KOKIJA: Miia Latva-Kurikka: ”Minä­kin voin toimia lapsi­per­heen tukena” – tuki­per­he­toi­min­nasta apua ja hyvää mieltä

Sinkku moto­risti Miia Latva-Kurikka on huoman­nut, että vapaa­eh­toi­nen tuki­per­he­toi­minta antaa hyvää mieltä tuki­hen­ki­lölle, avar­taa lapsen maail­man­ku­vaa ja auttaa tämän vanhem­pia jaksamaan.

Kuri­kan Pant­ti­lassa asuva Miia Latva-Kurikka ei varmaan ole tyypil­li­nen tuki­per­he­toi­min­taan osal­lis­tuva vapaa­eh­toi­nen. Nuorena kokiksi opis­kel­lut Latva-Kurikka työs­ken­te­lee nyky­ään vuoro­työssä metal­lia­lan yrityk­sessä. Hän toimii viimeis­te­li­jänä Tibnor Oy:n Seinä­joen palve­lu­kes­kuk­sessa hioen ja sinko­pu­hal­taen metal­li­kap­pa­leita. 42-vuotias vilkas nainen asuu yksin ja hänen rakas harras­tuk­sensa on moottoripyöräily.

Ensin alkuun Latva-Kurikka istui ystä­vänsä moot­to­ri­pyö­rän kyydissä, mutta ensim­mäi­sen kesän jälkeen ystä­vyk­set jo jakoi­vat ajovuo­rot. Jouluna 2002 Latva-Kurikka osti ensim­mäi­sen moot­to­ri­pyö­ränsä, Honda Shadow’n, jolla hän ajoi viisi vuotta. Hondan jälkeen osta­mal­laan Harley-David­so­nilla hän on ajanut nyt jo 11 kesää.

ÄITIYDEN MAKUA TUKIPERHETOIMINNASTA

Nuorem­pana Latva-Kurikka haaveili äidiksi tule­mi­sesta. Se haave jäi toteut­ta­matta, koska sopi­vaa puoli­soa lasten isäksi ei löyty­nyt koti­kul­milta Etelä-Pohjan­maalta eikä myös­kään Etelä-Suomesta, jossa hän välillä asui ja työskenteli.

Tuki­per­he­toi­min­nan kautta Latva-Kurikka pystyy kana­voi­maan huolen­pi­to­viet­ti­ään, seuraa­maan ja tuke­maan pienen ihmi­sen kehit­ty­mistä ja samalla anta­maan lapsen äidille mahdol­li­suu­den viet­tää vapaa-aikaa.

– Toimi­malla tuki­per­heenä pystyn autta­maan tuki­verk­koa tai huilaus­tau­koa tarvit­se­vaa vanhem­paa. Samalla saan hieman itsek­käästi naut­tia kerran kuussa perhe-elämän arjesta tutuksi tulleen lapsen kanssa sekä seurata ja tukea hänen kehit­ty­mis­tään, Latva-Kurikka myhäilee.

Tuki­per­he­toi­minta on lapsi­per­heille tarkoi­tet­tua ehkäi­se­vää lasten­suo­je­lu­työtä, jossa tuetaan lapsi­per­heitä, joissa vanhem­pien voima­va­rat ovat vähissä tai joilta puut­tu­vat luon­nol­li­set tuki­ver­kot. Vapaa­eh­toi­nen tuki­perhe ottaa lapsen tai lapset luok­seen esimer­kiksi kerran kuukau­dessa ja kokee heidän kans­saan aivan taval­lista lapsi­per­hear­kea antaen samalla vanhem­mille aikaa hengähtää.

TUKIPERHEEKSI PUOLIVAHINGOSSA

Miia Latva-Kuri­kan tuki­per­heura lähti liik­keelle vähän vahin­gossa. Hän näki Face­boo­kissa Kuri­kan kaupun­gin sosi­aa­li­toi­men ilmoi­tuk­sen tuki­per­heille järjes­tet­tä­västä koulu­tuk­sesta ja otti saman tien sosi­aa­li­toi­messa työs­ken­te­le­vältä tutta­val­taan selvää, voisiko sinkku toimia tuki­per­heenä. Ilmeni, että kyllä voi.

Latva-Kurikka kävi tuki­per­heille suun­na­tun koulu­tuk­sen keväällä 2017. Parin kuukau­den kulut­tua kaupun­gin sosi­aa­li­toi­mesta kysyt­tiin, haluai­siko hän tukea nuorta yksin­huol­ta­ja­äi­tiä hoita­malla reilun vuoden ikäistä tyttöä yhtenä viikon­lop­puna kuukaudessa.

”Puhu­maan opit­tu­aan Aaava on kutsu­nut minua­kin luon­te­vasti äidiksi.”

Latva-Kurikka, pikkui­nen Aava ja tämän äiti Jonna Haapa­mäki tapa­si­vat ensim­mäi­sen kerran syys­kuussa 2017. Väli­tön ja iloi­nen Aava ei yhtään ujos­tel­lut, ja nais­ten­kin välille syntyi nopeasti luot­ta­mus. Jo parin viikon ja parin tapaa­mis­ker­ran jälkeen Aava vietti ensim­mäi­sen yönsä Latva-Kuri­kan kotona. Syömi­set, vaipan­vaih­dot ja nukku­mi­set sujui­vat alusta lähtien ilman ongel­mia, ja Aava on aina jäänyt mielel­lään ”tukiäi­tinsä” luokse.

– Aloi­timme ensin lyhyillä yhden yön vierai­luilla pari kertaa kuukau­dessa, mutta pian Aava vietti jo koko­nai­si­sia viikon­lop­puja luonani ja oli täällä kuin koto­naan. Puhu­maan opit­tu­aan hän on kutsu­nut minua­kin luon­te­vasti äidiksi, Latva-Kurikka naurahtaa.

VARUSTEITA TUTUILTA JA TUNTEMATTOMILTA

Sink­ku­nai­sen kotia ei tieten­kään ollut varus­tettu pientä lasta silmällä pitäen, mutta Latva-Kurikka sai nopeasti leluja ja lasten­hoi­toon tarkoi­tet­tuja varus­teita tutuilta ja Face­boo­kin kautta myös tuntemattomilta.

– Olin todella otettu aivan vierai­den­kin ihmis­ten ante­liai­suu­desta. Otan mielel­läni vastaan Aavalle sopi­via varus­teita myös vastai­suu­dessa, sillä minun asun­nos­sani on hyvin tilaa leik­ki­vä­li­neille, hän toteaa.

Nyt Aavalla on omat rakkaat lelunsa Latva-Kuri­kan kodissa, ja monesti kotoa tuotu unilelu jää koko viikon­lo­puksi reppuun. Tuki­ko­dissa tuntuu turval­li­selta nukkua sinne kuulu­vien lelu­jen kanssa.

Latva-Kuri­kan mielestä vierai­lut tuki­per­heessä avar­ta­vat lapsen maail­maa. Erilai­set tavat ja tava­rat ovat tärkeä osa tuota proses­sia. Samalla tuki­per­heen omat lelut ja käytän­nöt muodos­ta­vat lapselle tutun ja turval­li­sen ympäristön.

TAVALLISTA ARKEA

Miia Latva-Kuri­kan ja Aavan suhde on syven­ty­nyt pian puoli­toista vuotta kestä­neen tuki­per­he­suh­teen aikana. Latva-Kuri­kasta on tullut myös Aavan äidille luotet­tava ystävä, joka kuun­te­lee nuorta naista mielel­lään myös muissa kuin Aavan hoitoon liit­ty­vissä asioissa. Eikä suhde suin­kaan ole yksi­puo­li­nen, vaan myös Latva-Kurikka tuntee saavansa paljon niin Aavalta kuin Aavan äidiltä.

– Vaikka sosi­aa­li­toimi ja viral­li­nen tuki­per­he­suhde jossain vaiheessa jäisi­vät pois tästä suhteesta, ystä­vyys varmasti säilyy – ja toivot­ta­vasti Aava jatkaa minun luonani vierai­le­mista aivan samalla tavalla, Latva-Kurikka sanoo.

Jonna Haapa­mäki arvos­taa tyttä­rensä Aavan ja Miia Latva-Kuri­kan välistä suhdetta eikä ole esimer­kiksi musta­suk­kai­nen lapsen kiin­ty­mi­sestä tukiperheäitiin.

”Vielä Aava ei ole ollut harri­kan kyydissä, mutta kunhan hän vähän kasvaa, kyllä hänestä vielä mots­ka­ri­tyttö tulee.”

Tuki­per­he­vie­rai­lun ei tarvitse olla lapselle ainaista elämys­ret­keä tai sirkus­hu­via. Tavoit­teena on, että lapsi löytää tuki­per­heestä pitkä­ai­kai­sen, turval­li­sen ympä­ris­tön ja oppii näke­mään myös toisen­laista arkea kuin kotonaan.

Viikon­lop­pui­sin, kun Aava tulee kylään, perjan­tai-ilta­päi­vät käyte­tään leik­ki­mi­seen ja luke­mi­seen ja joskus katso­taan lasten eloku­via. Illan päät­tää sauna- tai kylpy­tuo­kio. Lauan­tai­sin käydään monesti leik­kit­ref­feillä Latva-Kuri­kan ystä­vien luona tai hänen isänsä kotona, jossa on tilaa temmel­tää. Joskus sinne tule­vat myös samaan aikaan myös sisa­rus­ten lapset.

– Vierai­lu­vii­kon­lop­pui­naan Aava sulau­tuu luon­te­vasti minun elämääni. Esimer­kiksi viime kesänä kävimme harrik­ka­ker­hon järjes­tä­mässä perhe­ral­lissa Pitkä­mön leirin­tä­alu­eella. Ensin alkuun Aava vähän aras­teli, mutta touhusi jo pian innois­saan tois­ten mukana, Latva-Kurikka kertoo.

– Vielä Aava ei ole ollut harri­kan kyydissä, mutta kunhan hän vähän kasvaa, kyllä hänestä vielä mots­ka­ri­tyttö tulee, Latva-Kurikka jatkaa nauraen.

HALU AUTTAA LAPSIA JA NUORIA

Tuki­per­he­toi­minta on Latva-Kuri­kalle luon­teva tapa toteut­taa halu­aan auttaa lapsia ja nuoria. Tuo halu kumpuaa varmaan hänen omasta nuoruu­des­taan, sillä hänen nuoruu­tensa ei ollut aivan mutka­ton. Kesken nuoruus­vuo­sien hänelle kävi kuten monelle meistä: kiltistä tytöstä kuoriu­tui kiuk­kui­nen teini, joka halusi tehdä kaiken toisin.

Aika­naan Latva-Kurikka rauhoit­tui ja järkiin­tyi. Nuoruu­den kapi­na­vai­heesta lähtien hänellä on kuiten­kin ollut tunne, että hän haluaisi olla avuksi nuorille, joita kasva­mi­nen ja kypsy­mi­nen hämmentää.

Aavan lisäksi Latva-Kuri­kan luona kävi vuoden verran myös moni­lap­si­sen perheen teini-ikäi­nen veljes­kak­sikko. Vuoro­työ ja kaksi tuki­per­he­vii­kon­lop­pua kuukau­dessa kävi­vät raskaaksi ja lopulta Latva-Kuri­kan oli myön­net­tävä itsel­leen, ettei­vät hänen voima­va­ransa riit­tä­neet kolmen lapsen tukiperhetoimintaan.

– Päätös ei ollut helppo, mutta yhtälö ei vain enää toimi­nut, Latva-Kurikka huokaisee.

AVAISITKO SINÄ KOTISI LAPSELLE?

Tuki­per­heille on kovasti tarvetta eri puolilla Suomea. Latva-Kurikka toivoo­kin, että hänen esimerk­kinsä herät­täisi Teki­jän luki­jat miet­ti­mään, olisiko heillä mahdol­li­suus avata kotinsa ovet vieraan perheen lapsille. Autta­mis­ha­lui­set, terveellä järjellä varus­te­tut ihmi­set, jotka mielel­lään viet­tä­vät aikaansa lasten ja nuor­ten kanssa, ovat varmasti terve­tul­leita tukiperhetoimintaan.

– Monet eri järjes­töt koulut­ta­vat ja välit­tä­vät tuki­per­heitä. Minun koke­muk­seni mukaan sosi­aa­li­toimi on kuiten­kin ehkä luon­te­vin tuki­per­heen välit­täjä, sillä monesti tuki­per­heitä tarvit­se­vat perheet kuulu­vat muuten­kin sosi­aa­li­toi­men palve­lu­jen piiriin, Latva-Kurikka miettii.

Hän kehot­taa­kin tuki­per­he­toi­min­taan mukaan halua­via otta­maan yhteyttä oman koti­paik­kansa sosi­aa­li­toi­meen ja tiedus­te­le­maan koti­kun­nan tukiperhetarvetta.

TUKIPERHETOIMINTA

• Tukee lasta ja hänen perhet­tään silloin, kun vanhem­pien voima­va­rat ovat vähissä ja kun perheeltä puut­tu­vat autta­vat tukiverkot.
• Tuki­per­heenä toimi­vat taval­li­set vapaa­eh­toi­set aikui­set, joilla on aikaa, tilaa ja halua pitää huolta lapsesta. On tärkeää, että tuki­per­he­van­hem­milla on herk­kyyttä ja taitoa tunnis­taa lapsen tarpeet hanka­lis­sa­kin tilanteissa.
• Tuki­perhe muodos­taa lapselle turval­li­sen ja luotet­ta­van omaa kotia täyden­tä­vän kasvuympäristön.
• Lapset viet­tä­vät tuki­per­heessä viikon­lop­puja, useim­mi­ten noin kerran kuukau­dessa 1–2 yötä kerral­laan, mutta asuvat muuten omassa kodis­saan. Moni lapsi viet­tää tuki­per­heessä myös lomia.
• Tuki­per­he­toi­minta on sosi­aa­li­huol­to­lain mukaista ehkäi­se­vää lasten­suo­je­lu­työtä ja sitä toteu­te­taan myös lasten­suo­je­lun avohuol­lon tukitoimena.
• Tuki­per­he­toi­minta pystyy vastaa­maan tehok­kaasti lapsi­per­hei­den varhai­sen tuen tarpee­seen. Viikon­lo­put ihan taval­li­sine puuhas­te­lui­neen ovat useim­mille lapsille iso ilo ja poik­keus omaan arkeen kotona.
• Tuki­per­heitä koulut­ta­vat ja välit­tä­vät esimer­kiksi kuntien ja kaupun­kien sosi­aa­li­toi­met, Pelas­ta­kaa Lapset ry, SOS-lapsi­ky­lät ja Attendo.

Lähteet: Helsin­gin kaupun­gin sosi­aali- ja terveys­toi­miala, Pelas­ta­kaa Lapset ry

TEKSTI JOHANNA HAVERI
KUVAT JOHANNES TERVO