Tuukka Tvillingin kädessä on VP-160 -lyhty, joka kiinnitetään aurinkopaneeleilla varustettuun poijuun.

Merten liiken­ne­merk­kien tekijät

21.9.2023

TEKSTI MIKKO NIKULA

KUVAT ANNIKA RAUHALA

Lähes kaikki Suomen vesillä vilk­ku­vat meri­lyh­dyt valmis­te­taan SPX Aids to Navi­ga­tion Oy:ssä Porvoossa, ja sieltä lähtee lyhtyjä myös ympäri maail­man valtameriä.

– Tämä ODSL-lyhty on sekto­ri­loisto eli siinä on erivä­ri­siä sekto­reita, selit­tää Tuukka Tvil­ling.

Hän paitsi tekee työk­seen meri­merk­kei­hin kuulu­via lyhtyjä, katse­lee niitä myös vapaa-aikanaan.

– Nyky­ään kyllä­kin enää suplau­dan päältä. Aikai­sem­min minulla oli sellai­nen pari­kymp­pi­nen peräprutku, mutta myin sen muutama vuosi sitten.

SPX Aids to Navi­ga­tion Oy:n tehdas Porvoossa valmis­taa meri­merk­kejä veneit­ten ja isojen­kin laivo­jen turvaksi.

Kevää­seen saakka yritys tunnet­tiin nimellä Sabik Oy. Nimen­muu­tos oli seurausta siitä, että Porvoon tehdas ja Suomen osakeyh­tiö ovat vuodesta 2019 olleet osa yhdys­val­ta­laista SPX-konser­nia. Se on maail­man suurin meren­ku­lun turva­lait­teit­ten valmis­taja, joskin konser­nin ydin­lii­ke­toi­min­taa ovat lämmi­tys, ilman­vaihto ja teol­li­suu­den ratkaisut.

Mikael Nylund on elekt­ro­niikka-asian­tun­tija, jonka pääteh­tä­vänä ovat huol­to­työt, ja milloin niitä ei ole, hän osal­lis­tuu tuotan­non töihin.

TESTAUS LUO DISKOTUNNELMAA

Tämä­hän on kuin yöker­hon diskossa, on vierai­li­jan ensim­mäi­nen ajatus, kun astu­taan tuotan­to­ti­lo­jen halliin. Sen seinus­talla parin–kolmenkymmenen sentin korkui­set lyhdyt välkyt­tä­vät parin sekun­nin välein vihreää valoa.

– Mitta­ra­daksi tätä nimi­te­tään. Tarkoi­tus on testata, että lyhdyt toimi­vat niin kuin pitää ennen kuin ne viedään merelle. Ne saavat vilk­kua melkein vuoro­kau­den, sanoo Kaj Eriks­son.

Kaj Eriks­son testaa väylä­lois­toja, joiden paristo kestää 1–2 vuotta.

Hän on ollut SPX:ssä ja sitä edel­tä­neissä yrityk­sissä töissä 20 vuotta. Synty­jään hän on Porvoosta, koulu­tuk­sel­taan tuotan­to­tek­nikko ja tekee haas­tat­te­lu­het­kellä loppu­tar­kas­tusta Norjaan mene­ville lyhdyille.

– Tässä erässä on 160 lyhtyä, ne ovat väylä­lois­toja. Minä katson, että kaikki para­met­rit ovat kunnossa. Kyllä siinä työssä monta päivää menee.

Lyhtyjä on useam­paa tyyp­piä käyt­tö­tar­koi­tuk­sen mukaan: merki­tystä on sillä, onko lyhty vain varoi­tus­merkki, joka vies­tit­tää ”älä aja tänne”, vai ohjaako se alusta väylän suuntaan.

Wide-tyyp­pi­set lyhdyt valai­se­vat läheltä leveästi, narrow-lyhdyissä valo ylet­tyy kauem­mas. Väreinä on vihreää, punaista ja valkoista. Norja­lai­silla on erityi­sen kova vaati­mus­taso, joka perus­tuu heidän lain­sää­dän­töönsä, jossain muualla riit­täisi pienempi määrä lyhtyjä tai vähäi­sempi valo­teho, Eriks­son kertoo.

Tilauk­sen on tehnyt Kyst­ver­ket eli Norjan meren­kul­ku­vi­ran­omai­nen. Norja on tärkein yksit­täi­nen vien­ti­maa Suomen SPX:n tuot­teille. Esimer­kiksi kalan­kas­va­tusal­tai­den ympä­rille tarvi­taan suuret määrät loistoja.

Suurin osa on ruot­sin­kie­li­siä, ja alaker­ran tauko­huo­neessa puhu­taan paljon ruotsia.

ÄLYKKÄÄT JA JÄÄTÄ KESTÄVÄT MERKIT

Meri­merk­kejä ei Porvoossa tehdä alusta loppuun vaan taval­li­sesti ne kootaan muualta toimi­te­tuista komponenteista.

– Esimer­kiksi nämä poijut tule­vat Joen­suusta. Täällä kasa­taan niiden sisälle patteri, joka tulee meille Virosta. Ja tutka­hei­jas­tin, joka tulee Karjaalta, sen avulla poijun sijainti on koko ajan tiedossa, kertoo Tvilling.

Tekno­lo­gian rooli meri­mer­keissä kasvaa. Kun tielii­ken­teen yhtey­dessä puhu­taan älylii­ken­teestä, viita­taan yleensä auto­jen ominai­suuk­siin, mutta maan­tien poskessa seiso­vat liiken­ne­mer­kit ovat vielä suurim­maksi osaksi pelk­kää alumii­nia ja vane­ria, eikä niiden tarvitse olla itse­va­lai­se­via. Vesil­lä­kin on toki yhä kumme­lien tapai­sia, vuosi­sa­toja käytet­tyjä yksin­ker­tai­sia navi­goin­nin apukei­noja, mutta ”älymerk­kejä” on vuosi vuodelta enemmän.

– Nyky­ään­hän lyhtyi­hin saa yhtey­den vaikka Blue­toot­hilla. Niistä pystyy luke­maan akun kunnon, ne voi tarvit­taessa sammut­taa, voi muut­taa vilkun aika­vä­liä tai valo­te­hoa… Tvil­ling kuvailee.

Myös tielii­ken­teessä ja rauta­teillä käytet­tä­viä merk­kejä valmis­te­taan Porvoon tehtaassa, mutta niiden osuus on vähäinen.

– Olisiko ehkä jotain kymme­nen prosent­tia koko tuotan­nosta. Esimer­kiksi kehä ykkö­sen Mesta­rin­tun­ne­lissa Espoossa on meidän opasteita.

Yksi SPX Aids to Navi­ga­tio­nin valmis­tama, erityis­osaa­mista vaativa meri­merk­kien alalaji ovat jääpoi­jut. Ne tehdään puna­me­tal­lista eli kupa­rin, sinkin ja tinan seok­sesta, jotta ne olisi­vat tarpeeksi vahvoja kestä­mään ahto­jäi­den puristuksen.

– Poiju voi olla jään alla koko talven mutta pomp­paa ylös keväällä, kun jäät sula­vat. Niitä menee pohjois­mai­hin ja Kana­daan, sanoo Tvilling.

Puna­me­tal­lista valmis­te­tut jääpoi­jut eivät hajoa edes ahto­jäi­den rutistuksessa.

LIUKUVA TYÖAIKA MIELLYTTÄÄ

Varas­to­työn­te­kijä Riku Gustafs­son tuo laati­koita hyllyyn trukilla. Hän tekee sitä, mitä milloin­kin tarvitaan.

– Vastaan­ot­toa, lähe­tystä, pakkausta, purka­mista, loppu­ko­koon­pa­noa. Viimeksi tänään kasa­sin kala­poi­juja. Ja kaik­kea varas­to­työ­hön liit­ty­vää hommaa, eli tieto­ko­neella istu­mista myös.

Riku Gustafs­so­nin ammat­ti­ni­mike on varas­to­työn­te­kijä, mutta työn­ku­vaan kuuluu myös muun muassa tuot­tei­den kokoamista.

24-vuotias Gustafs­son on aiem­min ollut Nesteen, Puolus­tus­voi­mien ja Vies­man­nin palk­ka­lis­toilla. SPX:llä hän arvos­taa eten­kin liuku­vaa työaikaa.

– Kuuden ja kahdek­san välissä aloi­tan, lähteä voi kahden ja neljän välissä. Tänään olen tullut kuudeksi.

Hän on paljas­jal­kai­nen porvoo­lai­nen, mutta kuuluu lovii­sa­lai­sen Tuukka Tvil­lin­gin kanssa tehtaan kieli­vä­hem­mis­töön: suomenkielisiin.

– Suurin osa on ruot­sin­kie­li­siä, ja alaker­ran tauko­huo­neessa puhu­taan paljon ruot­sia. Pitäisi minun­kin sitä varmaan osata, mutta ei tullut koulussa opit­tua, sanoo Gustafsson.

– Minä ymmär­rän jollain tavalla, mitä kahvi­pöy­dässä poris­taan, mutta en pysty niihin keskus­te­lui­hin paljon osal­lis­tu­maan, kertoo Tvilling.

Heille työka­ve­rit puhu­vat suomea, ja työhön liit­ty­vät ohjeis­tuk­set ovat­kin yleensä suomeksi tai englanniksi.

Lyhdyt saavat vilk­kua melkein vuoro­kau­den ennen kuin ne viedään merelle.

VAKAA TYÖNANTAJA

Meri­merk­kejä tarvi­taan eri puolilla maail­maa aina, ja SPX sekä sen edel­täjä Sabik ovat olleet työn­tekijän näkö­kul­masta varmoja työnantajia.

– Eipä meillä ole yt-neuvot­te­luja ollut. Ei silloin­kaan Sabi­kin aikana, kun meillä oli kana­da­lai­nen Carma­nah omis­ta­jana, muis­te­lee kymme­nen vuotta talossa ollut Tuukka Tvilling.

Tvil­lin­gin mukaan yrityk­sen neuvot­te­lu­kult­tuuri on kuiten­kin ohut ja henki­lös­tö­asioi­den hoitoon ei ole satsattu tarpeeksi.

– Esimer­kiksi liukuva työaika lukee meillä varas­to­työn­te­ki­jöillä työso­pi­muk­sessa, ja meitä on kolme. Mutta nyt on jonkin aikaa ollut käytän­tönä, että yhden pitää aina olla neljään asti siltä varalta, että tulisi vielä jotain tava­raa. Oletus on, että me keske­nämme sovimme, kuka tänne jää. Tätä systee­miä ei ole kirjattu mihin­kään vaan se tuli suul­li­sena ilmoi­tuk­sena, eikä sitä ole meille millään tavalla kompensoitu.

Tvil­lin­gin koke­mus on myös, että päätös­ten perus­te­luista, kuten henki­lö­koh­tais­ten palk­ko­jen määräy­ty­mi­sestä on vaikea saada tietoa. Palk­ka­taso tehtaalla on kuiten­kin kohtuullinen.

– Tekno­lo­gia­teol­li­suu­den työeh­to­so­pi­muk­seen kuulu­vat paikal­li­set erät on jaettu kaikille saman­suu­rui­sena prosent­ti­ko­ro­tuk­sena, se on positiivista.

Vuokra­työn­te­ki­jöitä ei ole käytetty vuosi­kausiin, vaan työt hoide­taan talon omalla väellä, jota tosin voisi olla runsaamminkin.

– Aina­kin varas­tossa saisi olla. Jos tulee lyhtyjä paljon, niin äkkiä loppuu kädet kesken.

Varas­to­työn­te­kijä Tuukka Tvil­lin­gin mukaan nyky­ään lyhtyi­hin saa yhtey­den vaikka Bluetoohilla.

 

Eri maiden meren­kul­ku­vi­ran­omai­set vakioasiakkaina

SPX Aids to Marine Solu­tions Oy:n ikä ei ole aivan yksi­se­lit­tei­sesti määritettävissä.

– Nykyi­nen y‑tunnus perus­tet­tiin vuonna 1992, kun takana oli konkurssi ja uusi yritys jatkoi vanho­jen tuot­tei­den valmis­ta­mista. Mutta tuot­tei­den histo­ria ylet­tyy 1970-luvulle, jolloin Suomessa ensi kertaa alet­tiin tehdä valo­lait­teita meri­merk­kei­hin, taus­toit­taa toimi­tus­joh­taja Lars Mans­ner.

1980-luvulla Olli­tuote Oy:lle kuulu­nut liike­toi­minta siir­tyi yrity­sos­ton kautta Porvoo­seen Renko-tuotteille.

– Vanhim­mat työn­te­ki­jät meillä ovat olleet mukana 40 vuotta, Mans­ner kertoo.

Kala­poi­juja käyte­tään merkit­se­mään muun muassa lohenkasvatusaltaita.

Välillä liike­toi­minta oli kana­da­lai­so­mis­tuk­sessa, ja nyt yritys on osa amerik­ka­laista SPX-jätti­kon­ser­nia. Ennus­tet­ta­vuutta bisnek­seen tuo, että merkit­tävä osa asiak­kaista on meren­kul­ku­vi­ran­omai­sia eri maista.

– Myyn­timme riip­puu siitä, miten paljon viran­omai­sille on budje­toitu rahaa ostoihin.

Lisäksi meri­mer­kit ovat asiak­kaille vält­tä­mät­tö­miä hankintoja.

– Ne ovat must have ‑tuot­teita. Jos infra­struk­tuu­ria hajoaa, tilalle täytyy saada uutta. Toisaalta jos talous on tiukalla, silloin toimi­via lait­teita ei paljon päivi­tetä ennen kuin ne on pakko vaihtaa.

Suomi ei Mans­ne­rin mukaan ole yrityk­selle kovin iso mark­kina-alue. Eniten myydään Norjaan, mutta kysyn­tää on kaikissa maail­man kolkissa.

– Myös sisä­ve­sis­töissä ja jokia­lueilla tarvi­taan meidän tuot­tei­tamme. Oikeas­taan ainoat kohteet meren­ku­lun turva­lai­te­puo­lella, mihin emme toimita paljon tava­raa, ovat öljyn­po­raus­lau­tat ja tuulivoimapuistot.

SPX Aids to Marine Solu­tions Oy on selvästi maail­man suurin meri­merk­kien valmistaja.

– Seuraa­vaksi suurim­man kilpai­li­jan liike­vaihto on ehkä puolet tai kolmas­osa meidän liikevaihdostamme.

MERIMERKKISANASTOA

LOISTO Yleis­nimi kiin­teälle, valais­tulle meri­mer­kille. Päivä­lois­ton valo on yleensä päivällä vahva ja yöllä heikompi; varoi­tus­loisto osoit­taa esim. vede­na­lai­sen kaape­lin sijain­nin; kalas­tus­loisto on taval­li­sesti kalas­ta­jien ylläpitämä.
TUTKAMERKKI Tutka­hei­jas­ti­mella varus­tettu merkki.
LINJAMERKKI Osoit­taa, missä väylä kulkee.
REUNAMERKKI Osoit­taa väylän reunan sijainnin.
POIJU Kelluva merkki, yleensä ankku­roitu pohjaan.
VIITTA Kuten poiju, mutta kapeampi ja kiin­ni­tetty kireäm­min ankku­rilla, joten liik­kuu vähem­män kuin poiju.
KUMMELI Kivestä, puusta, beto­nista tms. mate­ri­aa­lista raken­nettu, rannalla oleva merkki, useim­mi­ten valaisematon.
Lähde: Väylä­vi­rasto (vayla.fi)