Levol­lis­ten lehmien levol­li­nen pehtoori

PEKKA JURMU

IKÄ 63 vuotta
KOTIPAIKKAKUNTA Pudas­järvi
AMMATTI Maata­lous­työn­te­kijä
TYÖPAIKKA MTY Mart­tila Juha ja Veikko, Simo
AMMATTIOSASTO Teol­li­suus­lii­ton Pudas­jär­ven ao. 827

Monio­saaja ja lehmäpehtoori

Mart­ti­lan tilan karjaa on viimei­set 12 vuotta hoita­nut maata­lous­työn­te­kijä Pekka Jurmu. Polvei­leva elämän­polku on käynyt Ruot­sin ja eteläi­sen Suomen kautta Simon kuntaan Kemin kupee­seen. Juuri­syy on lapsuus maati­lan poikana Pudasjärvellä.

– Tiedän­hän minä miten toimia, kun olen ollut elukoi­den kanssa pikku­lap­sesta asti.

– Olen ollut niin monessa työpai­kassa, että tiedän senkin, mitä kont­to­rissa istu­mi­nen on. Se ei sovi minulle, Jurmu toteaa.

Koti­ti­lalta lähdet­ty­ään Jurmu oli viisi vuotta töissä Ruot­sissa Göte­bor­gin seudulla. Viimei­sin työ siellä oli Tuto­rin akku­teh­taassa. Vuonna 1987 Jurmu palasi Suomeen ja osti koti­ti­lan vanhemmiltaan.

­­– Lypsy­leh­miä oli 15, nuorta karjaa saman verran lisää.

Se oli maata­lou­den niin sano­tun tehos­tu­mi­sen aikoi­hin liian vähän. Olisi pitä­nyt raken­taa uusi navetta. Jurmu oli aiem­man metal­li­kou­lu­tuk­sen oheen luke­nut itsel­leen myös merko­no­min ja agro­lo­gin pape­rit, mutta maati­lan paisut­ta­mis­rul­jans­siin hän ei halun­nut enää vuonna 1999 lähteä.

– Sen jälkeen menin sitten sinne, missä töitä oli, Jurmu kertoo.

KAIKKI OSATAAN, MUTTEI RATSASTETA

– En ratsas­ta­nut. Vaikka tarjo­si­vat. Kaikki muut työt tein, mitä tilalla oli.

Jurmu paiski vuodet 2007–2009 töitä mänt­sä­lä­läi­sellä ratsu­ti­lalla, mutta satu­laan hän ei suos­tu­nut nouse­maan. Ennen ratsu­ti­lan töiden loppu­mista Jurmu oli ollut neljä kesä­kautta tutki­massa nurmi- ja vilja­kas­veja Pohjois-Pohjan­maan tutki­mus­a­se­malla Ruukissa.

– Noh, voin­han minä tulla.

Niin vastasi moni­tai­toi­nen mies Juha Mart­ti­lalle, kun tämä keväällä 2010 kysyi: ”Voisitko tulla meille töihin?” Ja kyllä, tämä on juuri se Juha Mart­tila, joka puheen­joh­ta­jana näkyy julki­suu­dessa MTK:ta ja maan­vil­je­li­jöi­den etuja puolustamassa.

– Minun piti tulla vain vähäksi aikaa, mutta siitä asti olen ollut täällä.

Eivät tässä kaikki pärjäisi, eivät kaikki näitä hommia rupiaisi tekemään.

Mikä olisi­kaan ollessa?

­– Eivät tässä kaikki pärjäisi, eivät kaikki näitä hommia rupiaisi teke­mään. Mutta minulle ei täällä ole mikään raskasta tai vaikeaa. Eivätkä säät­kään koskaan rassaa. Tämä on vapaata.

– Ja nythän tämä on help­poa, Jurmu kuvaa.

Vaikka maata­lous­työn­te­ki­jän arki­ru­peama jakaan­tuu edel­leen­kin kahteen osaan, olivat vuodet ennen 2019 alka­nutta liha­kar­jan­pi­toa raskaam­pia. Lypsy­kar­jaa oli 60–70 päätä. Vaikka tilalla oli vuonna 2002 raken­ne­tussa piha­na­ve­tassa lypsy­asema, ei se vastan­nut robot­tia. Lypsä­mi­ses­sä­kin vaadit­tiin siis paljon käsityötä.

Lypsy­kar­jan pito oli ylipäänsä tiukem­paa ja sito­vam­paa, ja hols­tei­ni­lai­set lehmät olivat Jurmun mukaan paha­päi­sem­piä kuin nykyi­sen liha­kar­ja­ro­dun, eli Here­for­din, lempeät ja lauh­keat emolehmät.

YDINASIOIDEN ÄÄRELLÄ

Partaita putsa­taan. Liete­lan­taa ajetaan. Lehmiä astu­te­taan. Sähkö­ai­toja kunnos­te­taan. Trak­to­reita korja­taan. Peltoja kynne­tään. Laidunta kylve­tään.  Heinää niite­tään. Rehu­paa­leja kerätään.

– Se tekee, joka kerkeää, Jurmu kuvai­lee yhteis­työtä tilalla.

Vanha isäntä Veikko Mart­tila hoitaa usein trak­to­ri­hom­mia. Juha Mart­tila taas päät­tää tieto­ko­nei­neen tilan isom­mat kuviot. Siis esimer­kiksi sen, mitkä hiehot jäävät tilalle emoleh­miksi. Vaikka Jurmu ei opikaan lehmiä yksi­löinä tunte­maan, hän saat­taa kertoa, mitä nume­roa korva­mer­keis­sään kantava hieho vaikut­taa aralta tai äkäi­seltä, ja joutaa pois.

– Minä ne tiedän parhai­ten, minä­hän nave­tassa olen.

Ja näin Jurmu kuvai­lee juuri nyt meneil­lään olevaan vuoden­kier­toon kuulu­via töitään.

–  Minä pesen koko nave­tan joka kevät. Viikko tai kaksi­kin siinä menee. Senhän takia elukat pysy­vät terveinä, kun navetta on puhdas.

Senhän takia elukat pysy­vät terveinä, kun navetta on puhdas.

– Kesällä lehmät ovat yötä päivää laitu­mella. Tulen seit­se­mäksi ja katson, että kaikki on kunnossa, aidat ehjinä ja vettä laitu­mien altaissa. Siivoan paik­koja. Jos on jotain konetta rikki, korjai­len. Huol­to­mie­hiä ei ole täällä juuri näky­nyt. Pääsen ehkä kymme­nen aikaan pois. Käyn tuossa kirkolla, missä minulla on pieni yksiö. Tulen takai­sin kolmen aikaan ja pääsen viideltä tai kuudelta pois.

– Tessin raameissa ollaan, mutta saan pitää itse kirjaa tunneis­tani. Voin käyt­tää pidem­pien päivien tunteja omiin menoi­hini. Lois­ta­vasti toimii meillä tämä paikal­li­nen sopi­mi­nen. Ja minulla on suht´ hyvä palkka, yli tessin mennään.

­Viiti­sen­kym­mentä emoleh­mää poikii maalis–huhtikuussa viiti­sen­kym­mentä vasikkaa.

– Paljoa ei ole jouduttu poiki­mi­sessa avus­ta­maan. Aika lailla ovat vasi­kat itse synty­neet. Emä tuntee oman vasik­kansa. Potkii muut pois. Mutta keväällä syntyi kakso­set ja emä hylkäsi toisen. Juotimme kaksi viik­koa tutti­pul­lolla. Sitten vasikka ryhtyi varas­ta­maan muilta. Takaa­päin kävi imemässä kuin vieras emä ei huoman­nut. Hyvin se musta sonni on kasvanut.

KURITONTA NUORISOA

Nuoriso ei ole vain ovelaa, se on myös kuri­tonta. Lähdet­tyämme laitu­mia katsas­ta­maan ja kier­tä­mään yksi vasi­koista peläs­tyy ja ryntää läpi aito­jen villim­mälle ja vapaam­malle puolelle.

– Ei ne aina välitä, voivat isket­tää itsensä sähkö­lan­kaan, Jurmu ihmet­te­lee vasi­koi­den toljailuja.

Emä on lähte­nyt samasta aidasta läpi jälki­kas­vu­aan pelas­ta­maan, toinen kaksikko vielä näiden perässä. Jurmu pistää juok­suksi ja kier­tää toista kautta hätis­tä­mään karku­lai­set takai­sin laitu­melle. Myöhem­min havai­taan, että hyvä oli emien­kin ryntäillä nuori­sonsa perään, sillä sähkö­pai­me­nesta ja sen aita­lan­gasta on jäänyt sähkö uupumaan.

Aitoja on 100 hehtaa­rin tilalla kaik­ki­aan 4–5 kilo­met­riä. Ne teet­tä­vät töitä. Syksyllä on yleensä kaikki langat kerätty pois, sillä porot ja hirvet tuppaa­vat niitä vioit­ta­maan. Lehmiä siir­re­tään aina uusille laitu­mille, ”osas­toi­hin”, kun vanha on kaluttu loppuun. Aito­ja­kin on siksi siirrettävä.

LEHMÄT JA RUOKAKETJU

Jurmulla on kaik­kien muiden tutkin­to­jensa ohella viittä vaille valmiina myös ylempi AMK-tutkinto Seinä­joen ammat­ti­kor­kea­kou­lusta. Opin­näy­te­työn aiheena hänellä on Ruoka­ket­jun kehittäminen.

Mart­ti­lan tilan karjasta lähtee vasi­koita syksyllä eteen­päin toiselle kasvat­ta­jalle ja lopulta lähinnä pihvi­li­haksi ravintoloihin.

– Kyllä näillä lehmillä on tunteet, se on selvä. Emät huuta­vat viikon sen jälkeen, kun vasi­kat lähtevät.

Jurmu sanoo, ettei hän ole kuiten­kaan näille eläi­mille kave­riksi ryhty­nyt. Silloin hän ei voisi olla tilalla töissä, vaikka hän pitää eläi­mistä. Koiria­kin hänellä on ollut.

– Lehmät vain ovat. Ne kuulu­vat tähän työhön.

Kyllä näillä lehmillä on tunteet, se on selvä.

Nauta on hyöty­suh­teel­taan kaik­kein kehnoin tuotan­toe­läin, kun kasveja muun­ne­taan ihmis­ra­vin­noksi. Julki­suu­dessa muis­tu­te­taan, että alle viides­osa tarvit­se­mas­tamme ener­giasta tulee eläin­pe­räi­sistä tuot­teista, vaikka pelloista lähes neljä viides­osaa on eläin­tuo­tan­non käytössä.

– Väis­tä­mättä näitä asioita tulee pohdit­tua, kun lukee tiedo­tus­vä­li­neitä, Jurmu toteaa.

Jurmu kuiten­kin huomaut­taa, että tällä tilalla rehut saadaan omilta pelloilta, eli hyvin vähän käyte­tään väki­lan­noit­teita tai muita ulko­puo­li­sia tuotantopanoksia.

Oman karjan lanta käyte­tään tark­kaan lannoi­tuk­seen. Samalla nousee pohdin­taan Suomen erikoi­son­gelma. Hyvää lannoi­tetta, eli lantaa, löytyy Itä- ja Pohjois-Suomen karja­ti­loilta, mutta sitä ei saada Varsi­nais-Suomen vilja­ti­loille. Näiden keino­lan­noit­teista valuu sitten rehe­vöit­tä­vää ainesta Itäme­reen sen pahoin­voin­tia syventämään.

– Mutta näiden pohti­mi­nen on varmaan MTK:n hommia. Ja minä uskon, että täällä on vielä 10–20 vuotta karjaa, vaikka minä en enää niitä olisi­kaan hoita­massa, Jurmu uskoo.