”Vehkeet kehit­ty­vät ihan älytöntä vauh­tia. Miehet kehit­ty­vät perässä. Silloin kun 2004 aloi­tin, en osan­nut kuvi­tel­la­kaan, että koneella voi tehdä näin paljon”, sanoo hämeen­lin­na­lai­sen Metsä­ko­ne­pal­ve­lun metsä­ko­neen­kul­jet­taja Henri Lehtonen.

KUVA YLLÄ: Esa Sorila on ajanut hakkuu­ko­neita 1990-luvun alku­puo­leta lähtien. Koneissa on tuona aikana tapah­tu­nut valtava tekni­nen kehitys.

METSÄKONEPALVELU OY

KOTIPAIKKA Hämeen­linna
PERUSTETTU 1970
TYTÄRYRITYKSET Kone-Yijälä  Oy (Jämsä), Mkp Dumberg Ab (Eksjö)
OMISTAJAT Yksi­tyis­hen­ki­löt ja sijoittajat
TOIMIALA Puun­kor­juu
HENKILÖSTÖ 160, josta työn­te­ki­jöitä 146 ja toimi­hen­ki­löitä 14
LIIKEVAIHTO 32 miljoo­naa euroa

Henri Lehto­nen ajaa moni­toi­mi­ko­netta ja toimii nuorelle kuljet­ta­jalle Eero Rasti­lalle työno­pas­ta­jana. Vaikka koneet jatku­vasti paran­tu­vat, help­poa metsä­ko­ne­työ ei ole, vaan vaatii kuljet­ta­jilta jatku­vaa uuden oppimista.

– Pitää osata vähän kaik­kea. Vaikeam­maksi menee koko ajan. Työhön tulee uusia piir­teitä. Jos vertaa siihen, kun aloi­tin, puolia­kaan silloin ei tarvin­nut pelata tieto­tek­nii­kan kanssa. Tole­rans­sit olivat isom­pia. Tukin mitat olivat vähän sinne­päin. Ei se ollut niin tark­kaa. Kaikki tämmöi­nen kiris­tyy. Pape­ri­työt lisääntyvät.

– Ala on mennyt niin hienoksi. Kaikki on tieto­ko­neella. Kaikesta pitää rapor­toida. Kaik­kea mita­taan. Se on nyky­päi­vää, kuten joka alalla.

Metsä­ko­neala on lähtö­koh­dil­taan vaativa. Lehto­nen aika­naan kävi Kurussa kolme­vuo­ti­sen koulu­tuk­sen metsä­ta­lou­dessa ja metsä­ko­neen kulje­tuk­sessa, mutta vasta käytäntö hioi taidot.

– Oppi­mi­seen meni itsel­läni viisi–kuusi vuotta aina­kin. Ekan vuoden jälkeen tuntui, että osaan, mutta ei silloin mitään osaa. Kahden vuoden jälkeen tulee vauh­tia. Kolmen vuoden jälkeen tule­vat ongel­mat. Sitten vähi­tel­len homma alkaa toimia. Aikaa se oikeasti vie. Tuntuu, että osaa, mutta silti tekee virheitä. On tärkeä kynnys, että virheistä pääsee yli.

UUDET KONEET MUKAVIA

Lehto­sen mukaan viime vuosina metsä­ko­neet ovat kehit­ty­neet työntekijäystävällisiksi.

– Viimei­sen kymme­nen vuoden aikana on tullut paljon uudis­tuk­sia. On pyörivä hytti. Hytissä on lämmin ja nostu­rit muka­via. Ennen koneet hajo­si­vat. Piti korjata. Kun meni kotiin, oli kädet kyynär­päitä myöten mustana. Enää ei ole. Ennen eivät kestä­neet miehet, eivätkä koneet. Koneista on tullut toimin­ta­var­mem­pia ja huomat­ta­vasti tehok­kaam­pia. Syöt­tö­no­peu­det ovat tuplaantuneet.

Metsä­ko­ne­mies­ten ansiot Metsä­ko­ne­pal­ve­lussa ovat Lehto­sen mukaan paran­tu­neet, mutta eivät kasva­nei­den teho­jen tahdissa.

– Onhan se niin­kin, että jos urakalla teet, sitä enem­män saat, mitä enem­män teet. Mutta kyllä ansiosta vähän nipis­te­tään, jos kone on tehok­kaampi. Ei se sitä ole, että saat vanhalla urakalla vetää tehok­kaalla koneella. Mutta kyllä koneen tehok­kuus näkyy ansioissa. On ala paljon kehittynyt.

Parhaaksi viime aiko­jen keksin­nöksi metsä­ko­neissa Lehto­nen nimeää tasaa­van ohjaamon.

– Kun kone kallis­tuu, mies pysyy suorassa. Kun vanhan koneen ajoi kannon ylle, olit aina vinossa. Minulle tuli ensim­mäi­nen tasaava ohjaamo vuonna 2011.

KOKENEEN KULJETTAJAN OPISSA

Eero Rastila, 19, aloitti vuonna 2016 opin­not Jämsän­kos­ken metsä­ko­ne­kou­lussa, ja työura käyn­nis­tyi vuosi sitten Metsä­ko­ne­pal­ve­lussa, jossa nuori kuljet­taja opis­ke­lee amma­tin hienouk­sia Henri Lehto­sen ohjauk­sessa. Tapaamme työpa­rin marras­kuun alussa vuoron­vaih­don aikaan kello 14 lähellä Tamme­lan Lauta­por­rasta sijait­se­vassa leimi­kossa. Lehto­nen on tehnyt aamu­vuo­ron ja Rastila jää iltaan.

– Homma alkoi aika nollasta. Ensim­mäi­senä kuukau­tena tulin tunnin tai pari aikai­sem­min ilta­vuo­roon, ja seura­sin selän takaa Lehto­sen toimin­taa. Kuun­te­lin neuvoja, miten kannat­taa eri kohteita käsi­tellä. Sitten vaih­doimme paik­koja. Henkka istui tunnin verran takana ja katsoi, miten menee ja ohjasi eteenpäin.

– Sitten hän lähti kotiin, ja minä jatkoin työvuo­roa. Jos oli sano­mista, että jonkin asian voisi tehdä toisella tapaa, hän kertoi siitä heti suoraan. On huonoa, jos oppii väärälle työta­valle. Siitä poisop­pi­mi­nen on vaikeaa, Rastila kertoo.

VÄLILLÄ JOUTUU MIETTIMÄÄN

Rastila työs­ken­te­lee metsässä yksin, mutta hänellä voi tarvit­taessa ongel­mien ilmaan­tuessa soit­taa Lehtoselle.

– Koulusta sain hyvän pohjan työhön. Mutta työpai­kalla olen saanut isot opit tieto­ko­nee­seen. Myös teke­mi­sestä olen oppi­nut paljon. Työka­veri on osan­nut neuvoa, mistä kannat­taa lähteä harven­ta­maan ja miten suun­ni­tella ajouraa.

Yksin pimeässä metsässä eteen tule­via ongel­mia joutuu ratko­maan itse.

– Välillä olen pysäh­ty­nyt miet­ti­mään ja käynyt ulkona katso­massa, mikä on edessä oleva tilanne, ja miten on järke­vintä edetä. Sitten on vain tehtävä ratkaisu ja mentävä eteen­päin. Sen jälkeen voi katsoa selän taa, miltä työjälki näyt­tää ongel­ma­ti­lan­teen jälkeen. Joskus tulee mieleen, että tämän voisi tehdä toisella tapaa tai että tuo oli onnis­tu­nut ratkaisu, jota voi käyt­tää tule­vai­suu­dessa hyväksi.

Lehto­nen ei ole ainoa, joka neuvoo Rastilaa.

– Myös ajoko­ne­mies antaa palau­tetta. Tämä on tiimityötä.

Rasti­lan mukaan metsä­ko­neala on haastava.

– Nuorien kuljet­ta­jien ei pidä kuiten­kaan pelätä lähteä mukaan, vaan tulla rohkeasti ketjuun. Uusille kuljet­ta­jille on aina tarvetta, ja kyllä heitä opete­taan lisää.

Hän on tyyty­väi­nen työs­ken­te­lyyn metsä­ko­ne­fir­massa, jossa resurs­sit ovat kunnossa.

– Täällä tosi asial­li­sesti pide­tään työn­te­ki­jöistä huolta. Saa kertoa, jos on jotain murheita. Kysy­tään myös, että miten menee. Työpaikka on oikein loistava.

MIEHET AJAVAT TULITERILLÄ KONEILLA

Metsä­ko­ne­pal­velu on Suomen suurin metsä­ko­ney­ri­tys, jolla on noin 140 työn­te­ki­jää ja 90 konetta Suomessa, ja 20 konetta ja 30 työn­te­ki­jää Ruot­sin puolella.

Ajoko­neen kuljet­taja Mika Tapio tekee aamu­vuo­roa metsä­tien varressa Rengon ja Hattu­lan rajalla.

– Aamulla töihin, puut kyytiin ja pinolle. Tehdään pienet huol­lot, syödään eväät ja lähde­tään kotiin. Kuor­mia vuoron aikana kertyy noin 200–300 kuutiota avohak­kuulta tai harven­nuk­selta noin puoli­toista sataa kuutiota, Tapio kertoo.

Metsä­ko­ne­pal­ve­lussa koneet uusi­taan tiheästi.

– Kone­kanta pide­tään uutena, ettei tarvitse tehdä remont­tia. Ei ole mitään järkeä, että ne seiso­vat heikon kuntonsa takia. Se ei tuota mitään. Nykyi­nen ajokone on minulla ollut 2,5 vuotta, ja se on alku­vuo­desta menossa vaih­toon. Se on hintansa hauk­ku­nut ja menee eteen­päin. Sillä on ajettu alle 8,5 tuhatta kilo­met­riä ja alle kymme­nen tuhan­nen se vaihdetaan.

METSÄN HARVENNUSTA PIENILLÄ KONEILLA

Luot­ta­mus­mies Esa Sori­lalla on 23. vuosi Metsä­ko­ne­pal­ve­lun hakkuu­ko­neen­kul­jet­ta­jana menossa. Hänet tapa­simme Janak­ka­lassa hakkuutyömaalta.

– Tein nuorena metsä­töitä motti­pal­kalla. Sitten ajoin ajoko­netta muuta­mia vuosia. 1980-luvun loppu­puo­lella opet­te­lin ajamaan itse raken­net­tua hakkuu­ko­netta. Olen itseop­pi­nut, hän kertoo pitkästä urastaan.

Työn ohella Sorila toimii työno­pas­ta­jana nuorille kuljettajille.

– Meillä on opas­ta­jia ja pereh­dyt­tä­jiä koulu­tet­tiin ensim­mäi­sen kerran vuonna 2010. Koko ajan on ollut harjoit­te­li­joita aina­kin jolla­kin koneella. Noin vuosi sitten alet­tiin koulut­taa ajoko­neen kuljet­ta­jista hakkuu­ko­neen kuljet­ta­jia. Se projekti pyöri hyvin. Sieltä tuli motolle muutama taitava kuski.

Eniten Sorila kertoo pitä­vänsä harvennushakkuusta.

– Avohak­kuuseen on järeäm­mät koneet. Harven­nus­hak­kuussa käyte­tään pääsään­töi­sesti keski­ko­koi­sia tai pienem­piä. Kaik­kiin kohtei­siin löytyy omat koneet. Meiltä onnis­tuu kaikki.

– Myös jatku­van kasva­tuk­sen hakkuita tehdään. Ne ovat jonkin verran lisään­ty­neet, mutta eivät ne vielä työhön ole vaikut­ta­neet millään lailla.

”IHAN TYÖNANTAJIEN KÄRKIKASTIA”

Luot­ta­mus­mies Sori­lan mukaan Metsä­ko­ne­pal­ve­lussa on neuvo­teltu paikal­li­sesti koko hänen työuransa ajan.

– Meillä mennään niin täysin tessin mukai­sesti, että mitään palk­kae­ri­mie­li­syyk­siä ei tule. Asiat sovi­taan. Paikal­lista sopi­mista meillä on aika paljon.

– Palk­kauk­sessa meillä on tunti­palkka, kannus­te­palkka ja urak­ka­palkka kuljet­ta­jilla käytössä. Se on sellai­nen jatkumo, että alalle tulija ensin tekee tunti­pal­kalla. Kehit­tyes­sään hän alkaa saada tunti­pal­kan päälle kannus­tetta. Sitten kun ammat­ti­tai­toa on riit­tä­västi, kannat­taa harkita urakkapalkkaa.

– Porukka on sen koke­nut posi­tii­vi­sesti. Jokai­seen eri palk­ka­muo­toon on teki­jänsä. Ihmi­set ovat erilaisia.

Luot­ta­mus­mies Sori­lalla ja vara­luot­ta­mus­mies Mika Tapiolla on sellai­nen työn­jako, että Sorila hoitaa enem­män moto­kus­kien ja Tapio ajoko­neen­kul­jet­ta­jien asioita.

Tapio antaa tunnus­tusta työpai­kan neuvottelukulttuurille.

– Ei voi moit­tia. Olen ollut reilu kuusi vuotta, eikä ikinä ole ollut mitään vään­töä. Tämä kuuluu ihan työnan­ta­jien kärkikastiin.

”Ei kasvu vielä tähän pääty”

Metsä­ko­ne­pal­ve­lun toimi­tus­joh­taja Timo Tolpan mukaan Ääne­kos­ken tehtaan ja sellun hype­tyk­sen jälkeen metsä­ko­nea­lalla podet­tiin viime vuonna krapulanpoikasta.

– Mutta voin 40 vuoden koke­muk­sella sanoa, että se menee ohi.

Tolpan mielestä pitää erot­taa ajan­koh­tai­nen tilanne ja pitkän ajan trendi.

– Viime vuoden lopulla mark­ki­noilla oli ylimää­räistä puuta ja vähän kaik­kea liikaa. Työl­lis­tä­mi­nen oli meil­lä­kin tosi hanka­laa. Muuta­malta pakko­lo­mal­ta­kaan ei vältytty. Mutta jos katsoo megat­ren­dejä, sellun kysyntä kasvaa. Se on yksi tekijä, mikä kannat­te­lee metsä­teol­li­suutta. Kun puhu­taan ilmas­to­nä­kö­kul­masta, mikään ei ole parem­paa kuin raken­taa puutaloja.

– Suomen metsä­teol­li­suus on pysty­nyt uudis­tu­maan ja inves­toi­maan sellai­seen, millä näyt­tää olevan maail­man­laa­juista kysyn­tää ja kysyn­nän tren­dit ylös­päin. Metsä­teol­li­suus tarvit­see puita, ja joku niitä tekee. Metsä­ko­nea­lalla pitää koit­taa olla hieman taita­vampi kuin muut ja pärjätä sillä.

”Pakko tunnus­taa, että kyllä iso teol­li­suus osaa meitä tiukalla pitää.”

Metsä­ko­ne­pal­ve­lun koti­kent­tää ovat Kanta-Häme ja Päijät-Häme. Sillä on tytä­ryh­tiö Ruot­sissa. Viime elokuussa se kasvoi merkit­tä­västi osta­malla Kone-Yijälä Oy:n Jämsästä. Mukana kaupassa tuli 45 henki­löä ja 25 konetta.

– Keski-Suomessa me olemme voimak­kaassa kasvussa. Koko ajan meillä on kasvusuun­ni­tel­mia. Ei tämä ole ääri­laita. Jos kasvu­ha­kui­selta yrityk­seltä kysyy, että milloin se kasvu loppuu, niin ei se meidän kohdal­lamme tähän vielä pääty.

Alansa isoim­man, kymme­nien miljoo­nien liike­vaih­dolla toimi­van metsä­ko­ney­ri­tyk­sen toimi­tus­joh­taja Tolppa myön­tää, että kokoero vaikut­taa, kun vastaan hinta­neu­vot­te­luissa aset­tuu miljar­di­sum­mia pyörit­tävä metsäkonserni.

– Ei auta muu kuin vastata laaduk­kaalla palve­lulla. Silloin kun hinta ei tyydytä, joutuu urakoista kiel­täy­ty­mään. Kaikilla hinnoilla ei pysty teke­mään. Mutta pakko tunnus­taa, että kyllä iso teol­li­suus osaa meitä tiukalla pitää.

Metsä­ko­ne­pal­velu on yksi metsä­ko­nea­lan uranuur­ta­jista. Sen perus­ta­jiin kuulu­nut nykyi­sen toimi­tus­joh­ta­jan Timo Tolpan isä Tauno Tolppa oli 1950-luvulta lähtien kehit­tä­mässä koneita ensin Työte­ho­seu­rassa ja sitten Tapion kone­toi­mis­tossa, joka yhtiöi­tet­tiin Metsä­pal­velu Oy:ksi. Rahoit­ta­ja­pank­kien ajet­tua toimin­nan alas vuonna 1970 perus­tettu Metsä­ko­ne­pal­velu hankki ensim­mäi­set koneensa Metsä­pal­ve­lun konkurs­si­pe­sästä. Tolpan lisäksi perus­ta­massa oli useita henki­löitä, muun muassa työpääl­li­köitä ja metsäkoneenkuljettajia.

TEKSTI JARI ISOKORPI
KUVAT HARRI NURMINEN