Halvim­man hinnan kustannukset

Yritys­toi­min­nan ja työn teet­tä­mi­sen orga­ni­soin­nin yksi pidempi kehi­tys­kaari on ollut työvoi­man ulkois­ta­mi­nen. Menet­te­ly­ta­vat ja ‑mallit ovat olleet monet, mutta perus­ku­vio on työn­te­ki­jöi­den kannalta ollut yksioi­koi­sen saman­kal­tai­nen. He ovat viimei­nen lenkki ketjussa, jolla tulosta tehdään tai josta se yrite­tään puris­taa irti.

Kehi­tys­ku­lun tyypil­li­nen lähtö­kohta on se, että tietty orga­ni­saa­tio päät­tää siir­tyä jonkin toimin­tonsa toteut­ta­mi­sessa osto­pal­ve­lu­jen käyt­tä­mi­seen sen tuot­ta­mien arvioi­tu­jen hyöty­jen perus­teella. Yhtenä tavoit­teena silloin on sääs­tää palkka- ja henki­lös­tö­ku­luissa eli siir­tää ne jonkin toisen yrityk­sen tai palve­lun­tar­joa­jan vastat­ta­vaksi. Näissä asetel­missa on ollut melko taval­lista, että yrit­tä­jä­ris­kin otta­mista on tarjottu myös omalle henki­lö­kun­nalle. On luvattu, että töitä riit­tää, kun perus­tatte yrityk­sen. Hinnoista neuvo­tel­tai­siin sitten erikseen.

Jois­sain tapauk­sissa on synty­nyt uutta kannat­ta­vaa yritys­toi­min­taa, mutta useissa tapauk­sissa on kohdattu hanka­luuk­sia. Kun yksi tyypil­li­sesti verrat­tain iso yritys on ulkois­ta­nut jonkin toimin­tonsa, on sitä havit­te­le­vien pienem­pien toimi­joi­den käytössä oleva vipu­varsi työn tai urakan hinnasta neuvot­te­le­mi­seksi suhteessa isom­paan toimek­sian­ta­jaan vähäi­nen. Ne joutu­vat lähinnä tyyty­mään siihen, minkä isompi yritys on kilpai­lu­tuk­sen jälkeen valmis maksa­maan. Halvin tarjous on vahva ehdo­kas voittajaksi.

”Reilun työelä­män ja terveen kilpai­lun raken­ta­mi­sessa työka­lu­pa­kin perus­vä­li­neet ovat sopi­mi­nen, sopi­muk­sista kiinni pitä­mi­nen, valvonta, ennal­taeh­käisy ja sanktiointi.”

Kaikki edellä kuvattu on taval­lista liike­toi­min­taa mark­ki­na­ta­lou­dessa. Siihen sisäl­tyy kansan­ta­lou­dessa tarvit­ta­vaa dyna­miik­kaa, mutta myös riski toimin­nan ohjau­tu­mi­sesta kalte­ville pinnoille. Keskei­senä ajurina on nime­no­maan halvim­man hinnan logiikka, joka jättää taak­seen esimer­kiksi laadul­li­set tekijät.

Pienen yrityk­sen toimin­nan muodos­taa vähim­mil­lään yksi ihmi­nen. Jous­ton keinoja ovat esimer­kiksi työai­ko­jen venyt­tä­mi­nen, katteesta tinki­mi­nen, tappiolla toimi­mi­nen tai eläke­mak­su­jen mata­liksi säätä­mi­nen. Jos yrityk­sellä on työn­te­ki­jöitä, nouse­vat tarkas­te­lun kohteiksi myös heihin liit­ty­vät kustannukset.

Se on tiet­tyyn pistee­seen asti rehel­listä sinnit­te­lyä niuk­kuutta jaka­malla, mutta toisaalta koke­mus on osoit­ta­nut, että vastuut alka­vat hämär­tyä viimeis­tään tuotan­to­ket­ju­jen piden­tyessä. Uraka­nan­ta­jilla toki on velvol­li­suus valvoa, että alihank­ki­jat toimi­vat lakien ja sopi­mus­ten mukai­sesti, mutta käytän­nössä valvonta ei toteudu. Velvoit­teensa laimin­lyö­nei­den yritys­ten lista on juri­dis­ten doku­ment­tien ja viran­omais­ten tarkas­tus­ker­to­mus­ten perus­teella tuskal­li­sen pitkä.

Työn­te­ki­jöi­den kannalta kysy­mys on silloin esimer­kiksi alipalk­kauk­sesta, ylityö­kor­vaus­ten tai lisien maksa­matta jättä­mi­sestä, palkan vinou­tu­neesta maksa­mi­sesta kilo­met­ri­kor­vauk­sina tai päivä­ra­hoina, henki­lös­tön sivu­ku­lu­jen laimin­lyön­neistä tai laki­sää­tei­sen työter­veys­huol­lon puutteista.

Reilun työelä­män ja terveen kilpai­lun raken­ta­mi­sessa yritys­ten välille on edel­leen paljon teke­mistä. Työka­lu­pa­kin perus­vä­li­neet ovat sopi­mi­nen, sopi­muk­sista kiinni pitä­mi­nen, valvonta, ennal­taeh­käisy ja sank­tiointi. Mitä enem­män tule­vai­suutta raken­ne­taan sopi­malla, sitä vähem­män tarvi­taan sank­tioita ja sitä parem­min Suomi tule­vai­suu­dessa pärjää.

PETTERI RAITO
Päätoi­mit­taja