Levol­listen lehmien levol­linen pehtoori

PEKKA JURMU

IKÄ 63 vuotta
KOTIPAIKKAKUNTA Pudas­järvi
AMMATTI Maata­lous­työn­te­kijä
TYÖPAIKKA MTY Marttila Juha ja Veikko, Simo
AMMATTIOSASTO Teolli­suus­liiton Pudas­järven ao. 827

Monio­saaja ja lehmäpehtoori

Marttilan tilan karjaa on viimeiset 12 vuotta hoitanut maata­lous­työn­te­kijä Pekka Jurmu. Polvei­leva elämän­polku on käynyt Ruotsin ja eteläisen Suomen kautta Simon kuntaan Kemin kupee­seen. Juurisyy on lapsuus maatilan poikana Pudasjärvellä.

– Tiedänhän minä miten toimia, kun olen ollut elukoiden kanssa pikku­lap­sesta asti.

– Olen ollut niin monessa työpai­kassa, että tiedän senkin, mitä kontto­rissa istuminen on. Se ei sovi minulle, Jurmu toteaa.

Kotiti­lalta lähdet­tyään Jurmu oli viisi vuotta töissä Ruotsissa Göteborgin seudulla. Viimeisin työ siellä oli Tutorin akkuteh­taassa. Vuonna 1987 Jurmu palasi Suomeen ja osti kotitilan vanhemmiltaan.

­­– Lypsy­lehmiä oli 15, nuorta karjaa saman verran lisää.

Se oli maata­louden niin sanotun tehos­tu­misen aikoihin liian vähän. Olisi pitänyt rakentaa uusi navetta. Jurmu oli aiemman metal­li­kou­lu­tuksen oheen lukenut itsel­leen myös merko­nomin ja agrologin paperit, mutta maatilan paisut­ta­mis­rul­jans­siin hän ei halunnut enää vuonna 1999 lähteä.

– Sen jälkeen menin sitten sinne, missä töitä oli, Jurmu kertoo.

KAIKKI OSATAAN, MUTTEI RATSASTETA

– En ratsas­tanut. Vaikka tarjo­sivat. Kaikki muut työt tein, mitä tilalla oli.

Jurmu paiski vuodet 2007–2009 töitä mäntsä­lä­läi­sellä ratsu­ti­lalla, mutta satulaan hän ei suostunut nouse­maan. Ennen ratsu­tilan töiden loppu­mista Jurmu oli ollut neljä kesäkautta tutki­massa nurmi- ja vilja­kas­veja Pohjois-Pohjan­maan tutki­mus­a­se­malla Ruukissa.

– Noh, voinhan minä tulla.

Niin vastasi monitai­toinen mies Juha Martti­lalle, kun tämä keväällä 2010 kysyi: ”Voisitko tulla meille töihin?” Ja kyllä, tämä on juuri se Juha Marttila, joka puheen­joh­ta­jana näkyy julki­suu­dessa MTK:ta ja maanvil­je­li­jöiden etuja puolustamassa.

– Minun piti tulla vain vähäksi aikaa, mutta siitä asti olen ollut täällä.

Eivät tässä kaikki pärjäisi, eivät kaikki näitä hommia rupiaisi tekemään.

Mikä olisi­kaan ollessa?

­– Eivät tässä kaikki pärjäisi, eivät kaikki näitä hommia rupiaisi tekemään. Mutta minulle ei täällä ole mikään raskasta tai vaikeaa. Eivätkä säätkään koskaan rassaa. Tämä on vapaata.

– Ja nythän tämä on helppoa, Jurmu kuvaa.

Vaikka maata­lous­työn­te­kijän arkiru­peama jakaantuu edelleenkin kahteen osaan, olivat vuodet ennen 2019 alkanutta lihakar­jan­pitoa raskaampia. Lypsy­karjaa oli 60–70 päätä. Vaikka tilalla oli vuonna 2002 raken­ne­tussa pihana­ve­tassa lypsy­asema, ei se vastannut robottia. Lypsä­mi­ses­säkin vaadit­tiin siis paljon käsityötä.

Lypsy­karjan pito oli ylipäänsä tiukempaa ja sitovampaa, ja holstei­ni­laiset lehmät olivat Jurmun mukaan pahapäi­sempiä kuin nykyisen lihakar­ja­rodun, eli Herefordin, lempeät ja lauhkeat emolehmät.

YDINASIOIDEN ÄÄRELLÄ

Partaita putsa­taan. Liete­lantaa ajetaan. Lehmiä astute­taan. Sähkö­ai­toja kunnos­te­taan. Trakto­reita korja­taan. Peltoja kynne­tään. Laidunta kylve­tään.  Heinää niite­tään. Rehupaa­leja kerätään.

– Se tekee, joka kerkeää, Jurmu kuvailee yhteis­työtä tilalla.

Vanha isäntä Veikko Marttila hoitaa usein trakto­ri­hommia. Juha Marttila taas päättää tieto­ko­nei­neen tilan isommat kuviot. Siis esimer­kiksi sen, mitkä hiehot jäävät tilalle emoleh­miksi. Vaikka Jurmu ei opikaan lehmiä yksilöinä tunte­maan, hän saattaa kertoa, mitä numeroa korva­mer­keis­sään kantava hieho vaikuttaa aralta tai äkäiseltä, ja joutaa pois.

– Minä ne tiedän parhaiten, minähän navetassa olen.

Ja näin Jurmu kuvailee juuri nyt meneil­lään olevaan vuoden­kier­toon kuuluvia töitään.

–  Minä pesen koko navetan joka kevät. Viikko tai kaksikin siinä menee. Senhän takia elukat pysyvät terveinä, kun navetta on puhdas.

Senhän takia elukat pysyvät terveinä, kun navetta on puhdas.

– Kesällä lehmät ovat yötä päivää laitu­mella. Tulen seitse­mäksi ja katson, että kaikki on kunnossa, aidat ehjinä ja vettä laitu­mien altaissa. Siivoan paikkoja. Jos on jotain konetta rikki, korjailen. Huolto­miehiä ei ole täällä juuri näkynyt. Pääsen ehkä kymmenen aikaan pois. Käyn tuossa kirkolla, missä minulla on pieni yksiö. Tulen takaisin kolmen aikaan ja pääsen viideltä tai kuudelta pois.

– Tessin raameissa ollaan, mutta saan pitää itse kirjaa tunneis­tani. Voin käyttää pidem­pien päivien tunteja omiin menoi­hini. Loista­vasti toimii meillä tämä paikal­linen sopiminen. Ja minulla on suht´ hyvä palkka, yli tessin mennään.

­Viiti­sen­kym­mentä emolehmää poikii maalis–huhtikuussa viiti­sen­kym­mentä vasikkaa.

– Paljoa ei ole jouduttu poiki­mi­sessa avusta­maan. Aika lailla ovat vasikat itse synty­neet. Emä tuntee oman vasik­kansa. Potkii muut pois. Mutta keväällä syntyi kaksoset ja emä hylkäsi toisen. Juotimme kaksi viikkoa tutti­pul­lolla. Sitten vasikka ryhtyi varas­ta­maan muilta. Takaa­päin kävi imemässä kuin vieras emä ei huomannut. Hyvin se musta sonni on kasvanut.

KURITONTA NUORISOA

Nuoriso ei ole vain ovelaa, se on myös kuritonta. Lähdet­tyämme laitumia katsas­ta­maan ja kiertä­mään yksi vasikoista pelästyy ja ryntää läpi aitojen villim­mälle ja vapaam­malle puolelle.

– Ei ne aina välitä, voivat iskettää itsensä sähkö­lan­kaan, Jurmu ihmet­telee vasikoiden toljailuja.

Emä on lähtenyt samasta aidasta läpi jälki­kas­vuaan pelas­ta­maan, toinen kaksikko vielä näiden perässä. Jurmu pistää juoksuksi ja kiertää toista kautta hätis­tä­mään karku­laiset takaisin laitu­melle. Myöhemmin havai­taan, että hyvä oli emienkin ryntäillä nuori­sonsa perään, sillä sähkö­pai­me­nesta ja sen aitalan­gasta on jäänyt sähkö uupumaan.

Aitoja on 100 hehtaarin tilalla kaikkiaan 4–5 kilometriä. Ne teettävät töitä. Syksyllä on yleensä kaikki langat kerätty pois, sillä porot ja hirvet tuppaavat niitä vioit­ta­maan. Lehmiä siirre­tään aina uusille laitu­mille, ”osastoihin”, kun vanha on kaluttu loppuun. Aitojakin on siksi siirrettävä.

LEHMÄT JA RUOKAKETJU

Jurmulla on kaikkien muiden tutkin­to­jensa ohella viittä vaille valmiina myös ylempi AMK-tutkinto Seinä­joen ammat­ti­kor­kea­kou­lusta. Opinnäy­te­työn aiheena hänellä on Ruoka­ketjun kehittäminen.

Marttilan tilan karjasta lähtee vasikoita syksyllä eteen­päin toiselle kasvat­ta­jalle ja lopulta lähinnä pihvi­li­haksi ravintoloihin.

– Kyllä näillä lehmillä on tunteet, se on selvä. Emät huutavat viikon sen jälkeen, kun vasikat lähtevät.

Jurmu sanoo, ettei hän ole kuiten­kaan näille eläimille kaveriksi ryhtynyt. Silloin hän ei voisi olla tilalla töissä, vaikka hän pitää eläimistä. Koiriakin hänellä on ollut.

– Lehmät vain ovat. Ne kuuluvat tähän työhön.

Kyllä näillä lehmillä on tunteet, se on selvä.

Nauta on hyöty­suh­teel­taan kaikkein kehnoin tuotan­toe­läin, kun kasveja muunne­taan ihmis­ra­vin­noksi. Julki­suu­dessa muistu­te­taan, että alle viidesosa tarvit­se­mas­tamme energiasta tulee eläin­pe­räi­sistä tuotteista, vaikka pelloista lähes neljä viides­osaa on eläin­tuo­tannon käytössä.

– Väistä­mättä näitä asioita tulee pohdittua, kun lukee tiedo­tus­vä­li­neitä, Jurmu toteaa.

Jurmu kuitenkin huomauttaa, että tällä tilalla rehut saadaan omilta pelloilta, eli hyvin vähän käyte­tään väkilan­noit­teita tai muita ulkopuo­lisia tuotantopanoksia.

Oman karjan lanta käyte­tään tarkkaan lannoi­tuk­seen. Samalla nousee pohdin­taan Suomen erikoi­son­gelma. Hyvää lannoi­tetta, eli lantaa, löytyy Itä- ja Pohjois-Suomen karja­ti­loilta, mutta sitä ei saada Varsi­nais-Suomen vilja­ti­loille. Näiden keino­lan­noit­teista valuu sitten rehevöit­tävää ainesta Itäme­reen sen pahoin­vointia syventämään.

– Mutta näiden pohti­minen on varmaan MTK:n hommia. Ja minä uskon, että täällä on vielä 10–20 vuotta karjaa, vaikka minä en enää niitä olisi­kaan hoita­massa, Jurmu uskoo.