Ehtyvä Pyhä­sal­men kaivos piti ajaa alas jo vuosia sitten, mutta suoma­lai­sen kaivos­teol­li­suu­den tehok­kuu­den ja metal­lien korkei­den maail­man­mark­ki­na­hin­to­jen ansiosta louhi­mi­nen Euroo­pan syvim­mässä kaivok­sessa kannat­taa yhä.

PYHÄSALMI MINE OY

PERUSTETTU 1962 nimellä Outo­kumpu Oy
KOTIPAIKKA Pyhä­järvi
OMISTAJA Kana­da­lai­nen First Quan­tum Mine­rals Ltd.
TUOTANTO Kupa­ri­ri­kaste, sink­ki­ri­kaste ja pyriitti. Vuosit­tain louhittu ja rikas­tettu noin 1,4 miljoo­naa tonnia malmia.
HENKILÖSTÖ Työn­te­ki­jöitä noin 130 ja toimi­hen­ki­löitä noin 40. Lisäksi urakoit­si­joita noin 50.
LIIKEVAIHTO 129,1 milj. euroa (2017)

Siitä piti tulla kaivo, mutta tuli kaivos. Yli 60 vuotta sitten vuonna 1958 kaivoa koti­pi­hal­leen kaiva­nut Erkki Ruota­nen löysi malmi­ki­ven, jonka ansiosta neli­sen vuotta myöhem­min Outo­kumpu avasi pienen pohjois­poh­ja­lai­sen Pyhä­jär­ven kunnan elämän mullis­ta­neen malmikaivoksen.

Syvem­mälle maan alle kuin Pyhä­jär­vellä ei Euroo­passa juuri pääse.

– Se on tarkal­leen 1 447 metriä syvä maan­pin­nasta. Ei tämä Euroo­pan isoin ole, mutta se on syvin. Ruot­sa­lai­set ovat menossa kohta ohitse. Me raken­net­tiin se jo melkein 20 vuotta sitten noin syväksi. Mutta muut ovat otta­massa pikku­hil­jaa kiinni, kertoo kaivok­sen johtaja Kimmo Luuk­ko­nen.

Aika­naan Suomen suurin kaivos Pyhä­salmi piti sulkea jo vuosia sitten.

– Maan alta tuotanto näyt­tää loppu­van. Se on tiedetty kauan. Vuoden 1998 keväällä 21 vuotta sitten tehtiin inves­toin­tie­si­tys, jonka mukaan tuotanto riit­tää maalis­kuu­hun 2012. Sen jälkeen arvio nousi vuoteen 2015. Sitten se oli 2017, 2018 ja nyt se on 2019. Se on pikku­hil­jaa siir­ty­nyt eteen­päin. Kaivos­toi­minta on projek­ti­luon­toista hommaa. Täällä se on kestä­nyt pitem­pään kuin vielä jokin aika sitten oletettiin.

Kaivok­sessa työs­ken­te­lee 189 omaa työn­te­ki­jää. Viisi­kym­mentä on urakoit­si­jan leivissä. Kulu­van vuoden tammi­kuussa aloi­tet­tiin yt-neuvot­te­lut tuotan­non lopettamisesta.

– Silloin elet­tiin sellaista aika­tau­lua, että työt saat­tai­si­vat päät­tyä elokuun lopussa. Kun malmin hinta sitten nousi helmi­kuun aikana, niin päätet­tiin, että toimi­taan vuoden loppuun. Yt-neuvot­te­lut ovat vähän jäähyllä. Niitä ei hirveän aktii­vi­sesti käydä.

Haas­teen aiheut­taa se, että lopun lähes­tyessä työvoima alkaa hakeu­tua muualle.

– Viime vuonna lähti aika paljon poruk­kaa ja alku­vuonna lähti lisää. Pitää olla ylpeä siitä, että väki saa muual­ta­kin töitä. Ollaan oltu yllät­tä­vän kiin­nos­tava työnan­taja. Kun paik­koja on vapau­tu­nut, olemme saaneet väkeä tilalle. Asian­tun­ti­ja­teh­tä­vät ovat kuiten­kin vaikeasti korvat­ta­vissa, kun ei ole tarjota pitkää työsuhdetta.

PANOSTAJALLA TULEVAISUUS EDESSÄ

Matka kaivok­sen pohjalle hissillä kestää kaksi minuut­tia. Pääluot­ta­mus­mies ja työsuo­je­lu­val­tuu­tettu Jouni Jussin­niemi ohjaa autoa, kun mutkaista kaivos­kui­lua pitkin kurvai­lemme työmaata kohden. Tie vie pohjalta maan pinnalle asti, mutta Jussin­niemi pysä­köi. Käve­lemme kuilua tasku­lamp­pu­jen valossa. Syvällä maan alla on lämmintä, kosteaa ja pilk­ko­pi­meää. Kohtaamme kaivos­mies Jenna Manni­sen, 25, joka tekee kaivok­sen seinällä panos­tusta räjäy­tystä varten.

– Teen louhok­sessa myös pitkä­rei­kä­po­raa­mista sekä varus­te­lu­hom­mia: laitan paikoil­leen tuule­tus­tor­via ja ilma­lin­joja. Tuen kalliota vaije­ri­pult­taus­ko­neella, kertoo kaivo­sa­lan perus­tut­kin­non ja ammat­ti­tut­kin­non suorit­ta­nut Manninen.

Hänen mukaansa panos­ta­mi­sessa ja kaivos­työssä ylipää­tään on tärkeää turval­li­suus sekä asial­li­set suojavarusteet.

– Pitää ajatella ennen kuin hommaan ryhtyy, onko se turval­lista. Silloin kun räjäh­tää, emme itse ole kaivok­sessa, vaan maan pinnalla. Koko yö tuule­te­taan paik­koja, ja aamulla tulee savu­tar­kas­taja ja varmis­taa, ettei ilmassa ole myrkyl­li­siä aineita. Vasta sitten hän antaa luvan tulla kaivok­seen. Ensi­töiksi räjäy­tys­pai­kalta pois­te­taan kivet. Sitten seinää täry­te­tään ruska­ko­neella, jolla lohka­reet irtoavat.

Vuonna 2015 kaivok­seen harjoit­te­li­jaksi tulleelle Manni­selle ensi­vai­ku­telma oli samalla kertaa jännit­tävä ja kiehtova.

– Se oli erilaista kuin mihin olin tottu­nut. Oli pimeää. Kun tulimme hissillä alas ja lähdimme autolla ylös­päin, se oli joten­kin niin hienoa, kun oli vaaleita läik­kiä katossa ja seinillä, ja auton lasiin tuli vesi­pi­sa­roita. Olin lumois­sani ja ajat­te­lin, että haluan tänne.

Manni­sen mielestä olisi hienoa, jos naisia kaivo­sa­lalla olisi enemmän.

– Sen verran miehi­nen ala on, että tänne saisi naisel­li­suut­ta­kin tuoda. Kun on sopi­vasti huumo­rin­ta­jua, täällä pärjää. Ympä­ristö ja ihmi­set ovat muka­via. Kaivos­työ on varmasti vaaral­li­sem­paa kuin kaupan kassalla olemi­nen. Mutta en minä sitä osaa ajatella niin. Ei tänne uskal­taisi tulla, jos miet­tisi koko ajan, että voi kiviä tulla.

Mannista tule­vai­suus ei pelota, vaikka työpai­kan vaihto on jossa­kin vaiheessa edessä.

– Mahdol­li­sesti haen töihin johon­kin toiseen kaivok­seen. Ei ole mitään sellaista – ei omaa taloa eikä muuta – joka pitäisi minua paik­ka­kun­nalla. On helpom­paa lähteä.

INTOHIMONA TURVALLINEN KAIVOS

Luuk­ko­sen ja Jussin­nie­men mukaan valtio­nyh­tiöt loivat kaivos­ten turval­li­suu­delle Suomessa vahvan pohjan.

– Puhu­taan mitä hyvänsä, aika edis­tyk­sel­li­siä me jo Outo­kum­mun aikana olimme, sanoo Luukkonen.

Turval­li­suus jopa tehos­tui Pyhä­sal­men siir­tyessä 2000-luvun alussa ulko­maa­lai­so­mis­tuk­seen. Vuonna 2001 kaivok­sen osti Inmet Mining Corpo­ra­tion ja vuonna 2013 kana­da­lai­nen First Quan­tum Minerals.

– Ulko­maa­lai­so­mis­tuk­sen myötä turval­li­suus­asioita ruvet­tiin doku­men­toi­maan. Se oli iso askel eteen­päin. Tuli lisää järjes­tel­mäl­li­syyttä, kertoo Jussinniemi.

Tärkeä osa turval­li­suus­työtä oli riskien tunnis­ta­mi­nen ja niihin puut­tu­mi­nen. Haas­teiksi koet­tiin muun muassa räjäh­dy­sai­nei­den käyttö, kallion tuke­mi­nen ja korkean paikan putoamiset.

– Aika paljon rahaa on saatu käyt­tää turval­li­suus­toi­min­taan. Siitä ei ole ollut kiinni, että teke­mi­nen olisi esty­nyt rahan­puut­teen takia.

Kaivok­seen on palkattu useita henki­löitä, joiden päätyö on huoleh­tia turvallisuudesta.

– Meillä oli vuodesta 2011 lähtien tosi hyvä pätkä: olimme melkein kolme vuotta ilman tapa­tur­mia. Mutta 2016 oli musta vuosi, mainit­see Luukkonen.

– Sinä vuonna oli paljon nilkan nyrjäh­dyk­siä ja liukas­tu­mi­sia. Kompu­roi­tiin oikein urakalla, täsmen­tää Jussinniemi.

Vaka­vin vuoden 2016 tapa­turma oli koneen päältä putoa­mi­nen. Yhtään kuolo­nuh­ria ei Pyhä­sal­men kaivos ole kulu­valla vuosi­tu­han­nella vaati­nut. Viimei­sin meneh­ty­mi­seen johta­nut tapa­turma sattui vuonna 1995, kun henkilö putosi kalliossa olevaan reikään.

Mies­ten mukaan putoa­mi­selta kaivok­sessa suojau­du­taan oikean­lai­silla varus­teilla. Jos putoaa ja on varus­tau­tu­nut valjailla ja köysillä, jää riip­pu­maan köyden varaan.

TEHOKKUUS MAAILMAN HUIPPUA

Luuk­ko­sen mukaan maail­man mitta­kaa­vassa Pyhä­sal­men kaivos on pieni, mutta se on yksi tehokkaimmista.

– 1980-luvulta vuosi­tu­han­nen vaih­tee­seen työn tuot­ta­vuus nousi lähes viisin­ker­tai­seksi. Se oli 20 vuoden jaksossa raju paran­nus. Tuot­ta­vuus ei ollut heikko alun perin­kään. Se ei vain ollut siihen aikaan riit­tävä, kun viime vuosi­tu­han­nella metal­lien hinnat jatku­vasti laski­vat viimeis­tään 1950-luvulta lähtien. Outo­kumpu luopui kaivos­toi­min­nasta, kun se koki, ettei sillä ole tulevaisuutta.

– Aasian tilanne muutti tilan­teen toiseksi. Tuli paljon kysyn­tää metal­leille, ja metal­lien hinnat nousi­vat. Liike­toi­min­nan kuva on koko­naan muut­tu­nut vuoden 2005 jälkeen.

Yksi kaivok­sen tehok­kuutta selit­tävä tekijä on ollut suoma­lai­nen huipputeknologia.

– Outo­tec, Tamrock ja Metso ovat aina­kin jossain vaiheessa ovat olleet luomassa proto­tyyp­pejä. Outo­kum­mun aikaan lähes kaikki uudet proto­tyy­pit tuli­vat ensim­mäi­seksi tänne. Me olemme olleet testi- ja kehi­ty­sym­pä­ristö koti­mai­selle teknologialle.

MITÄ SULKEMISEN JÄLKEEN?

Kaivok­sen jäähy­väi­set kestä­vät pitkään senkin jälkeen, kun louhinta loppuu. Jälki­hoi­toon kuluu vuosia.

– Kaivos­yh­tiön velvol­li­suus on saat­taa ympä­ristö turval­li­seksi. Me saamme velvoit­teemme hoidet­tua. Se on yhteisö, joka saa suurim­man iskun. Veik­kaan, että ihmi­set vähe­ne­vät. Pyhä­jär­vellä on 5 700 asukasta ja 1 800 työpaik­kaa. Niistä mene­te­tään 400. Se on iso määrä. Suhteessa se vastaisi Helsin­gin seudulla 100 000 työpai­kan mene­tystä, pohtii Luukkonen.

Kaivos­yh­tiö on tehnyt Pyhä­jär­ven kaupun­gin kanssa yhteis­työtä, jotta kaivok­selle saatai­siin uutta käyt­töä. Iso hanke on pump­pu­voi­mala ja ener­gia­va­rasto. Kaivok­seen on synty­nyt pieni­muo­toista kasvi­huo­ne­toi­min­taa. Sinne puuha­taan hyön­teis­kas­vat­ta­moa. Siellä tehdään tieteel­listä tutki­musta, kaivos­lai­te­tes­tausta ja myös kaivos­pe­las­tusa­lan koulu­tusta on suun­nit­teilla. Haas­tat­te­luja tehtäessä kaivok­sella filmat­tiin Pohjois­mai­den budje­tilta suurinta tv-draa­ma­sar­jaa The White Wall, jossa avus­ta­jina toimi­vat paikal­li­set ihmiset.

RIKASTAMON MIEHET OPISKELEVAT

– Rehel­li­sesti sanot­tuna pahalta näyt­tää. Kun kaivos loppuu, ei täältä töitä löydy, sanoo kaivok­sen rikas­ta­mon proses­sin­hoi­taja Timo Karsi­kas, 29.

Kun Karsi­kas kahdek­san vuotta sitten aloitti kaivok­sessa, hän tiesi jo silloin, että rikas­tet­tava malmi jossa­kin vaiheessa ehtyy.

– Viime aikoina sitä on ruven­nut miet­ti­mään, mitä se tarkoit­taa. Viime vuonna aloi­timme opis­ke­lun Kokko­lan ammat­ti­kor­kea­kou­lussa Cent­riassa. Meitä on kymmen­kunta rikas­ta­molta. Valmis­tumme kemian teknii­kan insi­nöö­reiksi. Siitä varmasti on jota­kin apua tulevaisuudessa.

Kaivok­sessa korjaus­mie­henä toimi­van Jarmo Matin­nie­men mukaan ihmi­set eivät kaivok­sen loppu­mi­sesta juuri puhu, mutta ”varmasti asia painaa mieltä”.

– Varmaan moni miet­tii, mitä rupe­aisi teke­mään, kun on ikänsä ollut täällä. Tulee iso aukko. Tämä paik­ka­kunta on pyöri­nyt kaivok­sen ympärillä.

– Kaivos on iso työnan­taja. Yhtäk­kiä ei vastaa­vaa tule. Tilalle pitää perus­taa aika monta pikku­pul­jua. Kun saatai­siin edes jotain!

Ilmasto ei pelastu ilman kaivosta

”Kaivos­teol­li­suutta tarvi­taan, kun halu­taan jarrut­taa ilmastonmuutosta.”

– Ilmasto pelas­te­taan erilais­ten tekno­lo­gis­ten ratkai­su­jen kautta ja kas kummaa – metal­leja tarvi­taan monessa paik­kaa. Mitä tahansa uutta tehdään, siellä metal­lit ovat avai­na­se­massa, sanoo Pyhä­sal­men kaivok­sen pääluot­ta­mus­mies Jouni Jussinniemi.

– Jos ajatel­laan vaikka savu­kaa­su­pe­su­reita tehtai­siin tai hiuk­kas­suo­dat­ti­mia, niin niiden rungot ja raken­teet ovat pääosin erilai­sia teräk­siä tai teräs­seok­sia. Samoin jos halu­taan, että tule­vai­suu­dessa auto­kanta uudis­tuu, sähkö­au­toissa tarvi­taan huomat­tava määrä kupa­ria auto­jen sähkö­moot­to­rei­hin ja muita metal­leja, millä saadaan autot raken­net­tua. Jotta sähkö­au­tot yleis­ty­vät vuosi­kym­men­ten päästä, valtava määrä metal­lia pitää olla tarjolla, Jussin­niemi pohtii.

Hän muis­tut­taa, että metal­lit ovat tärkeä osa ihmis­ten joka­päi­väistä elämää.

– Ensin on aina kaivos. Malmi kaive­taan, rikas­te­taan, jalos­te­taan ja jatko­ja­los­te­taan: lusi­koiksi, haaru­koiksi, autoiksi, tieto­ko­neiksi, pöydän­ja­loiksi, erilais­ten raken­nus­ten julki­si­vuiksi, tuki­ra­ken­teiksi. Metal­leja on meillä kaikkialla.

– Kun maailma kehit­tyy ja elin­taso nousee, niin terästä ja muita metal­leja käyte­tään koko ajan enem­män. Pelkäs­tään kier­rä­tys ei ratkaise ongel­maa, vaan metal­leja on edel­leen tuotet­tava niin paljon kuin ihmi­set maail­malla niitä tarvitsevat.

Vaikka Pyhä­sal­men kaivos vähi­tel­len ajetaan alas, näkee Jussin­niemi suoma­lai­sella kaivo­sa­lalla jatkuvuuden.

– Mieles­täni metal­leja kannat­taa tuot­taa itse. On teko­py­hää väit­tää, että Suomessa kaivos­teol­li­suus olisi kovin vastuu­tonta. Jos katso­taan kolman­sia maita ja niissä toimi­via kaivos­yh­tiöitä, jotka eivät ole länsi­mai­sia, niin niiden ympä­ris­tö­asiat, työtur­val­li­suus­asiat ja työeh­dot ovat maail­masta, joka Suomesta katosi vuosi­kym­me­niä sitten.

– Emme voi ajatella niin, ettei tuoteta mine­raa­leja ja metal­leja Pohjois­maissa tai Suomessa, vaan jalos­te­taan ne esimer­kiksi Afrikassa.

Hänen mieles­tään on tärkeää, että kaivo­sala toimii ympä­ris­tön ja yhteis­kun­nan ehdoilla.

– Ei ole tarkoi­tus, että tahal­laan tehdään vahin­koa. Kaivos­toi­minta jättää aina jonkin­moi­sen jäljen tai käyn­ti­kor­tin siihen, missä kaivos on ollut. Mutta näin on ollut ja oleva tässä asiassa. Se vain täytyy tehdä mahdol­li­sim­man fiksusti.

– Kaivo­sa­lalla on töitä vielä monelle käsi­pa­rille Suomessa, Jussin­niemi ennustaa.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT VESA RANTA