VIERAILIJA: Juha T. Hakala: Päivän digipaasto?

teollisuusliitto

Istun kaukojunassa. On kesäisen perjantain alkuilta. Työlään päivän jälkeen olen poikki, mutta en niin poikki, ettenkö huomaisi, mitä ympärilläni tapahtuu. Joka ainoa kanssamatkustajistani – hyvä on, melkein jokainen – on hautautunut puhelimiinsa tai läppäreihinsä, ja muutamat jopa yhtä aikaa molempiin.

Näky on jotenkin pysähdyttävä, sillä suurin osa meistä näyttäisi olevan kaltaisiani, matkalla viikonlopun viettoon. Eikö meidän kaiken järjen mukaan pitäisi tehdä jotain muuta kuin hipeltää vempeleitämme: rentoutua ja höllätä, siirtää katseitamme ikkunan takana kukkivaan luontoon?

Emme kuitenkaan ole tehneet niin. En edes minä. Nolostuen huomaan olevani osa tätä lievästi hermostunutta, monenlaisten näyttöjen ylle kyyristynyttä laumaa. En sentään tunnusta vilkuilevani puhelinta jatkuvasti, mutta jotakin tsekkailua olen hyvä keksimään. Ainakaan en tunne oloani järin seesteiseksi.

Mikä siinä on, miksi tunnemme elämämme rakenteiden suorastaan murtuvan, ellemme löydä Wi-Fiä, vaikka sen piti olla tässäkin junassa joka ainoan saatavilla?! Mistä johtuu, että esimerkiksi opiskelijat ovat erilaisissa hyvinvointikyselyissä nimenneet yhdeksi elämäänsä eniten raskauttavista asioista sen, etteivät pääse heti paikalla nettiin?

Ei kai jonkin netin pitäisi kuulua elämämme kymmenen tärkeimmän asian luetteloon. Ei ainakaan tällä hetkellä. Pieni tauko tekisi meille kaikille hyvää.

”Waltari ei olisi saanut kasaan sataakaan sivua, jos hänen taskussaan olisi pollottanut jokin ylisuurella egolla varustettu älypuhelin suoltamassa tekstiviestien, twiittien ja WhatsApp -keskustelun katkeamatonta virtaa.”

Ai, että miksi juuri nyt tarvitsisimme moista irtiottoa? Aivotutkijoilla on tähän vastaus. Voidaksemme synnyttää uusia ajatuksia, meidän olisi löydettävä niille tilaa. ”Tilalla” tutkijat eivät tarkoita somea, eivätkä edes nettiä, vaan tämän hartioidemme välissä olevan pullistuman hehkeintä ydintä.

He tarkoittavat aivoja.

Hassua. Juuri, kun naputin sanan ”aivoja”, ajatukseni kimmahti jostakin oikusta Mika Waltariin. Kuulin vuosia sitten haastattelun, jossa tämä sananikkari kertoi kirjoittaneensa Sinuhe egyptiläisen sodan jälkeisenä kesänä 1945 Hartolan talonsa vintillä kolmen kuukauden maanisella syöksysynnytyksellä. Melkein 800 sivua. Ei paha.

Mieti Waltaria tässä meidän maailmassamme. Väitän, että kaveri ei olisi saanut tuossa ajassa kasaan sataakaan sivua, jos hänen taskussaan olisi pollottanut jokin ylisuurella egolla varustettu älypuhelin suoltamassa tekstiviestien, twiittien ja WhatsApp -keskustelun katkeamatonta virtaa.

Tämmöisten äärellä sitä alkaa helliä mielessään hullun rohkeaa ajatusta. Vieläköhän tuota pärjäisi edes tovin ilman puhelinta? Hommaisi itselleen pätkän ihka aitoa tylsyyden kokemusta ottamalla päivän tai parin digipaaston. Sitä nimittäin on muutamissa alan tutkimuksissa alettu suositella.

Kokeile häijyyttäsi! Kun olet ponnistuksesi maalissa, käy läpi, mitä kaikkea mielessäsi ehti tapahtua. Siellä oli epätoivoa ja tuskaa (taatusti!), mutta ei vain sitä.

Voi olla, että aistinelimesi poimivat myös asioita, joita et ollut ihan vähään aikaan huomannut: tuulen huminaa, kimalaisten pörinää ja puron solinaa. Toisin kuin jatkuva somevirta ja valppaana olo, ne eivät pura akkujamme. Ne lataavat niitä.

JUHA T. HAKALA
Kirjoittaja on kasvatustieteilijä, filosofi ja Jyväskylän yliopiston professori, jolta ilmestyy syksyllä kirja Tylsyyden ylistys (Alma Talent).