Halvimman hinnan kustannukset

Yritystoiminnan ja työn teettämisen organisoinnin yksi pidempi kehityskaari on ollut työvoiman ulkoistaminen. Menettelytavat ja -mallit ovat olleet monet, mutta peruskuvio on työntekijöiden kannalta ollut yksioikoisen samankaltainen. He ovat viimeinen lenkki ketjussa, jolla tulosta tehdään tai josta se yritetään puristaa irti.

Kehityskulun tyypillinen lähtökohta on se, että tietty organisaatio päättää siirtyä jonkin toimintonsa toteuttamisessa ostopalvelujen käyttämiseen sen tuottamien arvioitujen hyötyjen perusteella. Yhtenä tavoitteena silloin on säästää palkka- ja henkilöstökuluissa eli siirtää ne jonkin toisen yrityksen tai palveluntarjoajan vastattavaksi. Näissä asetelmissa on ollut melko tavallista, että yrittäjäriskin ottamista on tarjottu myös omalle henkilökunnalle. On luvattu, että töitä riittää, kun perustatte yrityksen. Hinnoista neuvoteltaisiin sitten erikseen.

Joissain tapauksissa on syntynyt uutta kannattavaa yritystoimintaa, mutta useissa tapauksissa on kohdattu hankaluuksia. Kun yksi tyypillisesti verrattain iso yritys on ulkoistanut jonkin toimintonsa, on sitä havittelevien pienempien toimijoiden käytössä oleva vipuvarsi työn tai urakan hinnasta neuvottelemiseksi suhteessa isompaan toimeksiantajaan vähäinen. Ne joutuvat lähinnä tyytymään siihen, minkä isompi yritys on kilpailutuksen jälkeen valmis maksamaan. Halvin tarjous on vahva ehdokas voittajaksi.

”Reilun työelämän ja terveen kilpailun rakentamisessa työkalupakin perusvälineet ovat sopiminen, sopimuksista kiinni pitäminen, valvonta, ennaltaehkäisy ja sanktiointi.”

Kaikki edellä kuvattu on tavallista liiketoimintaa markkinataloudessa. Siihen sisältyy kansantaloudessa tarvittavaa dynamiikkaa, mutta myös riski toiminnan ohjautumisesta kalteville pinnoille. Keskeisenä ajurina on nimenomaan halvimman hinnan logiikka, joka jättää taakseen esimerkiksi laadulliset tekijät.

Pienen yrityksen toiminnan muodostaa vähimmillään yksi ihminen. Jouston keinoja ovat esimerkiksi työaikojen venyttäminen, katteesta tinkiminen, tappiolla toimiminen tai eläkemaksujen mataliksi säätäminen. Jos yrityksellä on työntekijöitä, nousevat tarkastelun kohteiksi myös heihin liittyvät kustannukset.

Se on tiettyyn pisteeseen asti rehellistä sinnittelyä niukkuutta jakamalla, mutta toisaalta kokemus on osoittanut, että vastuut alkavat hämärtyä viimeistään tuotantoketjujen pidentyessä. Urakanantajilla toki on velvollisuus valvoa, että alihankkijat toimivat lakien ja sopimusten mukaisesti, mutta käytännössä valvonta ei toteudu. Velvoitteensa laiminlyöneiden yritysten lista on juridisten dokumenttien ja viranomaisten tarkastuskertomusten perusteella tuskallisen pitkä.

Työntekijöiden kannalta kysymys on silloin esimerkiksi alipalkkauksesta, ylityökorvausten tai lisien maksamatta jättämisestä, palkan vinoutuneesta maksamisesta kilometrikorvauksina tai päivärahoina, henkilöstön sivukulujen laiminlyönneistä tai lakisääteisen työterveyshuollon puutteista.

Reilun työelämän ja terveen kilpailun rakentamisessa yritysten välille on edelleen paljon tekemistä. Työkalupakin perusvälineet ovat sopiminen, sopimuksista kiinni pitäminen, valvonta, ennaltaehkäisy ja sanktiointi. Mitä enemmän tulevaisuutta rakennetaan sopimalla, sitä vähemmän tarvitaan sanktioita ja sitä paremmin Suomi tulevaisuudessa pärjää.

PETTERI RAITO
Päätoimittaja