Nanohiuk­kasten tutkijat suoja­taan täydel­li­sesti labora­to­rioi­densa puhdas­ti­loissa. Nanoko­koisten aineiden kanssa tehtaissa työsken­te­le­vien suojaus voi olla jotain aivan muuta.

Suomessa ei ole rekis­teriä siitä, missä kaikkialla nanopar­tik­ke­leita tuote­taan, käyte­tään tai mihin tuottei­siin tai ruokiin niitä laite­taan. Akate­mia­tut­kija Anna Lähde Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuk­selta näkee yhden tausta­syyn asiain­ti­laan tässä:

– Nano oli kymmenen vuotta sitten hirveä hype, mutta nyt esimer­kiksi hiili­na­no­put­kista ei enää pidetä niin kauheaa melua. Vasta jälki­kä­teen ryhdyt­tiin mietti­mään hiili­na­no­put­kien terveys­vai­ku­tuksia. Nanotek­nii­kasta ei välttä­mättä haluta mainita ulospäin. Nyt huomion kohteena on esimer­kiksi grafeeni, mutta hiili­na­no­putkia löytyy myös nykyään myynnissä olevista tuotteista.

Lähde viittaa näin sellai­siin hiili­na­no­put­kiin, jotka käyttäy­tyvät samalla tavalla kuin asbes­ti­kuidut ihmisen elimistössä.

– Nanotek­niikkaa käyttä­vien yritysten määrää Suomessa on todella vaikea arvioida. Yritykset tietävät, mutta mitä siellä käyte­tään, se jää yrityksen tietoon. Tai sitten työnte­ki­jöitä sitoo salassapitovelvollisuus.

Suomi noudattaa EU:n määräyksiä ja REACH-nimellä tunnettua kemikaa­li­lain­sää­däntöä. Jonkin tuotteen tai kemikaalin aines­osat pitää lain mukaan kertoa, mutta ei sitä, ovatko ne nanoko­ko­luokkaa. Yrityksen ei välttä­mättä tarvitse edes rekis­te­röidä valmis­ta­maansa ainetta, jos se tuottaa sitä alle tonnin vuodessa. Eikä yrityksen tarvitse tehdä kemikaa­li­tur­val­li­suusar­viointia, jos yritys tuottaa sitä alle 10 tonnia vuodessa.

Nanoluokan tuotteet ovat niin kevyitä, ettei niistä usein­kaan tarvitse ilmoittaa mihin­kään eikä niitä tarvitse tutkia.

Suomen Työter­veys­lai­toksen tiedot­teessa todetaankin näin: ”Nanoma­te­ri­aa­leja on tuhansia, yleisemmin käytössä olevia satoja, mutta tietoa mahdol­li­sista tervey­delle haital­li­sista vaiku­tuk­sista löytyy vain pienestä osasta näistä. (…) Suuri osa kirjal­li­suu­desta löyty­västä, teolli­sesti tuotet­tuja nanoma­te­ri­aa­leja koskevat toksi­ko­lo­gi­sesta (myrkyl­li­syyttä tutki­vasta) tiedosta perustuu tällä hetkellä eri toksi­suus­me­ka­nis­mien tutki­mi­seen. Kokeet on usein tehty solumal­leilla tai altis­ta­malla koe-eläimiä suurille annok­sille.” (Teolli­sesti tuotet­tujen nanoma­te­ri­aa­lien tavoi­te­ta­so­pe­rus­te­lu­muistio. Työter­veys­laitos 19.11.2013)

Kyse on siis rotta­ko­keista. Niitä tehdään tähän tapaan:

”Akuuttia myrkyl­li­syyttä tutkit­tiin kokeessa, joka noudatti OECD:n TG 423 (MKE, 2010) koepro­to­kollaa. Sitraa­tilla päällys­tet­tyjä nanoho­pea­par­tik­ke­leita (cAgNP:t, ABC Nanotech Co, Ltd, Etelä-Korea) syötet­tiin 300:n tai 2 000:en milli­gramman annok­sissa paino­kiloa kohden 7 viikkoa vanhoille Sprague-Dawley-rotta­kannan rotille. (…) Mitään poikkeuk­sel­lista tai ennen­ai­kaisia kuolemia ei havaittu aineen maksi­maa­lisen pitkään kestä­neen eli 14 päivän nautti­misen aikana.” (OECD, Series on Safety of Manufac­tured Nanoma­te­rials, No. 83, Silver nanopar­ticles: Summary of the Dossier)

Rotat eivät ole ainoita eläimiä, jotka uhrau­tuvat puoles­tamme – tosin eivät vapaa­eh­toi­sesti – nanohiuk­kasten riskejä selvit­te­le­vissä labora­to­rio­ko­keissa. Jos kahlaa läpi EU:n tai OECD:n rahoit­tamia tutki­muksia, tapaa rottien ohella esimer­kiksi kaneja, lehmiä ja sikoja. Usein niissä todetaan myös, että kokeessa eläimet tapetaan tietyn ikäisinä, jotta ruumii­na­vauk­sissa päästään selvit­tä­mään aineiden vaiku­tuksia elimis­töön tai perimään. Tutki­mus­tietoa siitä, mitä vuosi­kausia jatkuva altistus nanohiuk­ka­sille voisi ihmiselle aiheuttaa, ei ole käytän­nössä lainkaan.

MITÄ TODISTAA ELÄINTEN JOUKKOTUHO LABORATORIOISSA?

”Vaikka todis­teita ei olisi, ei tämä tarkoita, ettei niitä voisi olla olemassa.” Anglo­sak­si­sessa maail­massa tällä lauseella kuvataan tieteel­listen tutki­musten ja niiden tulosten epävar­muuksia, kun puhutaan erilaisten teolli­sesti tuotet­tujen aineiden vaiku­tuk­sista ihmiseen ja luontoon.

”Uusia nanohiuk­kasia kehite­tään jatku­vasti, mutta niiden vaaral­listen ominai­suuk­sien ennus­ta­minen on edelleen rajal­lista.” Tätä mieltä on Euroopan ammat­tiyh­dis­tys­liik­keen koulutus- ja tutki­mus­kes­kuksen ETUI:n perus­teel­linen nanora­portti. (Nanoma­te­rial and workplace health & safety. What are the issues for workers? 2013)

OECD on rikkaiden teolli­suus­maiden järjestö. Järjestön pitkä raportti nanoris­kien arvioin­nista työtur­val­li­suutta suunni­tel­taessa nostaa puoles­taan esiin sen, että nanohiuk­kasia tutki­taan taval­laan väärillä tavoilla eli kemikaa­lien perin­tei­sillä koease­tel­milla. Nanohiuk­kaset eivät kuiten­kaan välttä­mättä sovi tutkit­ta­viksi näin:

”Merkit­tävä kompas­tus­kivi on se, että REACH:issä riski­nar­vioinnin ydintiedot saadaan standar­di­tes­teillä. Näiden testien vähim­mäis­vaa­ti­mukset on kehitelty vesiliu­koi­sille aineille, eivätkä ne sovi liuke­ne­mat­to­mille aineille, joita monet nanoma­te­ri­aalit ovat. Tämän takia nämä standar­dien mukaiset testit eivät sovellu yleisesti käytet­tyjen nanoma­te­ri­aa­lien vaaral­li­suu­desta kertovan datan kerää­mi­seen, ja näin lopul­linen vaaran arviointi on mahdo­tonta. On tärkeää huomata, että nanohiuk­kaset käyttäy­tyvät eri lailla kuin isommat hiukkaset. Fysikaalisten/​kemiallisten ominai­suuk­siensa johdosta hiukkasten imeyty­minen ja kulkeu­tu­minen kehossa on erilaista ja näin voi syntyä lisää (tai vielä tunte­mat­tomia) pahoja vaiku­tuksia.” (Condensed risk assess­ment report on issues relevant to effec­tive risk gover­nance. Nanodiode/​Developing Innova­tive Outreach and Dialogue on respon­sible nanotech­no­lo­gies in EU civil society. May 2016)

Samainen OECD:n raportti luonnehtii myös eri toimi­joiden, niin sanotun kolmi­kannan, näkemyksiä tutki­musten luonteen muutta­mi­seen. Yritysten mielestä kemikaa­li­lain­sää­dännön määräyk­sillä pärjä­tään hyvin. Kansa­lais­jär­jestöt, myös ammat­ti­liitot, vaativat uusia, nanoma­te­ri­aa­leille sovel­tu­vien riski­nar­vioinnin menetel­mien kehit­tä­mistä. Halli­tukset puoles­taan vaativat tieteel­li­sesti todis­tet­tuja syitä siihen, että riski­nar­viointia muutet­tai­siin. Halli­tusten mielestä uudet menetelmät eivät saisi myöskään maksaa liikaa.

MITÄ NANOJA, MITÄ RISKEJÄ?

Maailman terveys­jär­jestö WHO julkaisi viime vuoden lopulla oman ohjeis­tuk­sensa työnte­ki­jöiden suoje­le­mi­seksi nanojen mahdol­li­silta riskeiltä. Ohjeis­tuk­sessa (“WHO guide­line on protec­ting workers from poten­tial risks of manufac­tured nanoma­te­rials”) on luettelo teolli­suuden eniten käyttä­mistä nanoaineista:

1. Hiili­musta
2. Synteet­tinen amorfinen piidioksidi
3. Alumii­niok­sidi
4. Barium­ti­ta­naatti
5. Titaa­ni­diok­sidi
6. Ceriu­mok­sidi
7. Sinkkiok­sidi
8. Hiili­na­no­putket ja hiilinanokuidut
9. Nanoho­pea­hiuk­kaset

Kaikki tämän artik­kelin takia luetut raportit ja tätä varten tehdyt haastat­telut kehot­tavat tähän periaat­tee­seen: Tietojen vähäi­syyden takia on ensisi­jai­sesti estet­tävä työnte­ki­jöiden altis­tu­minen mille­kään nanohiukkasmateriaalille.

Akate­mia­tut­kija Anna Lähde luokit­telee puoles­taan mahdol­lisia riskejä monel­lakin eri tavalla.

– Kaikki ne aineet, jotka ovat bulkki­ta­va­ra­nakin luoki­teltu haital­li­siksi, voivat olla vielä vaaral­li­sempia nanomuodossa.

Lähde ottaa esimer­kiksi raskas­me­talli koboltin. Hän muistuttaa myös sen merki­tyk­sestä, leijai­leeko nanohiuk­kanen vapaasti ilmassa vai onko se sidot­tuna johonkin ainee­seen. Lähteen mukaan kokeet ovat osoit­ta­neet, että esimer­kiksi nanohii­li­putkia on todella vaikea saada enää irti, kun ne ovat sidot­tuina johonkin matriisiin.

– Minä en usko, että kulut­ta­jien riski altistua nanohiuk­ka­sille olisi suuri juuri siksi, että hiukkaset ovat valmiissa (kuluttaja)tuotteissa sitou­tu­neita. Mutta jokuhan ne hiukkaset sinne tuottei­siin laittaa, Lähde mietis­kelee viitaten nimeno­maan tehtaiden olosuhteisiin.

Tutkija toteaa, että Kuopion labora­to­riosta heiltä löytyy laitteita, joilla voidaan määrittää hiukkasen kokoa, lukumäärää, pinta-alaa, massaa ja myös kemial­lista koostu­musta suoraan aeroso­lina eli esimer­kiksi työpaikan ilmasta. Laitteet ovat tosin kovin kalliita.

– Aina jos nanohiuk­kaset pääsevät jauhe­mai­sena pölise­mään ilmaan, on riski, että ne pääsevät keuhkoihin. Keuhkoista hiukkaset voivat päästä edelleen suoraan veren­kier­toon. Hiukkaset voivat kulkeutua soluseinän läpi solujen sisään ja kerääntyä esimer­kiksi maksaan tai munuai­siin. Sieltä ne voivat myös poistua virtsan mukana, mutta on myös tutki­muksia, joiden mukaan nanohiuk­kasia on kerään­tynyt aivoihin.

Lähde muistuttaa siitä, että nanohiuk­kasten muoto ja se, onko ne päällys­tetty jollain toisella aineella, vaikuttaa myöskin riskeihin.

– Esimer­kiksi rauta on magneet­tinen, ja meillä on veressä rautaa. Mutta rauta ei voi koskaan esiintyä yksinään, nanorau­ta­hiuk­kaset on aina päällys­tetty. Mutta sitä ei ole tutkittu, miten päällys­tä­minen vaikuttaa vastei­siin (aineen vaiku­tuk­siin elimis­tössä). Päällys­tä­minen voi lisätä, tai sitten se voi ehkä myös vähentää vasteita.

– Kyllä, hopea tappaa baktee­reita ja soluja. Ei siis ihme, että hopea on haital­lista vesie­liös­tölle. Enkä minä nyt hopeaa menisi hengit­te­le­mään, toteaa Lähde, kun häneltä kysyy nanohopeahiukkasista.

– Meillä tutki­taan labora­to­riossa myös puunpolton hiukkas­pääs­töjä. Puuta polttaes­sahan vapautuu sinkkiok­sidia, joka aiheuttaa solukuo­lemia. Sinkkiok­si­dista tiede­tään siis, että se on haital­lista. Nanomuo­toinen titaa­ni­diok­sidi, onko se haital­lista vai ei?

Työter­veys­lai­toksen vanhempi asian­tun­tija Tiina Santonen istuu EU:n riski­nar­vioin­ti­ko­mi­teassa eli RAC:ssä. Hän kertoo sähkö­pos­ti­vies­tis­sään titaa­ni­diok­si­dista seuraavaa:

– RAC luokit­teli titaa­ni­diok­sidin mahdol­li­sesti syöpä­vaa­ral­li­seksi hengi­tet­tynä. Kantaa ei otettu erikseen nanoko­ko­luokan titaa­ni­diok­si­di­par­tik­ke­leihin, ja syöpä­vaa­ral­li­suus liittyi nimeno­maan hieno­ja­koi­siin partik­ke­leihin, jotka pääsevät kerty­mään keuhkoihin. Muita altis­tu­mis­reit­tejä (kuten suun kautta) altis­tut­taessa ei ole näyttöä titaa­ni­diok­sidin syöpävaarallisuudesta.

– Luokit­telu ei ota myöskään kantaa riskiin. Rotta­ko­keissa, joissa syöpä­vai­ku­tuksia on nähty, altis­tu­minen on ollut niin suurta, että se on johtanut titaa­ni­diok­sidin keuhko­pois­tuman heikke­ne­mi­seen, joka rotilla herkästi johtaa keuhkosyöpiin.

– Työpai­koilla relevantit (merki­tyk­sel­liset) altis­tu­miset ovat kerta­luokkia näiden tasojen alla. Noita luokit­telun perus­teena olevia vaiku­tuksia ei pidetä matalilla tasoilla enää kovin relevantteina.

Työter­veys­lai­tok­sella tiede­tään, että Suomessa esimer­kiksi Tikku­rilan väritehdas käyttää eri kokoisia titaa­ni­diok­si­di­jau­heita valkoisten maalien pigment­tinä. Määristä ei Työter­veys­lai­toksen tutki­mus­pro­fes­sori Kai Savolaisen mukaan ole tietoja. Näin Savolainen arvioi sähkö­pos­ti­vies­tis­sään nanoluokan titaa­ni­diok­sidin riskejä:

– Titaa­ni­diok­si­di­hiuk­kaset eivät läpäise ihoa, näin ollen kulut­ta­jien riski on minimaa­linen mille­kään titaa­ni­diok­sidin haitoille. Mieles­täni riskit liittyvät työym­pä­ris­töön, missä työnte­kijät voivat altistua näille hiukka­sille. Näiden mahdol­linen syöpä­vaa­ral­li­suus on alhainen, ja mitatut altis­tu­mis­pi­toi­suudet ovat alhaisia, joten onneksi työnte­ki­jöiden riski esimer­kiksi Suomessa on vähäinen.

Entä kuormitus luonnolle? Päätyykö nanoluokan titaa­ni­diok­sidia jätteisiin?

– Titaa­ni­diok­sidia päätyy jättei­siin, esimer­kiksi aurin­ko­voi­teiden tai elintar­vik­keiden materi­aa­lista valtaosa tai suurin osa. Mikä tämä määrä on, siitä ei ole tutki­muksia eikä siten myöskään tietoa, Savolainen kertoo.

MITEN SUOJAUTUA KÄYTÄNNÖSSÄ?

– Varovai­suus­pe­ri­aat­teen mukai­sesti suositus on, että kaikilta nanohiuk­ka­silta on suojau­dut­tava. Mutta nanoma­te­ri­aa­leja ei voi missään nimessä käsitellä yhtenä altis­te­ryh­mänä. Materi­aa­leja on niin erilaisia. Nanohiuk­kasen koko ja kemia, muoto, pinta­kemia, päällyste – kaikki vaikut­tavat, toteaa Työter­veys­lai­toksen erikois­tut­kija Anna-Kaisa Viitanen.

– Olomuoto vaikuttaa myös. Lähtö­koh­tai­sesti voi sanoa, että jos nanohiuk­kaset ovat neste­mäi­senä tai kiinni jossain matrii­sissa, ne eivät ole niin vaaral­lisia kuin jauhemaisena.

– Mutta jos nanoma­te­ri­aalia sisäl­tävää nestettä ruisku­te­taan, niin silloin on mahdol­li­suus altistua. Olomuoto, käyttö­tapa ja aineen tervey­delle vaaral­liset ominai­suudet siis ratkai­sevat, vanhempi asian­tun­tija Arto Säämänen samalta laitok­selta huomauttaa.

Riski­nar­vioinnin kaikkia tavan­omaisia periaat­teita pitäisi noudattaa myös nanohiuk­kasten tapauk­sessa. Pitäisi siis selvittää, onko nanohiuk­ka­sille altis­tu­minen ylipäänsä mahdol­lista työpai­kalla ja jos on, mille hiukka­sille, missä määrin ja miten.

Raaka-aineista ei tarvitse lain mukaan paljastaa, ovatko ne nanokoossa. Suomessa toisin kuin joissain muissa EU-maissa ei kuiten­kaan ole julkisia rekis­te­reitä nanoma­te­ri­aa­leista. Säämänen ei osaa neuvoa, mistä esimer­kiksi yksit­täinen työsuo­je­lu­val­tuu­tettu voisi varmuu­della löytää tiedot tehtaalla käyte­tyistä nanoai­neista, jos työnan­taja ei ole asiasta tietoinen tai ei jaa tietojansa.

Ongel­mal­lista on myös se, että nanohiuk­kasten mittaa­minen vaatii vielä nykyisin kalliit ja vaikeasti liiku­tel­tavat laitteet. Säämäsen arvion mukaan työpaikan nanohiuk­kasten esiin­ty­misen mittaut­ta­minen maksaa 5 000–10 000 euron välillä.

– Nanoko­ko­luokan hiukkaset löyde­tään suhteel­lisen helposti, mutta laitteet eivät kerro, mitä hiukkasia ne ovat, Viitanen toteaa.

– Näytteet kerätään yleensä hiili­suo­dat­ti­miin, jolloin hiili­poh­jaisten nanohiuk­kasten tunnis­ta­minen on vaikeaa. Pitää käyttää täyden­täviä keinoja eli tutkia näytteet elekt­ro­ni­mik­ros­koo­pilla. Jokaisen näytteen tutki­minen vie tunteja, ja mikros­koopin käyttäjän pitää olla vielä hyvin ammat­ti­tai­toinen, Säämänen kertoo työn vaikeuskertoimista.

Kumpikin tutkija toteaa, että nanoilta suojau­tu­mi­sessa tulisi käyttää tavan­omaista työsuo­je­lu­toi­men­pi­teiden hierar­kiaa: Voiko aineen korvata jollain muulla? Voisiko saman aineen korvata jollain vähemmän riskialt­tiilla, eli siirtyä esimer­kiksi nanohiuk­kas­jau­heesta rakei­siin, pastoihin, nestei­siin jne? Voiko prosessin eristää ihmisistä? Tai jos tämä ei käy, voiko ihmisen eristää proses­sista? Voiko käyttää vetokaap­peja tai muita ilman­vaihdon ratkai­suja? Vasta kaikkien näiden teknisten ratkai­sujen jälkeen pitäisi turvautua henki­lö­koh­tai­siin suojaimiin.

Mutta ne ilman­vaihdon suodat­ti­metkin pitää jonkun joskus vaihtaa, rikki menneet koneet korjata ja tehdas­tilat siivota. Miten käy näistä tehtä­vistä huoleh­ti­vien työntekijöiden?

– Tämä on erittäin hyvä pointti. Kunnos­sa­pi­tä­jien suojaa­minen pitää ottaa huomioon, vaikka usein­kaan ei jää paljon muita vaihtoeh­toja kuin henki­lö­koh­taisten suojainten käyttö, Viitanen sanoo.

Tutkijat muistut­tavat, että töiden kierrätys vähentää mahdol­lista altis­tu­mi­saikaa, märkä­pyy­hintä pitää valita harjaa­misen sijasta ja imurointi paineil­ma­puh­dis­tuksen sijaan. Töiden suunnit­te­lulla ja työta­voilla on siis myös tärkeä sijansa riskien torjunnassa.

Työnte­kijät tai suuri yleisö eivät välttä­mättä saa tietää, missä kaikkialla nanoja on.

KAIKILLEKO OIKEUS NANOTIETOIHIN?

– Kyllä, vastaa Anna Lähde.

– Miksei meilläkin voisi olla nanore­kis­teri? Ranska on ollut tässä hyvin tiukka, Lähde toteaa.

– Lähtö­koh­tai­sesti myös kulut­ta­jalla pitäisi olla kaikki tieto aivan kuten geeni­muun­te­lussa. Tämä on mieles­täni hyvä. Ei siksi, että pelkäisin geeni­muun­nel­tujen tuotteiden aiheut­tavan minulle vaaraa vaan siksi, että kulut­ta­jalla on oltava oikeus valita.

Kuopiossa vaikut­ta­valle tutki­jalle, joka on ollut äsket­täin Fulbright-stipen­di­aat­tina Berke­leyssä Kalifor­niassa, on tuttua myös Yhdys­val­tain tiukka linja työturvallisuuteen.

– Siellä yritys on todella vastuussa työnte­ki­jänsä turval­li­suu­desta ja jos sen laiminlyö, yritys voi joutua maksa­maan valtaisia korvauksia.

Yhdys­val­loissa on luotu ohjearvot muuta­mille nanohiuk­ka­sille työpaikan ilmassa. Lähde kannattaa ehdot­to­masti sitä, että sitovia ohjear­voja luotai­siin myös meille. Hän on toki tietoinen siitä, että nanohiuk­kaset kevey­des­sään uhmaavat tavan­omaisia mittaustapoja.

– Pitäi­sikö mitata massaa? Vai lukumäärää? Hiukkasten lukumäärä ei kuiten­kaan vielä paljasta nanoma­te­ri­aalin haital­li­suutta tai haitattomuutta.

– Pidän nyt erittäin tärkeänä sitä, että tähän tutki­muksen puoleen panos­te­taan, jotta raja-arvot saadaan määri­teltyä ja että niitä pysty­tään työpai­koilla myös mittaamaan.

NANOTEKNOLOGIALLA tarkoi­te­taan nanohiuk­kasia hyödyn­täviä materi­aa­leja, raken­teita ja prosesseja.
NANOHIUKKASET ovat teolli­sesti tuotet­tuja hiukkasia. Vähin­täänkin niiden yksi ulottu­vuus on alle 100 nm. Nanometri on metrin miljar­disosa eli milli­metrin miljoo­nasosa. Nanohiuk­kasen ja pingis­pallon halkai­si­joiden suhde vastaa pingis­pallon suhdetta maapal­loon. Hiukkasten pinta-ala on valtaisan suuri verrat­tuna niiden painoon. Nanohiuk­kaset käyttäy­tyvät eri lailla kuin emoai­neensa. Esimer­kiksi nanohopea käyttäytyy eri lailla kuin hopea. Niillä on uusia fysio­lo­gisia, kemial­lisia ja biolo­gisia ominai­suuksia. Ne johtavat ja varas­toivat sähköä eri lailla. Nanohiuk­kaset reagoivat muihin ainei­siin ja muiden aineiden kanssa uudella tavalla. Nanoja käyte­tään jo valtai­sassa määrässä tuotteita.

SUOJAUTUMISKEINOT TYÖPAIKALLA

1. KORVAAMINEN JA PÄÄSTÖN VÄHENTÄMINEN

- käyte­tään vähiten haital­lista materiaalia
– käyte­tään nanoma­te­ri­aalia kuivan aineen sijaan liuok­sena, pastana tai vaahtona

2. LEVIÄMISEN ESTÄMINEN

- suljetut laitteistot
– työti­lojen alipaineistus
– vetokaappityöskentely
– kohde­poiston käyttö
– kauko-ohjaukset ja automaatio
– tehokas poistoilmansuodatus

3. TYÖN TEKEMISEEN JA TYÖNTEKIJÄÄN KOHDISTUVAT KEINOT

- vähen­ne­tään altis­ta­vassa proses­sissa työsken­te­le­vien henki­löiden määrää ja/​tai työaikaa
– nouda­te­taan hyvää siisteyttä ja järjes­tystä työpaikalla
– koulu­te­taan työnte­ki­jöitä, opaste­taan hyvät työtavat
– käyte­tään henki­lö­koh­taisia suojaimia
– pyyhi­tään pinnat kostealla paperilla tai liinalla, ei sallita kuivaharjausta

4. HENKILÖNSUOJAIMET

- hengi­tyk­sen­suo­jaimet; suodat­tava hengi­tyk­sen­suo­jain, tehok­kuus­luokka P3 tai mootto­roitu hengi­tyk­sen­suo­jain, tehok­kuus­luokka TH3 tai TM3
– suoja­vaat­teet; haital­lisia materi­aa­leja käsitel­täessä tulee käyttää kemikaa­leilta suojaavaa suoja­vaa­te­tusta ja suoja­kä­si­neitä, joissa on jompi kumpi alla olevista merkinnöistä.

Huomioi myös suoja­kä­si­neiden mekaa­ninen kestä­vyys, kerta­käyt­tö­kä­si­neitä aina kaksi päällekkäin!

LÄHDE: Tieto­kortti 32, Työterveyslaitos

TOIMITTAJAN KOMMENTTI

SUVI SAJANIEMI

Miksi?

Miksi emme enää osaa pestä sukka­pyykkiä? Miksi emme enää osaa pyyhkiä likaista jääkaappia? Miksi emme enää osaa maistaa happa­maksi käynyttä maitoa?

Uusia tekno­lo­gioita perus­tel­laan usein huikeilla visioilla, miten kolmannen maailman rajut ympäristö- tai muut ongelmat ratkais­taan. Todel­li­suu­dessa uusia tekno­lo­gioita käyte­tään ensim­mäisen maailman hyvin toimeen­tu­le­vien asukkaiden ”ongel­mien” ratkai­suun. Meillä on rahaa, ei köyhien maiden köyhillä. Meillä pitäisi olla nanoho­pea­sukat. Hopea tappaisi sukka­bak­tee­rimme eivätkä sukat haisisi. (Ei haisisi muutaman pesukerran verran.) Myös jääkaappi pitäisi pinnoittaa nanoho­pealla, kun emme viitsi pyyhkiä jääkaappia esimer­kiksi etikkaan kostu­te­tulla liinalla, mistä jää kaappiin raikas tuoksu. Ja kaikkein tyhmintä on, että meidän pitäisi ostaa älykkäitä elintar­vi­ke­pak­kauksia. Maito­purkin pitäisi olla raken­nettu niin hurjista määristä nanohiuk­kasia, että ne väläh­te­levät kosmista varoi­tus­valoa, jos maito on hapanta.

Asbesti oli aivan loiste­lias eriste. Lyijy oli mitä tehok­kain bensiinin lisäaine. DDT oli suuresti suosi­teltu hyönteismyrkky.

Miksi teemme tämän kaiken uudes­taan? Jokainen näistä loiste­liaista aineista on osoit­tau­tunut kirouk­seksi ihmisille, eläimille ja luonnolle.

Ja asbesti on sentään kuitu, jonka poista­minen, kerää­minen ja käsit­tely erikois­jät­teenä on vielä jotenkin kuvitel­ta­vissa ja teore­ti­soi­ta­vissa. Toista ovat nanomit­ta­luokan hiukkaset. Kukaan ei kai tosis­saan väitä, että ikävän myrkyl­li­siksi jälki­kä­teen havaitut nanoluokan partik­kelit pystyt­täi­siin edes teoriassa poista­maan luonnon kiertokulusta?

Toivoisin sydämes­täni, että perus­teltu pelkoni – luin artik­kelia varten 600 sivua englan­nin­kie­lisiä tutki­muksia ja ohjeis­tuksia – nanohiuk­kasten haitta­vai­ku­tuk­sista osoit­tau­tuisi aivan aiheet­to­maksi. Mutta saattaa se osoit­tautua aiheel­li­sek­sikin. Minua tietä­väi­sem­mätkin ovat huolis­saan. Näin todetaan Juho Rajalan Helsingin yliopis­toon viime vuonna tekemän tohto­rin­väi­tös­kirjan tiedotteessa:

”Happamat olosuh­teet (…) liuot­tivat hopea­na­no­hiuk­kasia ja niistä vapautui eliöille hyvin myrkyl­listä liukoista hopeaa. Kaikissa Rajalan suorit­ta­missa kokeissa liukoinen hopea oli hopea­na­no­hiuk­kasia myrkyl­li­sempää (…) hopea­na­no­hiuk­kaset rikas­tuvat ravin­to­ket­jussa, eli pitoi­suus esimer­kiksi harva­su­kas­ma­toja syövissä kaloissa kasvaa (…) ennen kaikkea tulokset avaavat useita uusia tutki­mus­ky­sy­myksiä, joihin tulisi vastata ennen hopea­na­no­hiuk­kasten pääty­mistä ympäris­töön suurem­missa määrissä.”

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
LABORATORIOKUVAT HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN
ANNA LÄHTEEN KUVA KITI HAILA

Tekijän toimitus yritti päästä vierai­lulle useisiin yrityk­siin, joissa Teolli­suus­liiton työym­pä­ris­töyk­sikön tietojen mukaan käyte­tään nanoma­te­ri­aa­leja osana tuotantoa. Syystä tai toisesta missään kysei­sistä yrityk­sistä ei ollut valmiutta osallistua jutun­te­koon nanoista. Artik­kelin labora­to­rio­kuvat on otettu Itä-Suomen yliopiston Kuopion FunktioMat-labora­to­riossa, jossa voidaan pilot­ti­mit­ta­kaa­vassa valmistaa nanomateriaaleja.