Nano­hiuk­kas­ten tutki­jat suoja­taan täydel­li­sesti labo­ra­to­rioi­densa puhdas­ti­loissa. Nano­ko­kois­ten ainei­den kanssa tehtaissa työs­ken­te­le­vien suojaus voi olla jotain aivan muuta.

Suomessa ei ole rekis­te­riä siitä, missä kaik­kialla nano­par­tik­ke­leita tuote­taan, käyte­tään tai mihin tuot­tei­siin tai ruokiin niitä laite­taan. Akate­mia­tut­kija Anna Lähde Itä-Suomen yliopis­ton Kuopion kampuk­selta näkee yhden taus­ta­syyn asiain­ti­laan tässä:

– Nano oli kymme­nen vuotta sitten hirveä hype, mutta nyt esimer­kiksi hiili­na­no­put­kista ei enää pidetä niin kauheaa melua. Vasta jälki­kä­teen ryhdyt­tiin miet­ti­mään hiili­na­no­put­kien terveys­vai­ku­tuk­sia. Nano­tek­nii­kasta ei vält­tä­mättä haluta mainita ulos­päin. Nyt huomion kohteena on esimer­kiksi grafeeni, mutta hiili­na­no­put­kia löytyy myös nyky­ään myyn­nissä olevista tuotteista.

Lähde viit­taa näin sellai­siin hiili­na­no­put­kiin, jotka käyt­täy­ty­vät samalla tavalla kuin asbes­ti­kui­dut ihmi­sen elimistössä.

– Nano­tek­niik­kaa käyt­tä­vien yritys­ten määrää Suomessa on todella vaikea arvioida. Yrityk­set tietä­vät, mutta mitä siellä käyte­tään, se jää yrityk­sen tietoon. Tai sitten työn­te­ki­jöitä sitoo salassapitovelvollisuus.

Suomi noudat­taa EU:n määräyk­siä ja REACH-nimellä tunnet­tua kemi­kaa­li­lain­sää­dän­töä. Jonkin tuot­teen tai kemi­kaa­lin aines­osat pitää lain mukaan kertoa, mutta ei sitä, ovatko ne nano­ko­ko­luok­kaa. Yrityk­sen ei vält­tä­mättä tarvitse edes rekis­te­röidä valmis­ta­maansa ainetta, jos se tuot­taa sitä alle tonnin vuodessa. Eikä yrityk­sen tarvitse tehdä kemi­kaa­li­tur­val­li­suusar­vioin­tia, jos yritys tuot­taa sitä alle 10 tonnia vuodessa.

Nano­luo­kan tuot­teet ovat niin kevyitä, ettei niistä usein­kaan tarvitse ilmoit­taa mihin­kään eikä niitä tarvitse tutkia.

Suomen Työter­veys­lai­tok­sen tiedot­teessa tode­taan­kin näin: ”Nano­ma­te­ri­aa­leja on tuhan­sia, ylei­sem­min käytössä olevia satoja, mutta tietoa mahdol­li­sista tervey­delle haital­li­sista vaiku­tuk­sista löytyy vain pienestä osasta näistä. (…) Suuri osa kirjal­li­suu­desta löyty­västä, teol­li­sesti tuotet­tuja nano­ma­te­ri­aa­leja koske­vat toksi­ko­lo­gi­sesta (myrkyl­li­syyttä tutki­vasta) tiedosta perus­tuu tällä hetkellä eri toksi­suus­me­ka­nis­mien tutki­mi­seen. Kokeet on usein tehty solu­mal­leilla tai altis­ta­malla koe-eläi­miä suurille annok­sille.” (Teol­li­sesti tuotet­tu­jen nano­ma­te­ri­aa­lien tavoi­te­ta­so­pe­rus­te­lu­muis­tio. Työter­veys­lai­tos 19.11.2013)

Kyse on siis rotta­ko­keista. Niitä tehdään tähän tapaan:

”Akuut­tia myrkyl­li­syyttä tutkit­tiin kokeessa, joka noudatti OECD:n TG 423 (MKE, 2010) koepro­to­kol­laa. Sitraa­tilla pääl­lys­tet­tyjä nano­ho­pea­par­tik­ke­leita (cAgNP:t, ABC Nano­tech Co, Ltd, Etelä-Korea) syötet­tiin 300:n tai 2 000:en milli­gram­man annok­sissa paino­ki­loa kohden 7 viik­koa vanhoille Spra­gue-Dawley-rotta­kan­nan rotille. (…) Mitään poik­keuk­sel­lista tai ennen­ai­kai­sia kuole­mia ei havaittu aineen maksi­maa­li­sen pitkään kestä­neen eli 14 päivän naut­ti­mi­sen aikana.” (OECD, Series on Safety of Manu­fac­tu­red Nano­ma­te­rials, No. 83, Silver nano­par­ticles: Summary of the Dossier)

Rotat eivät ole ainoita eläi­miä, jotka uhrau­tu­vat puoles­tamme – tosin eivät vapaa­eh­toi­sesti – nano­hiuk­kas­ten riskejä selvit­te­le­vissä labo­ra­to­rio­ko­keissa. Jos kahlaa läpi EU:n tai OECD:n rahoit­ta­mia tutki­muk­sia, tapaa rottien ohella esimer­kiksi kaneja, lehmiä ja sikoja. Usein niissä tode­taan myös, että kokeessa eläi­met tape­taan tietyn ikäi­sinä, jotta ruumii­na­vauk­sissa pääs­tään selvit­tä­mään ainei­den vaiku­tuk­sia elimis­töön tai peri­mään. Tutki­mus­tie­toa siitä, mitä vuosi­kausia jatkuva altis­tus nano­hiuk­ka­sille voisi ihmi­selle aiheut­taa, ei ole käytän­nössä lainkaan.

MITÄ TODISTAA ELÄINTEN JOUKKOTUHO LABORATORIOISSA?

”Vaikka todis­teita ei olisi, ei tämä tarkoita, ettei niitä voisi olla olemassa.” Anglo­sak­si­sessa maail­massa tällä lauseella kuva­taan tieteel­lis­ten tutki­mus­ten ja niiden tulos­ten epävar­muuk­sia, kun puhu­taan erilais­ten teol­li­sesti tuotet­tu­jen ainei­den vaiku­tuk­sista ihmi­seen ja luontoon.

”Uusia nano­hiuk­ka­sia kehi­te­tään jatku­vasti, mutta niiden vaaral­lis­ten ominai­suuk­sien ennus­ta­mi­nen on edel­leen rajal­lista.” Tätä mieltä on Euroo­pan ammat­tiyh­dis­tys­liik­keen koulu­tus- ja tutki­mus­kes­kuk­sen ETUI:n perus­teel­li­nen nano­ra­portti. (Nano­ma­te­rial and workplace health & safety. What are the issues for workers? 2013)

OECD on rikkai­den teol­li­suus­mai­den järjestö. Järjes­tön pitkä raportti nano­ris­kien arvioin­nista työtur­val­li­suutta suun­ni­tel­taessa nostaa puoles­taan esiin sen, että nano­hiuk­ka­sia tutki­taan taval­laan väärillä tavoilla eli kemi­kaa­lien perin­tei­sillä koea­se­tel­milla. Nano­hiuk­ka­set eivät kuiten­kaan vält­tä­mättä sovi tutkit­ta­viksi näin:

”Merkit­tävä kompas­tus­kivi on se, että REACH:issä riski­nar­vioin­nin ydin­tie­dot saadaan stan­dar­di­tes­teillä. Näiden testien vähim­mäis­vaa­ti­muk­set on kehi­telty vesi­liu­koi­sille aineille, eivätkä ne sovi liuke­ne­mat­to­mille aineille, joita monet nano­ma­te­ri­aa­lit ovat. Tämän takia nämä stan­dar­dien mukai­set testit eivät sovellu ylei­sesti käytet­ty­jen nano­ma­te­ri­aa­lien vaaral­li­suu­desta kerto­van datan kerää­mi­seen, ja näin lopul­li­nen vaaran arviointi on mahdo­tonta. On tärkeää huomata, että nano­hiuk­ka­set käyt­täy­ty­vät eri lailla kuin isom­mat hiuk­ka­set. Fysikaalisten/​kemiallisten ominai­suuk­siensa johdosta hiuk­kas­ten imey­ty­mi­nen ja kulkeu­tu­mi­nen kehossa on erilaista ja näin voi syntyä lisää (tai vielä tunte­mat­to­mia) pahoja vaiku­tuk­sia.” (Conden­sed risk assess­ment report on issues rele­vant to effec­tive risk gover­nance. Nanodiode/​Developing Inno­va­tive Outreach and Dialo­gue on respon­sible nano­tech­no­lo­gies in EU civil society. May 2016)

Samai­nen OECD:n raportti luon­neh­tii myös eri toimi­joi­den, niin sano­tun kolmi­kan­nan, näke­myk­siä tutki­mus­ten luon­teen muut­ta­mi­seen. Yritys­ten mielestä kemi­kaa­li­lain­sää­dän­nön määräyk­sillä pärjä­tään hyvin. Kansa­lais­jär­jes­töt, myös ammat­ti­lii­tot, vaati­vat uusia, nano­ma­te­ri­aa­leille sovel­tu­vien riski­nar­vioin­nin mene­tel­mien kehit­tä­mistä. Halli­tuk­set puoles­taan vaati­vat tieteel­li­sesti todis­tet­tuja syitä siihen, että riski­nar­vioin­tia muutet­tai­siin. Halli­tus­ten mielestä uudet mene­tel­mät eivät saisi myös­kään maksaa liikaa.

MITÄ NANOJA, MITÄ RISKEJÄ?

Maail­man terveys­jär­jestö WHO julkaisi viime vuoden lopulla oman ohjeis­tuk­sensa työn­te­ki­jöi­den suoje­le­mi­seksi nano­jen mahdol­li­silta riskeiltä. Ohjeis­tuk­sessa (“WHO guide­line on protec­ting workers from poten­tial risks of manu­fac­tu­red nano­ma­te­rials”) on luet­telo teol­li­suu­den eniten käyt­tä­mistä nanoaineista:

1. Hiili­musta
2. Synteet­ti­nen amor­fi­nen piidioksidi
3. Alumii­niok­sidi
4. Barium­ti­ta­naatti
5. Titaa­ni­diok­sidi
6. Ceriu­mok­sidi
7. Sink­kiok­sidi
8. Hiili­na­no­put­ket ja hiilinanokuidut
9. Nano­ho­pea­hiuk­ka­set

Kaikki tämän artik­ke­lin takia luetut rapor­tit ja tätä varten tehdyt haas­tat­te­lut kehot­ta­vat tähän peri­aat­tee­seen: Tieto­jen vähäi­syy­den takia on ensi­si­jai­sesti estet­tävä työn­te­ki­jöi­den altis­tu­mi­nen mille­kään nanohiukkasmateriaalille.

Akate­mia­tut­kija Anna Lähde luokit­te­lee puoles­taan mahdol­li­sia riskejä monel­la­kin eri tavalla.

– Kaikki ne aineet, jotka ovat bulk­ki­ta­va­ra­na­kin luoki­teltu haital­li­siksi, voivat olla vielä vaaral­li­sem­pia nanomuodossa.

Lähde ottaa esimer­kiksi raskas­me­talli kobol­tin. Hän muis­tut­taa myös sen merki­tyk­sestä, leijai­leeko nano­hiuk­ka­nen vapaasti ilmassa vai onko se sidot­tuna johon­kin ainee­seen. Lähteen mukaan kokeet ovat osoit­ta­neet, että esimer­kiksi nano­hii­li­put­kia on todella vaikea saada enää irti, kun ne ovat sidot­tuina johon­kin matriisiin.

– Minä en usko, että kulut­ta­jien riski altis­tua nano­hiuk­ka­sille olisi suuri juuri siksi, että hiuk­ka­set ovat valmiissa (kuluttaja)tuotteissa sitou­tu­neita. Mutta joku­han ne hiuk­ka­set sinne tuot­tei­siin lait­taa, Lähde mietis­ke­lee viita­ten nime­no­maan tehtai­den olosuhteisiin.

Tutkija toteaa, että Kuopion labo­ra­to­riosta heiltä löytyy lait­teita, joilla voidaan määrit­tää hiuk­ka­sen kokoa, luku­mää­rää, pinta-alaa, massaa ja myös kemial­lista koos­tu­musta suoraan aero­so­lina eli esimer­kiksi työpai­kan ilmasta. Lait­teet ovat tosin kovin kalliita.

– Aina jos nano­hiuk­ka­set pääse­vät jauhe­mai­sena pöli­se­mään ilmaan, on riski, että ne pääse­vät keuh­koi­hin. Keuh­koista hiuk­ka­set voivat päästä edel­leen suoraan veren­kier­toon. Hiuk­ka­set voivat kulkeu­tua solusei­nän läpi solu­jen sisään ja kerään­tyä esimer­kiksi maksaan tai munuai­siin. Sieltä ne voivat myös pois­tua virt­san mukana, mutta on myös tutki­muk­sia, joiden mukaan nano­hiuk­ka­sia on kerään­ty­nyt aivoihin.

Lähde muis­tut­taa siitä, että nano­hiuk­kas­ten muoto ja se, onko ne pääl­lys­tetty jollain toisella aineella, vaikut­taa myös­kin riskeihin.

– Esimer­kiksi rauta on magneet­ti­nen, ja meillä on veressä rautaa. Mutta rauta ei voi koskaan esiin­tyä yksi­nään, nano­rau­ta­hiuk­ka­set on aina pääl­lys­tetty. Mutta sitä ei ole tutkittu, miten pääl­lys­tä­mi­nen vaikut­taa vastei­siin (aineen vaiku­tuk­siin elimis­tössä). Pääl­lys­tä­mi­nen voi lisätä, tai sitten se voi ehkä myös vähen­tää vasteita.

– Kyllä, hopea tappaa baktee­reita ja soluja. Ei siis ihme, että hopea on haital­lista vesie­liös­tölle. Enkä minä nyt hopeaa menisi hengit­te­le­mään, toteaa Lähde, kun häneltä kysyy nanohopeahiukkasista.

– Meillä tutki­taan labo­ra­to­riossa myös puun­pol­ton hiuk­kas­pääs­töjä. Puuta polt­taes­sa­han vapau­tuu sink­kiok­si­dia, joka aiheut­taa solu­kuo­le­mia. Sink­kiok­si­dista tiede­tään siis, että se on haital­lista. Nano­muo­toi­nen titaa­ni­diok­sidi, onko se haital­lista vai ei?

Työter­veys­lai­tok­sen vanhempi asian­tun­tija Tiina Santo­nen istuu EU:n riski­nar­vioin­ti­ko­mi­teassa eli RAC:ssä. Hän kertoo sähkö­pos­ti­vies­tis­sään titaa­ni­diok­si­dista seuraavaa:

– RAC luokit­teli titaa­ni­diok­si­din mahdol­li­sesti syöpä­vaa­ral­li­seksi hengi­tet­tynä. Kantaa ei otettu erik­seen nano­ko­ko­luo­kan titaa­ni­diok­si­di­par­tik­ke­lei­hin, ja syöpä­vaa­ral­li­suus liit­tyi nime­no­maan hieno­ja­koi­siin partik­ke­lei­hin, jotka pääse­vät kerty­mään keuh­koi­hin. Muita altis­tu­mis­reit­tejä (kuten suun kautta) altis­tut­taessa ei ole näyt­töä titaa­ni­diok­si­din syöpävaarallisuudesta.

– Luokit­telu ei ota myös­kään kantaa riskiin. Rotta­ko­keissa, joissa syöpä­vai­ku­tuk­sia on nähty, altis­tu­mi­nen on ollut niin suurta, että se on johta­nut titaa­ni­diok­si­din keuh­ko­pois­tu­man heik­ke­ne­mi­seen, joka rotilla herkästi johtaa keuhkosyöpiin.

– Työpai­koilla rele­van­tit (merki­tyk­sel­li­set) altis­tu­mi­set ovat kerta­luok­kia näiden taso­jen alla. Noita luokit­te­lun perus­teena olevia vaiku­tuk­sia ei pidetä mata­lilla tasoilla enää kovin relevantteina.

Työter­veys­lai­tok­sella tiede­tään, että Suomessa esimer­kiksi Tikku­ri­lan väri­teh­das käyt­tää eri kokoi­sia titaa­ni­diok­si­di­jau­heita valkois­ten maalien pigment­tinä. Määristä ei Työter­veys­lai­tok­sen tutki­mus­pro­fes­sori Kai Savo­lai­sen mukaan ole tietoja. Näin Savo­lai­nen arvioi sähkö­pos­ti­vies­tis­sään nano­luo­kan titaa­ni­diok­si­din riskejä:

– Titaa­ni­diok­si­di­hiuk­ka­set eivät läpäise ihoa, näin ollen kulut­ta­jien riski on mini­maa­li­nen mille­kään titaa­ni­diok­si­din haitoille. Mieles­täni riskit liit­ty­vät työym­pä­ris­töön, missä työn­te­ki­jät voivat altis­tua näille hiuk­ka­sille. Näiden mahdol­li­nen syöpä­vaa­ral­li­suus on alhai­nen, ja mita­tut altis­tu­mis­pi­toi­suu­det ovat alhai­sia, joten onneksi työn­te­ki­jöi­den riski esimer­kiksi Suomessa on vähäinen.

Entä kuor­mi­tus luon­nolle? Päätyykö nano­luo­kan titaa­ni­diok­si­dia jätteisiin?

– Titaa­ni­diok­si­dia päätyy jättei­siin, esimer­kiksi aurin­ko­voi­tei­den tai elin­tar­vik­kei­den mate­ri­aa­lista valtaosa tai suurin osa. Mikä tämä määrä on, siitä ei ole tutki­muk­sia eikä siten myös­kään tietoa, Savo­lai­nen kertoo.

MITEN SUOJAUTUA KÄYTÄNNÖSSÄ?

– Varo­vai­suus­pe­ri­aat­teen mukai­sesti suosi­tus on, että kaikilta nano­hiuk­ka­silta on suojau­dut­tava. Mutta nano­ma­te­ri­aa­leja ei voi missään nimessä käsi­tellä yhtenä altis­te­ryh­mänä. Mate­ri­aa­leja on niin erilai­sia. Nano­hiuk­ka­sen koko ja kemia, muoto, pinta­ke­mia, pääl­lyste – kaikki vaikut­ta­vat, toteaa Työter­veys­lai­tok­sen erikois­tut­kija Anna-Kaisa Viita­nen.

– Olomuoto vaikut­taa myös. Lähtö­koh­tai­sesti voi sanoa, että jos nano­hiuk­ka­set ovat neste­mäi­senä tai kiinni jossain matrii­sissa, ne eivät ole niin vaaral­li­sia kuin jauhemaisena.

– Mutta jos nano­ma­te­ri­aa­lia sisäl­tä­vää nestettä ruis­ku­te­taan, niin silloin on mahdol­li­suus altis­tua. Olomuoto, käyt­tö­tapa ja aineen tervey­delle vaaral­li­set ominai­suu­det siis ratkai­se­vat, vanhempi asian­tun­tija Arto Säämä­nen samalta laitok­selta huomauttaa.

Riski­nar­vioin­nin kaik­kia tavan­omai­sia peri­aat­teita pitäisi noudat­taa myös nano­hiuk­kas­ten tapauk­sessa. Pitäisi siis selvit­tää, onko nano­hiuk­ka­sille altis­tu­mi­nen ylipäänsä mahdol­lista työpai­kalla ja jos on, mille hiuk­ka­sille, missä määrin ja miten.

Raaka-aineista ei tarvitse lain mukaan paljas­taa, ovatko ne nano­koossa. Suomessa toisin kuin jois­sain muissa EU-maissa ei kuiten­kaan ole julki­sia rekis­te­reitä nano­ma­te­ri­aa­leista. Säämä­nen ei osaa neuvoa, mistä esimer­kiksi yksit­täi­nen työsuo­je­lu­val­tuu­tettu voisi varmuu­della löytää tiedot tehtaalla käyte­tyistä nanoai­neista, jos työnan­taja ei ole asiasta tietoi­nen tai ei jaa tietojansa.

Ongel­mal­lista on myös se, että nano­hiuk­kas­ten mittaa­mi­nen vaatii vielä nykyi­sin kalliit ja vaikeasti liiku­tel­ta­vat lait­teet. Säämä­sen arvion mukaan työpai­kan nano­hiuk­kas­ten esiin­ty­mi­sen mittaut­ta­mi­nen maksaa 5 000–10 000 euron välillä.

– Nano­ko­ko­luo­kan hiuk­ka­set löyde­tään suhteel­li­sen helposti, mutta lait­teet eivät kerro, mitä hiuk­ka­sia ne ovat, Viita­nen toteaa.

– Näyt­teet kerä­tään yleensä hiili­suo­dat­ti­miin, jolloin hiili­poh­jais­ten nano­hiuk­kas­ten tunnis­ta­mi­nen on vaikeaa. Pitää käyt­tää täyden­tä­viä keinoja eli tutkia näyt­teet elekt­ro­ni­mik­ros­koo­pilla. Jokai­sen näyt­teen tutki­mi­nen vie tunteja, ja mikros­koo­pin käyt­tä­jän pitää olla vielä hyvin ammat­ti­tai­toi­nen, Säämä­nen kertoo työn vaikeuskertoimista.

Kumpi­kin tutkija toteaa, että nanoilta suojau­tu­mi­sessa tulisi käyt­tää tavan­omaista työsuo­je­lu­toi­men­pi­tei­den hierar­kiaa: Voiko aineen korvata jollain muulla? Voisiko saman aineen korvata jollain vähem­män riskialt­tiilla, eli siir­tyä esimer­kiksi nano­hiuk­kas­jau­heesta rakei­siin, pastoi­hin, nestei­siin jne? Voiko proses­sin eris­tää ihmi­sistä? Tai jos tämä ei käy, voiko ihmi­sen eris­tää proses­sista? Voiko käyt­tää veto­kaap­peja tai muita ilman­vaih­don ratkai­suja? Vasta kaik­kien näiden teknis­ten ratkai­su­jen jälkeen pitäisi turvau­tua henki­lö­koh­tai­siin suojaimiin.

Mutta ne ilman­vaih­don suodat­ti­met­kin pitää jonkun joskus vaih­taa, rikki menneet koneet korjata ja tehdas­ti­lat siivota. Miten käy näistä tehtä­vistä huoleh­ti­vien työntekijöiden?

– Tämä on erit­täin hyvä pointti. Kunnos­sa­pi­tä­jien suojaa­mi­nen pitää ottaa huomioon, vaikka usein­kaan ei jää paljon muita vaih­toeh­toja kuin henki­lö­koh­tais­ten suojain­ten käyttö, Viita­nen sanoo.

Tutki­jat muis­tut­ta­vat, että töiden kier­rä­tys vähen­tää mahdol­lista altis­tu­mi­sai­kaa, märkä­pyy­hintä pitää valita harjaa­mi­sen sijasta ja imurointi paineil­ma­puh­dis­tuk­sen sijaan. Töiden suun­nit­te­lulla ja työta­voilla on siis myös tärkeä sijansa riskien torjunnassa.

Työn­te­ki­jät tai suuri yleisö eivät vält­tä­mättä saa tietää, missä kaik­kialla nanoja on.

KAIKILLEKO OIKEUS NANOTIETOIHIN?

– Kyllä, vastaa Anna Lähde.

– Miksei meil­lä­kin voisi olla nano­re­kis­teri? Ranska on ollut tässä hyvin tiukka, Lähde toteaa.

– Lähtö­koh­tai­sesti myös kulut­ta­jalla pitäisi olla kaikki tieto aivan kuten geeni­muun­te­lussa. Tämä on mieles­täni hyvä. Ei siksi, että pelkäi­sin geeni­muun­nel­tu­jen tuot­tei­den aiheut­ta­van minulle vaaraa vaan siksi, että kulut­ta­jalla on oltava oikeus valita.

Kuopiossa vaikut­ta­valle tutki­jalle, joka on ollut äsket­täin Fulbright-stipen­di­aat­tina Berke­leyssä Kali­for­niassa, on tuttua myös Yhdys­val­tain tiukka linja työturvallisuuteen.

– Siellä yritys on todella vastuussa työn­te­ki­jänsä turval­li­suu­desta ja jos sen laimin­lyö, yritys voi joutua maksa­maan valtai­sia korvauksia.

Yhdys­val­loissa on luotu ohjear­vot muuta­mille nano­hiuk­ka­sille työpai­kan ilmassa. Lähde kannat­taa ehdot­to­masti sitä, että sito­via ohjear­voja luotai­siin myös meille. Hän on toki tietoi­nen siitä, että nano­hiuk­ka­set kevey­des­sään uhmaa­vat tavan­omai­sia mittaustapoja.

– Pitäi­sikö mitata massaa? Vai luku­mää­rää? Hiuk­kas­ten luku­määrä ei kuiten­kaan vielä paljasta nano­ma­te­ri­aa­lin haital­li­suutta tai haitattomuutta.

– Pidän nyt erit­täin tärkeänä sitä, että tähän tutki­muk­sen puoleen panos­te­taan, jotta raja-arvot saadaan määri­tel­tyä ja että niitä pysty­tään työpai­koilla myös mittaamaan.

NANOTEKNOLOGIALLA tarkoi­te­taan nano­hiuk­ka­sia hyödyn­tä­viä mate­ri­aa­leja, raken­teita ja prosesseja.
NANOHIUKKASET ovat teol­li­sesti tuotet­tuja hiuk­ka­sia. Vähin­tään­kin niiden yksi ulot­tu­vuus on alle 100 nm. Nano­metri on metrin miljar­dis­osa eli milli­met­rin miljoo­nas­osa. Nano­hiuk­ka­sen ja pingis­pal­lon halkai­si­joi­den suhde vastaa pingis­pal­lon suhdetta maapal­loon. Hiuk­kas­ten pinta-ala on valtai­san suuri verrat­tuna niiden painoon. Nano­hiuk­ka­set käyt­täy­ty­vät eri lailla kuin emoai­neensa. Esimer­kiksi nano­ho­pea käyt­täy­tyy eri lailla kuin hopea. Niillä on uusia fysio­lo­gi­sia, kemial­li­sia ja biolo­gi­sia ominai­suuk­sia. Ne johta­vat ja varas­toi­vat sähköä eri lailla. Nano­hiuk­ka­set reagoi­vat muihin ainei­siin ja muiden ainei­den kanssa uudella tavalla. Nanoja käyte­tään jo valtai­sassa määrässä tuotteita.

SUOJAUTUMISKEINOT TYÖPAIKALLA

1. KORVAAMINEN JA PÄÄSTÖN VÄHENTÄMINEN

- käyte­tään vähi­ten haital­lista materiaalia
– käyte­tään nano­ma­te­ri­aa­lia kuivan aineen sijaan liuok­sena, pastana tai vaahtona

2. LEVIÄMISEN ESTÄMINEN

- sulje­tut laitteistot
– työti­lo­jen alipaineistus
– vetokaappityöskentely
– kohde­pois­ton käyttö
– kauko-ohjauk­set ja automaatio
– teho­kas poistoilmansuodatus

3. TYÖN TEKEMISEEN JA TYÖNTEKIJÄÄN KOHDISTUVAT KEINOT

- vähen­ne­tään altis­ta­vassa proses­sissa työs­ken­te­le­vien henki­löi­den määrää ja/​tai työaikaa
– nouda­te­taan hyvää siis­teyttä ja järjes­tystä työpaikalla
– koulu­te­taan työn­te­ki­jöitä, opas­te­taan hyvät työtavat
– käyte­tään henki­lö­koh­tai­sia suojaimia
– pyyhi­tään pinnat kostealla pape­rilla tai liinalla, ei sallita kuivaharjausta

4. HENKILÖNSUOJAIMET

- hengi­tyk­sen­suo­jai­met; suodat­tava hengi­tyk­sen­suo­jain, tehok­kuus­luokka P3 tai moot­to­roitu hengi­tyk­sen­suo­jain, tehok­kuus­luokka TH3 tai TM3
– suoja­vaat­teet; haital­li­sia mate­ri­aa­leja käsi­tel­täessä tulee käyt­tää kemi­kaa­leilta suojaa­vaa suoja­vaa­te­tusta ja suoja­kä­si­neitä, joissa on jompi kumpi alla olevista merkinnöistä.

Huomioi myös suoja­kä­si­nei­den mekaa­ni­nen kestä­vyys, kerta­käyt­tö­kä­si­neitä aina kaksi päällekkäin!

LÄHDE: Tieto­kortti 32, Työterveyslaitos

TOIMITTAJAN KOMMENTTI

SUVI SAJANIEMI

Miksi?

Miksi emme enää osaa pestä sukka­pyyk­kiä? Miksi emme enää osaa pyyh­kiä likaista jääkaap­pia? Miksi emme enää osaa mais­taa happa­maksi käynyttä maitoa?

Uusia tekno­lo­gioita perus­tel­laan usein huikeilla visioilla, miten kolman­nen maail­man rajut ympä­ristö- tai muut ongel­mat ratkais­taan. Todel­li­suu­dessa uusia tekno­lo­gioita käyte­tään ensim­mäi­sen maail­man hyvin toimeen­tu­le­vien asuk­kai­den ”ongel­mien” ratkai­suun. Meillä on rahaa, ei köyhien maiden köyhillä. Meillä pitäisi olla nano­ho­pea­su­kat. Hopea tappaisi sukka­bak­tee­rimme eivätkä sukat haisisi. (Ei haisisi muuta­man pesu­ker­ran verran.) Myös jääkaappi pitäisi pinnoit­taa nano­ho­pealla, kun emme viitsi pyyh­kiä jääkaap­pia esimer­kiksi etik­kaan kostu­te­tulla liinalla, mistä jää kaap­piin raikas tuoksu. Ja kaik­kein tyhmintä on, että meidän pitäisi ostaa älyk­käitä elin­tar­vi­ke­pak­kauk­sia. Maito­pur­kin pitäisi olla raken­nettu niin hurjista määristä nano­hiuk­ka­sia, että ne väläh­te­le­vät kosmista varoi­tus­va­loa, jos maito on hapanta.

Asbesti oli aivan lois­te­lias eriste. Lyijy oli mitä tehok­kain bensii­nin lisä­aine. DDT oli suuresti suosi­teltu hyönteismyrkky.

Miksi teemme tämän kaiken uudes­taan? Jokai­nen näistä lois­te­liaista aineista on osoit­tau­tu­nut kirouk­seksi ihmi­sille, eläi­mille ja luonnolle.

Ja asbesti on sentään kuitu, jonka pois­ta­mi­nen, kerää­mi­nen ja käsit­tely erikois­jät­teenä on vielä joten­kin kuvi­tel­ta­vissa ja teore­ti­soi­ta­vissa. Toista ovat nano­mit­ta­luo­kan hiuk­ka­set. Kukaan ei kai tosis­saan väitä, että ikävän myrkyl­li­siksi jälki­kä­teen havai­tut nano­luo­kan partik­ke­lit pystyt­täi­siin edes teoriassa pois­ta­maan luon­non kiertokulusta?

Toivoi­sin sydä­mes­täni, että perus­teltu pelkoni – luin artik­ke­lia varten 600 sivua englan­nin­kie­li­siä tutki­muk­sia ja ohjeis­tuk­sia – nano­hiuk­kas­ten hait­ta­vai­ku­tuk­sista osoit­tau­tuisi aivan aiheet­to­maksi. Mutta saat­taa se osoit­tau­tua aiheel­li­sek­si­kin. Minua tietä­väi­sem­mät­kin ovat huolis­saan. Näin tode­taan Juho Raja­lan Helsin­gin yliopis­toon viime vuonna teke­män tohto­rin­väi­tös­kir­jan tiedotteessa:

”Happa­mat olosuh­teet (…) liuot­ti­vat hopea­na­no­hiuk­ka­sia ja niistä vapau­tui eliöille hyvin myrkyl­listä liukoista hopeaa. Kaikissa Raja­lan suorit­ta­missa kokeissa liukoi­nen hopea oli hopea­na­no­hiuk­ka­sia myrkyl­li­sem­pää (…) hopea­na­no­hiuk­ka­set rikas­tu­vat ravin­to­ket­jussa, eli pitoi­suus esimer­kiksi harva­su­kas­ma­toja syövissä kaloissa kasvaa (…) ennen kaik­kea tulok­set avaa­vat useita uusia tutki­mus­ky­sy­myk­siä, joihin tulisi vastata ennen hopea­na­no­hiuk­kas­ten pääty­mistä ympä­ris­töön suurem­missa määrissä.”

TEKSTI SUVI SAJANIEMI
LABORATORIOKUVAT HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN
ANNA LÄHTEEN KUVA KITI HAILA

Teki­jän toimi­tus yritti päästä vierai­lulle usei­siin yrityk­siin, joissa Teol­li­suus­lii­ton työym­pä­ris­töyk­si­kön tieto­jen mukaan käyte­tään nano­ma­te­ri­aa­leja osana tuotan­toa. Syystä tai toisesta missään kysei­sistä yrityk­sistä ei ollut valmiutta osal­lis­tua jutun­te­koon nanoista. Artik­ke­lin labo­ra­to­rio­ku­vat on otettu Itä-Suomen yliopis­ton Kuopion Funk­tio­Mat-labo­ra­to­riossa, jossa voidaan pilot­ti­mit­ta­kaa­vassa valmis­taa nanomateriaaleja.