Sivusta kuvattu mies laulaa mikrofoni kädessä karaokea. Huoneessa on taustalla neljä muuta miestä.
Cesar Mortel laulaa karaokea, kun filippiiniläiset kokoontuvat yhteen Otanmäessä.

Maail­malta Kainuun korpeen – Trans­tec­hin työn­te­ki­jät edus­ta­vat paria­kym­mentä kansallisuutta

TEKSTI RIITTA SAARINEN
KUVAT MISKA PUUMALA

Kajaa­nin Otan­mäen asui­na­lue raken­net­tiin aikoi­naan Kainuun korpeen Suomen suurim­man rauta­kai­vok­sen kupee­seen. Pääka­dun talo­jen nimet, kuten Happo, Lyhty ja Titaani muis­tut­ta­vat yhä kaivos­toi­min­nan histo­riasta. Tänä päivänä alueella asuu väkeä ympäri maail­maa, ja moni heistä työs­ken­te­lee vaunu­val­mis­taja Škoda Transtechilla.

Otan­mäen kaivos perus­tet­tiin 1950-luvulla. Se fuusioi­tui myöhem­min Rauta­ruu­kin kanssa. Kun kaivos­toi­minta päät­tyi 1985, alkoi Rauta­ruukki valmis­taa kiskovaunuja.

Kisko­ka­lus­ton valmis­tusta jatkaa nyky­ään Škoda Trans­tech, joka toimit­taa maail­malle junan­vau­nuja ja mata­la­lat­tia­vau­nuja. Esimer­kiksi pääkau­pun­ki­seu­dun uuden pika­rai­tio­lin­jan vaunut on valmis­tettu täällä.

– Trans­tec­hilla on yli 700 työn­te­ki­jää, joista noin 250 on tullut tänne ulko­mailta. Joukossa on hitsaa­jia, mekaa­nik­koja ja sähkö­asen­ta­jia. Monet ovat tulleet tänne rekry­toin­ti­fir­mo­jen, kuten Baro­nan, SOL-Henki­lös­tö­pal­ve­lui­den, Kipi­nän tai Sihdin kautta, kertoo Trans­tec­hin pääluot­ta­mus­mies Jouni Lämpsä.

Trans­tec­hilla on yli 700 työn­te­ki­jää, joista noin 250 on tullut tänne ulkomailta.

– Ensim­mäi­set, venä­läi­set vuokra­työn­te­ki­jät tuli­vat taloon vuonna 2008. Venä­läi­set ovat edel­leen suurim­pien kansal­li­suus­ryh­mien joukossa, vaikka viime aikoina tänne on tullut enem­män filip­pii­ni­läi­siä. Myös indo­ne­sia­lai­sia on paljon.

Kaik­ki­aan Trans­tec­hin työn­te­ki­jät edus­ta­vat paria­kym­mentä eri kansal­li­suutta. Joukossa on ollut muun muassa ukrai­na­lai­sia, valko­ve­nä­läi­siä, puola­lai­sia, roma­nia­lai­sia, viro­lai­sia, kazaks­ta­ni­lai­sia ja uzbekistanilaisia.

Seitsemän miestä pelaa koripalloa kentällä, jota ympäröi verkkoaita. Koripallo on ilmassa ja yksi pelaajista juoksee palloa kohti.
Kori­pallo on Filip­pii­neillä hyvin suosittu urhei­lu­laji. Sitä on mahdol­lista pelata myös Otan­mäessä, kesällä ulkona ja talvella sisällä.

KARAOKEA JA KORIPALLOA

Oliver Mortel on yksi niistä yli viides­tä­kym­me­nestä filip­pii­ni­läi­sestä hitsaa­jasta, jotka työs­ken­te­le­vät Trans­tec­hilla. Hän jakaa asun­tonsa veljensä Cesa­rin kanssa. Filip­pii­ni­läi­set ovat suurin yksit­täi­nen kansal­li­suus­ryhmä Trans­tec­hilla. Heidän joukos­saan on myös pari naista.

Batan­ga­sin provins­sista kotoi­sin oleva Oliver opis­keli hitsaa­jaksi lukion jälkeen ja työs­ken­teli Mitsu­bishi Hitac­hin palveluksessa.

Yrityk­set hake­vat työn­te­ki­jöitä inter­net-ilmoi­tus­ten kautta, minkä jälkeen sopi­vat haki­jat pääse­vät testei­hin. Oliver tuli Suomeen 2022 vuoden marras­kuussa, mutta ehti työs­ken­nellä sitä ennen vuoden Škodalla Tšekissä. Hänet kuten monet muut maan­mie­hensä rekry­toi­tiin Euroop­paan Baro­nan kautta.

Haas­tat­te­lu­het­kellä Olive­rin ja Cesa­rin tupa on täynnä, kun Leonard, Adrian, Marvin, Emer­son ja Gerald ovat tulleet vierai­sille. Miehet syövät yhdessä ja viih­ty­vät vapaa-aikana muuten­kin yhdessä. Toisi­naan he kokoon­tu­vat laula­maan karao­kea tai pelaa­maan shak­kia tai kori­pal­loa, joka on varsin suosittu urhei­lu­laji Filippiineillä.

Lähikuva pitkähiuksisesta miehestä, jolla on urheilupaita päällään.
Siitä tulee marras­kuussa kolme vuotta, kun Oliver Mortel on viimeksi tavan­nut vaimonsa ja lapsensa. Tule­vana jouluna hän pääsee vihdoin käymään koti­maas­saan Filippiineillä.

Olive­rin perhee­seen kuuluu vaimo Leni, 8‑vuotias poika Sam ja 4‑vuotias tytär Shamira, jotka jäivät Filip­pii­neille. Siitä tulee marras­kuussa kolme vuotta, kun Oliver on viimeksi tavan­nut perheensä. Tänä jouluna hän pääsee vihdoin käymään kotona. Koti-ikävää lievit­tä­vät pitkät videopuhelut.

– Olemme kaikki perheel­li­siä ja lähe­tämme kotiin rahaa aina, kun saamme palkan, joka makse­taan kahden viikon välein. Summat vähän vaih­te­le­vat, mutta lähe­tämme keski­mää­rin puolet palkas­tamme perheelle. Tuemme sillä rahalla lasten koulu­tusta ja maksamme ruoka- ja lääke­ku­luja, miehet kertovat.

Olemme kaikki perheel­li­siä ja lähe­tämme kotiin rahaa aina, kun saamme palkan.

– Olen pysty­nyt tuke­maan lasteni yliopisto-opin­toja, kun olen työs­ken­nel­lyt ulko­mailla, kertoo Gerald Sibuyo, joka ehti työs­ken­nellä kaksi­toista vuotta Etelä-Koreassa ennen kuin palasi kotiin Filip­pii­neille juuri ennen koronapandemiaa.

– Tykkään lait­taa ruokaa ja leipoa vaikka banaa­ni­lei­pää silloin, kun minulla on oikein kova ikävä perhet­täni. Toivon, että sitten joskus, kun palaan kotiin, minulla on mahdol­li­suus matkailla yhdessä vaimoni kanssa.

Mies seisoo metsässä marjanpoimuri kädessään. Hän hymyilee ja näyttää peukaloa.
Muham­mad Fikri on jo tottu­nut marjas­taja. Mustik­kaan pääsee miltei kotiovelta.

TIKTOK-VIDEOITA SUOMESTA

Muham­mad Fikri on kotoi­sin Acehista Indo­ne­siasta. Huhti­kuussa Suomeen tullut Fikri työs­ken­te­lee Trans­tec­hilla sähköasentajana.

Hän on käynyt koti­maas­saan lukion jälkeen neli­vuo­ti­sen poly­tek­ni­sen opis­ton, minkä jälkeen hän opetti pari vuotta isla­mi­nus­koa uskon­nol­li­sessa koulussa. Kaksi vuotta sitten hän meni naimi­siin ja pyöritti sen jälkeen ruoka­bis­nestä vaimonsa Mifta­hu­lin kanssa. He valmis­ti­vat monen­lai­sia herk­kuja, joita myivät katukojussa.

Mahdol­li­suu­desta hakeu­tua sähkö­tek­ni­kon töihin Euroop­paan Fikri sai tiedon vanhan opinah­jonsa kautta. Läpäis­ty­ään Škodan testit ja saatu­aan viisu­min Fikri pääsi lähte­mään Tšek­kiin viime vuoden marras­kuussa. Siellä hän työs­ken­teli maan­mies­tensä kanssa Plze­ni­nissä, joka on Škoda Trans­port ‑konser­nin kotipaikka.

– Myöhem­min meiltä sitten kysyt­tiin, ketkä olisi­vat haluk­kaita lähte­mään töihin Suomeen. Meitä oli kaik­ki­aan pari­kym­mentä sähkö­asen­ta­jaa ja mekaa­nik­koa, jotka tulimme Baro­nan kautta tänne Otan­mä­keen, kertoo Fikri, joka jakaa asun­tonsa kolmen muun indo­ne­sia­lai­sen kanssa.

Mies pitää kädessään selfiekeppiä, jossa on hänen puhelimensa on kiinni. Miehen kasvot näkyvät puhelimen näytöltä ja valokuva on otettu hänen takaansa.
Muham­mad Fikri on löytä­nyt Suomessa uuden harras­tuk­sen. Tiktok-videoi­den avulla hän kertoo seuraa­jil­leen, minkä­laista elämä Suomessa on.

Suomessa Fikri on löytä­nyt uuden­lai­sen harras­tuk­sen, mihin hänellä ei ollut aikaa koti­maas­saan. Hän on halun­nut kertoa maan­mie­hil­leen elämän­me­nosta Suomessa ja on tehnyt täältä kymme­nit­täin TikTok-videoita. Niissä on esitelty muun muassa kaupan pullon­pa­lau­tus- ja punni­tus­jär­jes­tel­miä, Kajaa­nin linnaa, musti­kan­poi­min­taa ja pohjoi­sen yötöntä yötä. Fikrin eksoot­ti­silla videoilla on tuhan­sia katsojia.

– Hankin itsel­leni maas­to­pyö­rän, jolla ajan aina lauan­tai­sin Kajaa­niin katse­le­maan paik­koja sekä teke­mään ostok­sia ja TikTok-videoita. Vajaan neljän­kym­me­nen kilo­met­rin ajomat­kaan menee aikaa kaksi tuntia yhteen suun­taan, mutta minä pidän pyöräilystä.

Otan­mäestä ei kulje viikon­lop­pui­sin busseja Kajaa­niin, joten silloin pitää järjes­tellä kimppakyytejä.

Täällä on tilaa hengit­tää ja paljon mahdol­li­suuk­sia tehdä kaikenlaista.

Musli­mina Fikri noudat­taa halal-ruoka­va­liota. Kajaa­nissa on yksi kauppa, joka myy halal-ruokaa. Kotiin tullessa pyörän tara­kalla kulkee isot kanta­muk­set riisiä ja muuta ruoka­ta­va­raa. Kajaa­nissa sijait­seva moskeija on auki vain musli­mien pyhä­päi­vänä perjan­taina, joten siellä Fikri on käynyt vain pari kertaa.

– Kun pääsen kotiin töistä, otan ensim­mäi­seksi esiin rukous­mat­toni ja pidän rukous­het­ken. Soitan sitten vaimol­leni pitkän, joskus tunti­kausia kestä­vän video­pu­he­lun. En tiedä vielä, haluai­sinko jäädä Suomeen, vaikka viih­dyn täällä hyvin. Mahdol­li­sesti, jos vaimoni tulisi tänne, miet­tii Fikri.

– Tiesin Suomesta entuu­des­taan, että tämä on maail­man onnel­li­sin maa. Täällä on tilaa hengit­tää ja paljon mahdol­li­suuk­sia tehdä kaikenlaista.

Mies seisoo takki päällä asunnon makuuhuoneessa ja katsoo sänkyä. Etualalla näkyy huoneen ovi, jonka päällä on kuivumassa pyyhe.
Nkema­ko­lam Stan­ley ajat­te­lee, että hänen elämänsä perus­e­del­ly­tyk­set täyt­ty­vät hyvin, kun hän on työssä Transtechilla.

STIPENDIT AUTTOIVAT ALKUUN

Nige­ria­lai­nen Nkema­ko­lam Stan­ley aloitti hitsaa­jana Trans­tec­hilla tämän vuoden touko­kuussa. Sitä ennen hän oli ehti­nyt työs­ken­nellä koti­maas­saan jo pitkään suur­ten kansain­vä­lis­ten yritys­ten palveluksessa.

Ibon osaval­tiosta kotoi­sin olevan Stan­leyn elämän alku­tai­val ei ollut helppo, sillä hän menetti vanhem­pansa jo nuorella iällä ja muutti pikku­vel­jensä kanssa sen jälkeen isoäi­din hoiviin. Silloin kun isä vielä eli, Stan­ley autteli tätä usein kaiken­lai­sissa korjaus­hom­missa, joissa tarvit­tiin kädentaitoja.

– Hain lukion jälkeen stipen­diä, jotta pääsi­sin opis­ke­le­maan Niger­dock-telak­kay­ri­tyk­sen koulu­tus­kes­kuk­seen Lago­siin. Läpäi­sin stipen­din edel­lyt­tä­mät kokeet, ja ensim­mäi­sen opis­ke­lu­vuo­teni maksoi Exxon Mobil ‑öljy-yhtiö. Kahden seuraa­van opis­ke­lu­vuo­den spon­so­rina toimi Niger­dock, jonka palve­luk­seen siir­ryin heti valmis­tu­mi­seni jälkeen. Opis­kelu oli koko ajan hyvin käytännönläheistä.

Lähikuva sivuun katsovasta miehestä, jonka kädet näkyvät kuvassa.
Nkema­ko­lam Stan­ley toivoo voivansa perus­taa vielä jonain päivänä perheen.

Niger­doc­kin jälkeen Stan­ley työs­ken­teli muun muassa etelä­ko­rea­lai­sen Samsun­gin ja italia­lai­sen Saipe­min palve­luk­sessa. Välillä hän kävi lyhyellä työko­men­nuk­sella Kongon demo­kraat­ti­sessa tasa­val­lassa. Ajatuk­sissa oli kuiten­kin hakeu­tua töihin ulkomaille.

– Hain työhön Kana­daan ja Yhdys­val­toi­hin, koska siellä makse­taan hitsaa­jille hyvää palk­kaa. Sain kuiten­kin takai­sin kiel­tei­siä vastauk­sia. Mietin myös Euroop­paa, ja sitten kun SOL haki hitsaa­jia Suomeen, päätin hakea tänne.

Täällä on hyvin hiljaista ja rauhal­lista ja sata­pro­sent­ti­sen turvallista.

Nyt Stan­ley asuu reilun 700 asuk­kaan Otan­mäessä. Samassa huoneis­tossa asuu uzbe­kis­ta­ni­lai­nen työka­veri. Vapaa-aikana Stan­ley kuun­te­lee mielel­lään Bob Marleyn ja Akonin musiik­kia tai katse­lee amerik­ka­lai­sia eloku­via. Toisi­naan hän käy kuntoi­le­massa Otan­mäen urheilukeskuksessa.

– Sopeu­dun mieles­täni hyvin erilai­siin olosuh­tei­siin. Täällä on hyvin hiljaista ja rauhal­lista ja sata­pro­sent­ti­sen turval­lista. Elämän perus­e­del­ly­tyk­set täyt­ty­vät hyvin. Unel­moin vielä perheen perus­ta­mi­sesta, sillä olen jo aika vanha. Nige­riassa ihmi­set avioi­tu­vat yleensä paljon nuorempina.

Mies nojaa jalkapallomaalin tolppaan jalkapallo kädessään.
”Haluamme olla työyh­tei­sössä samaa poruk­kaa kaik­kien kanssa riip­pu­matta kansal­li­suu­desta”, toteaa Trans­tec­hin pääluot­ta­mus­mies Jouni Lämpsä.

JÄSENYYS KIINNOSTAA SELVÄSTI

– Meillä on täällä sellai­nen tapa, että pyrimme otta­maan kaikki ystä­väl­li­sesti vastaan. Haluamme olla työyh­tei­sössä samaa poruk­kaa kaik­kien kanssa riip­pu­matta kansal­li­suu­desta, pääluot­ta­mus­mies Jouni Lämpsä toteaa.

– Pääluot­ta­mus­mie­henä haluan tiedot­taa kaikille työn­te­ki­jöille, mitä ammat­ti­lii­ton ja ammat­tio­sas­ton jäse­nyys merkit­see: se vie kohti tasa-arvoi­sem­paa työelämää.

Ulko­maa­lais­ten työn­te­ki­jöi­den kanssa puhu­taan enim­mäk­seen englan­tia, joten Lämpsä on tiedot­ta­nut liiton asioista myös englan­niksi. Kiin­nos­tus ay-asioi­hin näyt­tää kasva­van koko ajan, sillä uusia työn­te­ki­jöitä liit­tyy jäse­niksi jatku­vasti. Ay-toiminta ei kuiten­kaan vält­tä­mättä ole niin yleistä eikä aktii­vista heidän omassa maas­saan. Eikä aina edes sallittua.

Lämpsä on työs­ken­nel­lyt Trans­tec­hilla vuodesta 1995 saakka ja toimi­nut yrityk­sessä pääluot­ta­mus­mie­henä kahdek­san­toista vuoden ajan. Mies luet­te­lee pitkän listan jäse­nyy­den myötä tule­via hyötyjä. Viimei­senä hän nostaa esiin yhteisöllisyyden.

– Siinä tulee se yksi kaik­kien ja kaikki yhden puolesta. Liiton tuki ja SAK:n liitot yhdessä, siihen perus­tuu se meidän voima.

 

Suomeen halu­taan työn­te­ki­jöitä Aasiasta

Työpe­räi­nen maahan­muutto on jatku­nut vielä tänä vuonna histo­rial­li­sen korkealla tasolla. Eniten hake­muk­sia on tullut Filip­pii­neiltä, Viet­na­mista, Intiasta, Thai­maasta ja Venäjältä.

Maahan­muut­to­vi­ras­ton tilas­to­jen mukaan Venäjä oli vuonna 2022 suurin yksit­täi­nen maa työpe­räi­sissä oles­ke­lu­lu­pa­ha­ke­muk­sissa, mutta tämän ja viime vuoden aikana on ykkö­seksi nous­sut Filippiinit.

Halli­tus­oh­jel­massa on nostettu kump­pa­nuus­maiksi kansain­vä­li­sen työvoi­man rekry­toin­nissa Brasi­lia, Filip­pii­nit, Intia ja Viet­nam. Filip­pii­nit liitet­tiin listalle viime vuonna.

Baro­nan kansain­vä­li­sestä työvoi­masta vastaava johtaja Elina Koskela on huoman­nut muutok­sen myös omassa työs­sään. Useissa maissa toimiva Barona on Suomen suurin henki­lös­tö­pal­ve­lu­yri­tys. Se on tehnyt kansain­vä­li­siä rekry­toin­teja viiden­toista vuoden ajan.

Elina Koskela

– Vielä kymme­nen vuotta sitten meille tuli eniten työn­te­ki­jöitä itäi­sestä Keski-Euroo­pasta. Saamme sieltä työvoi­maa edel­leen, mutta kiin­nos­tus hakeu­tua Suomeen on vähen­ty­nyt siellä elin­ta­son nous­tessa. Osaa­jille on myös avau­tu­nut enem­män mahdol­li­suuk­sia, kun yhä useam­mat maat tavoit­te­le­vat heitä töihin, Koskela toteaa.

– Parin viime vuoden aikana me olemme rekry­toi­neet ulko­mailta noin 700 työn­te­ki­jää vuodessa. Eniten tuli­joita on Filip­pii­neiltä ja sen jälkeen eri Itä-Euroo­pan maista. Kolman­teen ryhmään kuulu­vat intia­lai­set ja indonesialaiset.

Tuli­joista kolmas­osa on sijoit­tu­nut hoito­työ­hön, minkä lisäksi Suomeen on tullut paljon hotelli- ja ravin­tola-alan työn­te­ki­jöitä. Kolmas tärkeä ala on teollisuus.

– Teol­li­suu­den alan osaa­jat tule­vat pääosin Filip­pii­neiltä. Rekry­toin­nit Venä­jältä ja Ukrai­nasta ovat käytän­nössä koko­naan jäissä. Osaa­jia tulee kone­pa­ja­teol­li­suu­teen ja elin­tar­vi­ke­teol­li­suu­teen. Tyypil­li­siä ammat­ti­ni­mik­keitä ovat hitsaaja ja koneis­taja, Koskela toteaa.

Miksi sitten juuri Filip­pii­nit on niin suuri lähtö­maa? Kymmen­kunta kertaa Filip­pii­neillä käyneen Koske­lan mukaan siihen on useita syitä.

PERUSASIAT HOUKUTTELEVAT

– Ensin­nä­kin Filip­pii­neiltä on aina lähdetty ulko­maille töihin. Toisek­seen maasta löytyy hyvää osaa­mista edellä mainit­tui­hin ammat­tei­hin. Kolman­neksi tuli­jat puhu­vat poik­keuk­setta hyvää englan­tia. Lisäksi on vielä kult­tuu­ri­nen yhteen­so­pi­vuus ja kyky sopeu­tua, mikä helpot­taa Suomeen integroi­tu­mista, vaikka ei mikään varsi­nai­nen valin­ta­kri­teeri olekaan, Koskela luettelee.

Koske­lan mukaan tilas­tot kerto­vat myös sen, että filip­pii­ni­läis­ten maakoh­tai­nen pysy­vyys Suomessa on hyvin suuri: yli 90 prosent­tia kymme­nen vuoden jälkeen.

– Kyllä Suomeen halu­taan tulla. Filip­pii­ni­läi­siä houkut­te­le­vat Suomeen sellai­set perus­asiat, jotka ovat meille itses­tään selviä. Näitä ovat puhdas luonto, turval­li­suus sekä vakaa, toimiva yhteiskunta.

Filip­pii­neillä valtio kont­rol­loi ja rekis­te­röi ulko­mais­ten yritys­ten rekry­toin­ti­toi­min­taa muun muassa siten, että niillä täytyy olla maassa paikal­li­nen yhteis­työ­kump­pani. Kaikki työ- ja muut ehdot tarkas­te­taan ja hyväk­sy­te­tään viran­omai­silla ennen rekry­toin­tien aloittamista.

– Olen saanut käydä kerto­massa heille, kuinka suoma­lai­nen työelämä toimii. Toisi­naan viran­omais­ten­kin on vaikea uskoa sitä, että samasta työstä makse­taan Suomessa samaa palk­kaa kaikille, Koskela toteaa.

Teol­li­suu­den alan osaa­jat tule­vat pääosin Filippiineiltä.

– Suomeen tullaan aina työlu­valla ja työsuh­teen ehdot päte­vät kaik­kiin. Täällä ei tunneta mitään eril­listä vieras­työ­läis­luok­kaa, kuten vaikka jois­sain Lähi-idän maissa. Meillä ulko­mailta tullut työn­tekijä voi hakea pysy­vää oles­ke­lu­lu­paa ja hän voi saada Suomen kansa­lai­suu­den. Myös perheen yhdis­tä­mi­nen on mahdol­lista, Koskela toteaa.

Vali­tet­ta­vasti Koske­la­kin on kuiten­kin joutu­nut kuule­maan tari­noita, että kaikki ei ole mennyt aina niin kuin olisi pitänyt.

– Aina löytyy toimi­joita, jotka eivät noudata sopi­muk­sia, mikä on yksi­se­lit­tei­sesti tuomit­ta­vaa. Työsuo­je­lu­vi­ran­omais­ten tehtävä on valvoa ja tehdä tarkas­tuk­sia, jos on aihetta epäillä, että palkka ja muut työsuh­teen ehdot eivät noudata sopimuksia.

– Olemme vähän huolis­samme tilan­teesta silloin, jos tuli­jalla ei ole kieltä, jolla integroi­tuisi yhteis­kun­taan. Esimer­kiksi englan­nin taitoa, jotta ymmär­täisi ja jolla tulisi ymmär­re­tyksi. Ilman sitä on vaikeaa päästä täys­jä­se­neksi yhteiskuntaan.

SIGNAALI MUUTOKSESTA?

Tampe­reen ammat­ti­kor­kea­kou­lussa erityis­asian­tun­ti­jana työs­ken­te­levä Päivi Vartiai­nen on tutki­nut väitös­kir­jas­saan filip­pii­ni­läis­ten sairaan­hoi­ta­jien polkuja Suomeen rekry­toin­ti­pro­ses­sien ja sopeu­tu­mi­sen näkökulmasta.

Päivi Vartiai­nen

– Silloin kun aloit­te­lin väitös­kir­jan teke­mistä viiti­sen­toista vuotta sitten, herätti aihe vähän ihme­tystä, koska filip­pii­ni­läi­siä tuli Suomeen työhön silloin niin vähän. Tilanne on nyt aivan toinen. Määräl­li­nen nousu on ollut aivan älyt­tö­män nopeaa, Vartiai­nen toteaa.

– Työ- ja elin­kei­no­mi­nis­te­riön tilas­to­jen mukaan Suomeen rekry­toi­tiin Filip­pii­neiltä viime vuonna jo 1 300 lähi­hoi­ta­jaa. Ravin­tola- ja suur­ta­lous­työn­te­ki­jöitä tuli kolme­sa­taa ja hitsaa­jia ja kaasu­leik­kaa­jia yli sata. Muille kuin hoitoa­lalle tule­vien työn­te­ki­jöi­den määrät ovat vielä pieniä, mutta tämä on selvä signaali siitä, että tilanne on muuttumassa.

Filip­pii­ni­läi­set ovat Vartiai­sen mukaan pidet­tyjä työn­te­ki­jöitä, koska he eivät valita vähästä. Heitä pide­tään ylei­sesti jous­ta­vina ja ahke­rina. Haas­tat­te­luissa on tosin nous­sut esiin myös se, että ihmi­set jous­ta­vat, kun eivät uskalla olla joustamatta.

– Hyvin monet filip­pii­ni­läi­set jäävät Suomeen pitkäksi aikaa, jopa 10–15 vuodeksi, mutta suun­nit­te­le­vat palaa­vansa lopulta takai­sin koti­maa­hansa, kun ovat sääs­tä­neet taloon tai lasten koulu­mak­sui­hin, Vartiai­nen sanoo.

– Sitten on tietysti eri asia, jos he saavat perheen tänne. Silloin tänne halu­taan jäädä lasten vuoksi. Perhee­nyh­dis­tä­mi­nen ei kuiten­kaan ole help­poa, varsin­kaan jos tulo­ra­joja aiotaan korot­taa entisestään.

REKRYTOINNIT VILLI KENTTÄ

Kansain­vä­li­sen työjär­jes­tön ILOn mukaan Filip­pii­neiltä lähtee vuosit­tain yli miljoona naista ja miestä työhön muualle. Kaik­ki­aan joka kymme­nes filip­pii­ni­läi­nen 120-miljoo­nai­sesta kansasta työs­ken­te­lee ulko­mailla, millä on valtava merki­tys Filip­pii­nien kansan­ta­lou­delle, kun siir­to­lai­set lähet­tä­vät rahaa perheilleen.

Tänä vuonna Vartiai­nen on ollut mukana teke­mässä selvi­tystä Filip­pii­nien kansain­vä­li­sen työvoi­man ekosys­tee­mistä. Selvi­tyk­sen tilaa­jina ovat Busi­ness Finland ja KEHA-keskus eli ELY-keskus­ten ja TE-toimis­to­jen kehit­tä­mis- ja hallintokeskus.

– Tarkoi­tuk­sena on ollut kartoit­taa toimi­joita Filip­pii­neillä. Valtio­joh­toi­sesti hallin­noi­dun systee­min sisällä on paljon niin yksi­tyi­siä kuin kolman­nen sekto­rin toimi­joita. Lisäksi on haluttu selvit­tää muun muassa sitä, minkä­laista työvoi­ma­tar­jon­taa siellä on näille halli­tus­oh­jel­massa määri­tel­lyille aloille, Vartiai­nen toteaa.

Rekry­tointi on Suomessa vähän sellai­nen villi kenttä.

– Rekry­tointi on Suomessa vähän sellai­nen villi kenttä. Kuka tahansa voi perus­taa rekry­toin­ti­fir­man ja hakea Filip­pii­neiltä kump­pa­nin. Ei ole olemassa minkään­laista rekis­te­riä, johon suoma­lai­set yrityk­set voisi­vat ilmoit­taa, minkä alan ihmi­siä he rekry­toi­vat ja keiden filip­pii­ni­läis­ten yritys­ten ja muiden toimi­joi­den – kuten vaikka kieli­kou­lu­jen – kanssa ne teke­vät yhteistyötä.

Vartiai­nen on toimi­nut myös valmen­ta­jana moni­kult­tuu­ri­sissa työyh­tei­söissä ja ollut mukana asian­tun­ti­jana ammat­ti­liit­to­jen, kuten Tehyn, SuPe­rin ja PAMin filip­pii­ni­läi­sille suun­na­tuissa tilaisuuksissa.

– Käsi­tyk­seni mukaan filip­pii­ni­läi­sillä on haluk­kuutta ay-toimin­taan, mutta samalla myös pelok­kuutta, sillä Filip­pii­neillä ammat­ti­liit­toon kuulu­mi­nen voi olla vaaral­lista. Se voidaan nähdä siellä poliit­ti­seksi kanna­no­toksi. Filip­pii­ni­läis­ten voi olla vaikea uskoa, että meillä ammat­ti­liit­toon kuulu­mi­nen on ihan ok eikä mitään radi­kaa­lia toimintaa.