tukitoimia? Soittelua puolin ja toisin olisi myös hyvä olla ja sopimus siitä, milloin seuraa­vaksi tavataan.

… Kotiin päästyäni olen jo rauhoit­tunut tuon välikoh­tauksen aiheut­ta­masta kauhusta ja sulkenut sen pois mielestäni.

En kuiten­kaan pääse eroon M:stä, joka nyt syyllistää minua siitä, etten saanut töissä tarpeeksi tehtyä. Kuinka monta asiaa unohdin tehdä, kuinka monta puhelua minun piti soittaa. Jatkuva nalkutus, hän seuraa peräs­säni suihkuun, puhua pälpättää, kun yritän katsoa TV:tä. Puhe jatkuu vielä sängys­säkin, aihe tosin on jo vaihtunut siihen, etten saanut töiden jälkeen­kään tehtyä kotitöitä vaan makasin vain sohvalla apaat­ti­sena. Ruokaakin olisi voinut tehdä ja syödä…

Yritän nukahtaa, päivä on vienyt voimani täydel­li­sesti. M kuitenkin jatkaa, nyt hän on jo siirtynyt siihen, kuinka laimin­lyön niitä harvoja ystäviä ja sukulaisia, joita minulla on…

TOIVO ON TOISISSAMME

Hitsaaja-asentaja Leelo Raamat Meyerin telakalta Turusta on Teolli­suus­liiton työympä­ristö- ja tasa-arvojaoston jäsen. Virolais­taus­tai­sena Raamat on joutunut hämmäs­te­le­mään, miten ensisi­jaista lääkkeiden määrää­minen mielen­ter­vey­son­gel­miin nimeno­maan nuorille Suomessa on.

– Terveys­kes­kus­lää­käri voi kirjoittaa psyyke­lääk­keitä, vaikka minusta ensisi­jai­sesti pitäisi tarjota terapiaa. On helppo keino kirjoittaa jonojen vähen­tä­mi­seksi lääkkeitä. Minun kokemuk­seni mukaan terapiaa on tarjolla liian vähän, mutta joskus lääkkeet ovat tarpeel­lisia, Raamat arvioi.

Masen­nuk­seen ei usein­kaan ole mitään yksit­täistä, selkeästi osoitet­tavaa syytä, vaan se on ongel­mien vyyhti. Yksinäi­syys tiede­tään kuitenkin henki­sesti hyvin murskaa­vaksi, ja siihen Raamatkin viittaa.

– Ihminen jää usein hyvin yksin. Pohjois­maa­lainen yhteis­kunta on hyvin suorituskeskeinen.

Teolli­suus­liitto tekee Raamatin mielestä taval­laan jo mielen­ter­veys­työtä niin, että liitto järjestää tapah­tumia ja toimintaa, joihin kaikki ovat tervetulleita.

– Näin ihmiset löytävät toisia ihmisiä.

Tässä lienee asian ydin, suurin toivo löytyy toisis­tamme. Kuten mielen­ter­veys­kun­tou­tuja Mauri Kukkonen Pieti­käisen kirjassa asian ilmaisee:

”Moni tabletti tarvis syödä vähemmän, kun olis ystäviä, tuttavia, joiden kanssa vois elää sitä elämäänsä… Mä olisin varmaan kaivannut enemmän ystävää ja vaikeuk­sien jakajaa kun jotain semmosta terapeuttia.”

… Otan unilääk­keen toivoen saavani edes muutaman tunnin unen ennen seuraavaa päivää.

Hyvää yötä seura­lai­seni, hyvää yötä Masennus! Huomenna aloitamme taas uuden päivän taistellen. Joku päivä jompi­kumpi meistä voittaa, ja salaa toivon, että se olen minä.

Julkai­semme Teolli­suus­liiton jäsenen kirjoit­taman tarinan poikkeuk­sel­li­sesti nimettömänä.

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
KUVAT KITI HAILA

Lähteitä:
Petteri Pieti­käinen: Hulluuden historia. Gaudeamus. Tallinna 2013.
Iris Paster­nack: Tauti­tehdas. Miten ylidiag­nos­tiikka tekee meistä sairaita. Atena. Keuruu 2015.
Peter Gotzsche: Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Sitruuna Kustannus. Norhaven 2016.
Aku Kopak­kala: Masennus, suuri seroto­nii­ni­hui­jaus. Basam Books. Tallinna 2015.

Kurssilta ensiapu mielelle

Wärtsi­lässä Vaasassa pyritään ylläpi­tä­mään henki­löstön työhy­vin­vointia erilaisten vapaa­eh­toisten koulu­tusten ja harras­tus­ker­hojen avulla. Tarjolla on koulu­tusta myös henkisen hyvin­voinnin vahvistamiseen.

Wärtsilä Finlandin Vaasan yksikössä on toteu­tettu henkisen hyvin­voinnin vahvis­ta­mi­seen tarkoi­tet­tuja Mielen­ter­veyden ensia­pu­kurssi 1 ‑koulu­tuksia jo seitsemän kertaa. Suomen Mielen­ter­veys­seuran kehit­tä­mästä kurssista on paikal­listen Pohjan­maan Kriisi­keskus Valon koulut­ta­jien kanssa räätä­löity työyh­tei­sölle sovel­tuva koulutus, johon kuka tahansa Wärtsilän työnte­ki­jöistä tai toimi­hen­ki­löistä voi ilmoittautua.

Koulutus on suunnattu kaikille niille, jotka ovat kiinnos­tu­neita oman tai läheisten henkisen hyvin­voinnin vahvis­ta­mi­sesta ja ylläpitämisestä.

– Koulutus on ollut hyvin suosittua ja siitä on tullut hyvää palau­tetta. Vuodesta 2016 lähtien yhteensä 130 henkilöä on osallis­tunut tähän koulu­tuk­seen, kertoo työnte­ki­jöiden hyvin­voin­ti­pal­ve­luista vastaava Tarja Kuja-Panula.

Kiinnos­tuksen herää­minen tapahtui normaalin kaavan mukaan: ensin siitä innos­tuivat naiset ja sen jälkeen miehet. Nyt kiinnostus on levinnyt toimi­hen­ki­lö­ta­solta tehtaalle työnte­ki­jöiden pariin, mihin on varmasti vaikut­tanut hyvä palaute.

RYHMÄSSÄ OLI HELPPO PUHUA

Viiteen kolmen tunnin tapaa­mis­ker­taan jaettu koulutus ei ole pelkkää luentoa. Tapaa­mi­sissa annetaan riittä­västi aikaa asioiden pohti­mi­seen, käytännön harjoi­tusten tekemi­seen ja ennen kaikkea keskusteluun.

– Tunnelma ryhmässä oli avoin ja lämmin, ja käydyissä keskus­te­luissa oli helppo avautua toisille ryhmä­läi­sille, kertoo sähkö­asen­taja Jarkko Nyholm, joka osallistui koulu­tuk­seen viime vuoden lopulla.

Nyholmin mukaan ryhmän sisäinen luottamus syntyi todella nopeasti. Jopa niin nopeasti, että koulut­ta­jakin ihmet­teli sitä. Vahva ryhmä­henki johti siihen, että ryhmä­läiset ovat tavan­neet vapaa-aikanaan myös koulu­tuksen päätyttyä.

Mielen­ter­veys­kou­lutus sai Nyholmin mietti­mään sekä tämän­het­kistä hyvin­voin­tiaan että myös asioita, jotka ovat tapah­tu­neet mennei­syy­dessä, mutta jääneet paino­las­tiksi nykyi­syy­teen. Koulu­tuk­sessa ihmistä käsitel­tiin kokonai­suu­tena eikä esimer­kiksi eroteltu työ- ja kotiasioita toisistaan.

WÄRTSILÄ ON PIONEERI

Pohjan­maan Kriisi­keskus Valon johtaja Anne Salovaara-Kero kiittelee Wärtsilän päätöstä ryhtyä toteut­ta­maan koulu­tusta yrityksen sisäi­senä koulu­tuk­sena. Hän sanoo Wärtsilän olleen pioneeri tässä asiassa ainakin Pohjan­maalla, ehkä jopa koko maassa.

– Mielen­ter­veyden ensia­pu­kurssi sopii hyvin työkyvyn ja työhy­vin­voinnin ylläpi­toon. Se on ennal­taeh­käi­sevää työtä parhaim­mil­laan ja antaa osallis­tu­jil­leen mahdol­li­suuden avautua ja saada vertais­tukea, hän toteaa.

Erityi­sesti Salovaara-Keroa ilahduttaa, että viimeksi Wärtsilän työhy­vin­voin­ti­ta­pah­tu­massa Kriisi­keskus Valon pisteessä kävi useita henki­löitä, jotka kehuivat koulu­tusta parhaaksi koulu­tuk­seksi, johon he ovat osallistuneet.

Wärtsi­lä­läiset saavat kiittää Tarja Kuja-Panulaa siitä, että koulutus on otettu osaksi Wärtsilän laajaa koulu­tus­tar­jontaa. Työhy­vin­voinnin eteen oli aiemmin järjes­tetty useita fyysisen terveyden tietois­kuja ja koulu­tuksia. Koska ihminen on psyko­fyy­sinen kokonai­suus, Kuja-Panula etsi myös henkisen hyvin­voinnin vahvis­ta­mi­seen liittyviä toimen­pi­teitä. Mielen­ter­veyden ensia­pu­kurssi oli yksi hänen löytä­mis­tään vaihtoehdoista.

Kuja-Panula on ollut mukana kehit­tä­mässä Suomen Mielen­ter­veys­seuran koulu­tus­oh­jel­miston Työelämän mielenterveyskurssia.

TYÖ RASITTAA MYÖS HENKISESTI

Monesti varsinkin fyysisen tai matkus­ta­mista sisäl­tävän työn rasit­ta­vuu­desta puhutaan lähinnä sen fyysisen rasit­ta­vuuden lähtö­koh­dista. Nykyinen hektinen työelämä kuitenkin rasittaa henki­sesti niin duuna­reita kuin johtajia.

– Kiire ja keskey­tykset työssä, työn tuoma vastuu, epävar­muus­te­kijät, työyh­teisön vuoro­vai­kutus, runsas matkus­telu, palau­tu­misen puute ja tietysti myös kotiasiat vaikut­tavat siihen, miten paljon työ kuormittaa henki­sesti, pohtii työnte­ki­jöiden työsuo­je­lu­val­tuu­tettu Ari Rintala.

Työn ja vapaa-ajan rajan häviä­minen ja jatkuva tavoi­tet­ta­vissa oleminen vain lisäävät henkistä kuormitusta.

Miten työtä tai työnte­ko­ta­poja sitten pitäisi muuttaa, jotta työ ei olisi niin kuormittavaa?

Nyholm, Rintala ja Kuja-Panula keskus­te­levat asiasta ja ovat lähes liikut­tavan yksimie­lisiä. Työnkuvan muuttu­minen ei saisi aiheuttaa uupumusta. Palau­tu­minen on tärkeää ja se pitäisi ottaa huomioon myös työn suunnit­te­lussa. Työn onnis­tu­mi­sista pitäisi pystyä iloit­se­maan yhdessä ja muutok­siin pitäisi pystyä suhtau­tu­maan avoimesti. Omalla suhtau­tu­mi­sella työhön ja sen muutok­siin on siis väliä.

– Monesti esimies on avaina­se­massa tässäkin asiassa, Rintala toteaa.

Wärtsilä tarjoaa koulu­tusta myös esimie­hille monia koulu­tuksia juuri sen takia, että he pystyi­sivät kehit­ty­mään esimiehen roolissaan.

TYÖHYVINVOINTI ON TÄRKEÄÄ

Rintala toivoo, että Suomessa otettai­siin oppia ruotsa­lai­sesta työelä­mästä ja keskus­tel­tai­siin enemmän työhön liitty­vistä asioista. Ehkä se nostaisi myös työhyvinvointia.

Mielen hyvin­vointi ei ole vakio, vaan siihen vaikut­tavat monet asiat. Jokaisen täytyy itse pyrkiä löytä­mään omat voima­va­ransa, joiden avulla pääsee eteen­päin. Ehkä mielen­ter­veys­kurssin käyneet osaavat paremmin tunnistaa myös läheis­tensä ongelmat ja ottaa ne puheeksi heidän kanssaan.

– Pääsään­töi­sesti meillä jokai­sella on vastuu omasta työnhy­vin­voin­nis­tamme. Kannattaa miettiä, mitä itse tekee, eikä vain odottaa jonkun muun tekevän jotain, Rintala miettii.

Rintala ja Kuja-Panula laskes­ke­levat, että Wärtsi­lässä on paljon työnan­tajan tarjoamia koulu­tus­mah­dol­li­suuksia. Henkistä hyvin­vointia pyrkii lisää­mään myös tuttu yritys­pappi, joka kiertää tehtaalla joka viikko ja jolle työnte­kijät ovat vuosien varrella oppineet puhumaan. ”Omaa pappia” pyyde­tään monesti papiksi myös wärtsi­lä­läisten perhetapahtumiin.

Mielen­ter­veyden ensia­pu­kou­lu­tuksia joka tapauk­sessa jatke­taan, ja uusia tulijoita rohkais­taan osallis­tu­maan niihin. Ehkä riittä­vällä toistojen määrällä koulu­tuk­seen saadaan myös niitä henki­löitä, joille koulutus olisi erittäin tärkeä.

– Niitä, jotka ulospäin hehkuvat, mutta ovat sisältä aivan rikki, Nyholm miettii.

TEKSTI JOHANNA HAVERI
KUVAT JOHANNES TERVO

PALAUTETTA MIELENTERVEYDEN ENSIAPUKURSSILTA

”Kanssa­käy­minen työto­ve­reiden kanssa on helpompaa. Saatiin työka­luja, joilla voi ylläpitää omaa ja toistenkin henkistä jaksa­mista ja hyvinvointia.”

”Osaan paremmin arvioida omia voima­va­ro­jani ja olla tukena työyh­tei­sössä. Pystyn löytä­mään omia voima­va­ro­jani myös stres­saa­vissa tilan­teissa sekä löytä­mään omat keinoni purkaa stressiä. Auttoi myös pysäh­ty­mään tärkeiden asioiden äärelle.”

”Ihan jokapäi­väi­sessä käytössä ja avartaa omaa näkemystä ja asennoi­tu­mista. Pystyn paremmin ymmär­tä­mään ihmisten käyttäy­ty­mistä varsinkin vaikeissa elämäntilanteissa.”

”Oleman paremmin tukena ja läsnä työka­ve­reille ja ymmärrän paremmin eri ihmisten eri elämän­ti­lan­teiden vaiku­tuksia ja miten voi olla tukena näissä.”

”Kun voi paremmin, jaksaa tehdä paremmin myös töitä.”

”Vuoro­vai­ku­tuk­sessa työka­ve­reiden ja sisäisten asiak­kaiden kanssa. Ymmär­tä­mään kolle­goita ja autta­maan heitä kriisien kohda­tessa. Myös oma asennoi­tu­minen elämään sai syvemmän näkemyksen.”

”Osaan käsitellä itseäni paremmin ja osaan tunnistaa eri tunteita ja pysähtyä niihin, mikä edesauttaa niistä eteenpäin.”

”Kurssi lisäsi ymmär­rystä ihmis­mie­lestä ja antoi työka­luja arjen vaikeuk­sista selviämiseen.”

”Mahtava kurssi. Kiitos tästä mahdollisuudesta.”

”Auttoi ymmär­tä­mään monia asioita itsessä, lähei­sissä ja kolle­goissa. Antoi myös työka­luja ja uskal­lusta asioiden puheek­siot­ta­mi­seen. Sain kurssista paljon enemmän kuin osasin odottaa. Ihan paras kurssi!”

”Kurssilla opittua: Täytyy huolehtia itses­tään ja reagoida, jos tuntee olonsa stres­saan­tu­neeksi. On hyvä myös huomata, jos näkee, että esimer­kiksi työka­ve­rilla ei ole kaikki hyvin. Voi kysyä, että kuinka voit.”